Tähän asti olen vältellyt parhaani mukaan kahvinjuontia. Miksi ihmeessä lähtisin hankkimaan päänsärkyä aiheuttavia vieroitusoireita juomalla kitkerältä maistuvaa nestettä? Toisaalta en löydä tarpeeksi hyviä perusteluja totaalikieltäytymiselleni, joten päätän antaa periksi ennakkoluuloistani ja maistaa edes vähän.
Testi alkaa pahaenteisesti. Netistä löytyy sivu toisensa perään kahvin haittavaikutuksia psykoosiin ja paniikkihäiriöön asti. Toisaalta kahvin luvataan piristävän vaikutuksen lisäksi ehkäisevän 2-tyypin diabetesta ja hidastavan dementian tuloa. Osa tiedoista löytyy lääkäripalstoilta, osa Suomi24.fi:stä, toisissa puhutaan muutamasta kupillisesta, toisissa pannullisesta. On vaikea tehdä selkoa, onko kahvinjuonnissa terveyssyistä mitään itua.
Vaikuttaa siltä, etteivät satunnaiset kupilliset hetkauta terveyttäni suuntaan eikä toiseen. Mutta minkälaisia helpommin havaittavia vaikutuksia kahvi saa aikaan elimistössä?

Päivä 1

Takana on kostea ilta Kallion kuppiloissa ja kolmen tunnin deliriuminsekaiset yöunet täyteen ahdetulla siskonpedillä. Edessä kahdeksan tuntia koulutusta. Testin ensimmäinen kahvikuppi joutuu  todelliseen tulikokeeseen.
Täytän mukini kömpelösti pumpputermoksesta. Nenään tulvahtaa haju, joka muistuttaa pohjaan palanutta hernekeittoa. Maku on maidosta ja sokerista huolimatta kitkerä. Vieressäni istuvat tytöt rasvaavat käsiään jatkuvasti kookoksen hajuisella voiteella, joten aistihelvetti on melkoinen.
Olo on yllättävän skarppi, joten en oleta suuria kofeiinin piristävältä vaikutukselta. Tunnen kuitenkin krapulaskeidan kolkuttelevan jo ovella eikä kahvikuppi totisesti helpota asiaa.
Lopputulos: En havaitse selkeää piristyspiikkiä, mutta suoriudun kahdeksan tunnin ohjelmasta haukottelematta. Suolen kahvi laittaa totisesti toimimaan.

Kun kahvi yleistyi 1800-luvun lopulla, se syrjäytti aikaisemmin yleisenä vieras-juomana tarjotun paloviinan. Ja ehkä hyvä niin. Ainakin työ-terveyslaitoksen tutkijan Mika Sallisen mukaan kahvitauoilla on tärkeä merkitys työssä jaksamisen kannalta. Kaffepaussi rytmittää työpäivää ja tarjoaa vastapainoa työtehtäville. Helsingin yliopiston ravitsemustieteen professorin Leena Räsäsen mukaan kahvittelu puolestaan lujittaa sosiaalisia siteitä, mutta tarjoaa myös mahdollisuuden oman aseman osoittamiseen kahvitietouden kautta.

Päivä 2
Suuntaamme poikien kanssa venyttämään lounastaukoa ja puhumaan levottomia kauppakorkeakoulun Mercatorille. Toisin kuin yleensä, en eroa varaamaan pöytää ja pyörittelemään peukaloita muiden jonottaessa. Kahvikuppi ei kuitenkaan istu vielä rennosti kädessä ja ryystän sen tyhjäksi puolet nopeammin kuin muut.
Lopputulos: En menetä mehukkaita keskusteluja kahvijonossa. On myönnettävä, että aloittelijana juomiseen keskittyminen söi antia pöytäkeskustelussa. Runsaan kerman kanssa kahvi maistui jo ihan kohtuulliselta.

Monille kahvi on osa päivärutiineja, mutta joillekin se on ennen kaikkea makunautinto. Kaksinkertainen Vuoden Barista ja  Latte Art -mestari Mikko Haahti kertoo suomalaisten kiinnostuksen erilaisia kahveja kohtaan lisääntyneen selvästi viime vuosina.
”Vaaleapaahtoinen ja kitkerä kahvi on luultavasti perintöä pula-ajoilta”, hän kuvailee suomalaisten perinteistä kahvimieltymystä.
Täydellinen kahvi syntyy paitsi hyvistä pavuista ja huolellisesta valmistuksesta, myös tuoreudesta.
”Kahvin ominaismaku alkaa kadota jo 15 minuutin kuluttua papujen jauhatuksesta”, Haahti kertoo ja saa tyhjiöpakatun markettikahvin kuulostamaan rikokselta ihmisyyttä kohtaan.
Päivä 3
Mikko Haahti on lupautunut opastamaan kahvilassaan CaféArtissa aloittelijaa kahvin syvimmän olemuksen etsimisessä. Hän suosittelee aloittamaan varovaisesti lattella.
”Vaahdotetun maidon makeus pehmentää alta maistuvaa espresson voimaa”, hän rohkaisee muotoillessaan rosettaa eli lehtikuviota creman eli espressovaahdon pinnalle. Miehen puheet kahvin makuun vaikuttavista yksityiskohdista saavat totisesti tukea edessäni olevasta kupista. Kahvijuniorin suussa Haahdin latte maistuu herkulliselta verrattuna aikaisemmin juomiini kahveihin.
Latten jälkeen on aika siirtyä terävien pariin. Haahti puristaa lähes kiehuvan veden 9 baarin paineella hienoksi jauhetun kahvin läpi ja tarjoaa eteeni pikkuruisen espressokupin. Maku on todella voimakas, mutta yllätyksekseni ei alkuunkaan kitkerä tai pistävä. Kokemusta voisi verrata lähinnä laatukonjakkiin. Alan ymmärtää mitä Haahti tarkoitti puhuessaan kahvista termeillä marjaisa, pähkinäinen tai hapokas.
Lopputulos: Astelen CaféArtista pois vahva kahvin maku suussani. Haahdilta saamieni oppien jälkeen en vielä tunnista kaikkia kahvista löydettävistä tuhannesta mausta, mutta olen vakuuttunut, että kokeilu on kannattanut. Kahvinhimo yllätti jopa artikkelia viimeistellessä!

Teksti: Sampo Rouhiainen

Kuvat: Kai Jokela

Aino Ihalainen kirjoittaa elävästi ja värikkäästi sekä käsitöistään että elämästään kuvilla höystettynä. Aino opiskelee modistiksi vaatetusalan ammattioppilaitoksessa.

”Blogissa tärkeintä on itseilmaisu tuotteideni kautta. Haluan jakaa lukijoille visuaalisia kokemuksia ja levittää itse tekemisen riemua, kun nykypäivänä lähes kaikki ostetaan valmiina.”

Iknow Ainou -blogin parhaimmistoa ovat söpöt asusteet ja herkullisen värikkäät helmikorut.

”Blogissani keskityn enemmän kuvalliseen ilmaisuun kuin kirjoittamiseen. Olen hyvin visuaalinen ihminen ja saatan muita blogeja lukiessani katsella vain kauniita kuvia. Kirjoitan lähinnä tekeleistäni ja omista kuulumisistani, mutta koitan pitää hyvin henkilökohtaiset asiat poissa blogistani. Blogi on minulle ennen kaikkea työskentelypäiväkirja”, Aino summaa.

Aino kirjoittaa lähinnä ystävilleen ja mahdollisille asiakkailleen.

”Palautetta blogiini tulee satunnaisesti myös tuntemattomilta ihmisiltä. Korusivut ovat lähinnä tutuille ja tuttujen tutuille jotka ovat kiinnostuneita koruista ja haluavat mahdollisesti tilata jotakin.”

Aino kertoo itse seuraavansa lähinnä muiden kirjoittajien muotiblogeja, koska käsityöopetusta hän saa riittävästi koulussa.

”Seuraan muotiblogeja, koska haluan pysyä ajan hermolla ja seurata, miten ihmiset hyödyntävät trendejä arkipukeutumisessaan. Haluan itse tehdä ajalle sopivia tuotteita ottamalla vaikutteita myös muiden vuosikymmenten trendeistä.”

Tiia Luotosen MISSIO(N)-blogissa on käsitöiden lisäksi asiaa kosmetiikasta, kirpparilöydöistä ja jännittävistä arkipäivän havainnoista. Tiia tekee lähinnä vaatteita, koruja, laukkuja ja asusteita. Hänellä on oma vaatemerkki Planet Star. Lisäksi hän on suunnittelemassa kymmenen nuoren suunnittelijan yhteistä muotinäytöstä Turun Klubille.

”Teen käsitöitä sekä omaan tarpeeseen, tilaustöinä että nettimyyntiin. Tulevaisuuden suunnitelmissa on myös oman putiikin perustaminen.”

Tiia kertoo omien ideoidensa syntyvän yleensä mielenkiintoisista materiaaleista.

”Kaikkia työvaiheita en välttämättä tekstissä halua paljastaa, koska niihin liittyy ammattisalaisuuksiakin. Yleensä kerron, mitä materiaaleja olen käyttänyt ja miten olen niitä käsitellyt. Käytän töissäni myös paljon kierrätysmateriaaleja. Blogi on hyvä tapa arkistoida omia töitä itsellekin muistoksi. Pidän kirjoittamisesta ja blogi hoitaa samalla myös päiväkirjan virkaa.”

Lukijoiden ikähaarukka vaihtelee teini-ikäisistä eläkeläisiin. Monet lukijat ovat toisia bloggaajia ja käsityöharrastajia.

”Olen jopa tavannut monia hyviä ystäviäni blogin kautta. Ehkä mielenkiintoisin blogini kautta tullut yhteydenotto oli Suuren Käsityölehden haastattelupyyntö. Blogin pitäminen on myös tärkeää verkostoitumista ja markkinointia. Blogini on kuitenkin henkilökohtainen, ei pelkästään myyntisivu. Monet kirjoittajat varjelevat yksityisyyttään hyvin tarkasti, mutta itse kirjoitan avoimesti omana itsenäni.”

Tiia seuraa enimmäkseen tyyli- ja muoti-blogeja.

”En ole oikeastaan neuleihmisiä, joten en lue juurikaan neule- tai virkkausblogeja.”

Saakuta kun näitä pipoja vaan tulee ja tulee ja niitä on jo nurkat turvoksissa ja koko kaveripiirikin kohta saastutettu näillä paskoilla. Samaan hengenvetoon Maija parka meni murehtimaan, ettei hänellä ole pipoa. Yksi plus yksi on yhtä kuin uusi ruma pipo. Juttuhan menee niin, että tätä yksinkertaistakaan rättiä, pipoa, ei voi tehdä purkamatta sitä pariin otteeseen.

Viiltävän rehellinen ja sympaattinen Paska Neule -blogi on samalla sekä koominen että itseironinen kahden ystävyksen hengentuote.

”Koko blogi syntyi oikeastaan vitsistä. Olimme ystäväni kanssa kahvilla ja kummallakin oli neule. Totesimme yhdessä, että emmehän me osaa edes neuloa. Siitä tuli nimi Paska Neule. Emme esittele parhaimmistoamme, vaan sitä, mitä oikeasti teemme”, kertoo Silja Penna-Haverinen, toinen kirjoittajista.

Parasta blogissa on asenne. Kirjoituksiin voi samaistua sellainenkin lukijalla, jolla yritystä riittää enemmän kuin taitoja. Liikutusta herättävät erityisesti lapaset, joissa kummassakin on erilainen peukalo.

”Tärkein syy blogin pitämiseen on hauskanpito ja itselle naureskelu positiivisessa mielessä. Haluamme näyttää, että epäonnistuminenkin on ihan inhimillistä.”

Siljan tavoitteena ei ole tulla oikeasti hyväksi neulojaksi:
”Ei tarvitse olla tosi ammattimainen nauttiakseen itse tekemisestä. Minä ainakin puran ja neulon vuorotellen. En ollut kutonut sitten ala-asteen. Kaikki alkoi siitä, kun kudoin ystävälleni pipon. Pipo oli aivan hirveä, mutta hän käyttää sitä edelleen.”

Siljan mielestä eniten oppii tekemällä ja uusia ideoita syntyy jatkuvasti työn mukana. Yleensä neuleet syntyvät siitä, että on jokin tarve, jota on pakko ruveta toteuttamaan. Hän etsii netistä myös hyviä ideoita ja vinkkejä omiin töihinsä.
Kirjoituksissaan Silja kommentoi elämää ja olemista käsitöidensä kautta.

”Kutominen antaa aikaa työstää omia ajatuksia ja rauhoittua samalla.”

Teksti: Jenni Elo

Kuva: Kai Jokela

Iknow Ainou
www.aikkinen.blogspot.com

http://iknowainou.nettisivu.org

MISSIO(N)
www.muotimissio.blogspot.com
Paska neule

http://paskaneule.blogspot.com

Anna Karenina on moderni näytelmä klassisesta teoksesta. Ohjaaja Andriy Zholdak on tietoisesti karsinut teoksesta pinnan, joka kuuluu sen kirjoitushetkeen, ja keskittynyt tulkitsemaan Tolstoin tarinaa oman maailmamme läpi. Naamioiden, kakun ja pornon värittämät tekno-orgiat eivät tunnu teennäiseltä nykyaikaistamiselta, vaan osoittavat tiettyjen elämän aspektien ikuisuuden ja toisaalta mielettömyyden.

Näytelmä ei ole helppo. Yli nelituntinen eepos on läkähdyttävä niin näyttelijöille kuin yleisöllekin. Aivan kuin sen tehtävä olisi uuvuttaa pääpari henkihieveriin ja syöstä katsoja mukaansa. Missään vaiheessa näytelmä ei kuitenkaan pudota kärryiltä, vaan draaman kulkua seuraa janon vallassa. Vaikka tulkinnassa on otettu suuria vapauksia, tekstissä pysytään tiukasti.

Zholdakin teos on älyllisesti aktivoiva ja jopa puhdistava teatterin perinteisessä merkityksessä. Ohjaus on osoitusta selkeästä visiosta. Kohtaukset ovat hulluja, yltäkylläisiä ja tunneilmaisultaan välittömiä. Anna Kareninan ja hänen rakastajansa Vronskin välillä pysyy nääntymätön tahto.

Raivokkaan suhteen kuvaus on raadollisuudessaankin hellää ja ymmärtäväistä. Se on kuvaus rakkaudesta puhtaimmassa muodossaan, täynnä uhkarohkeutta, intohimoa ja väkivaltaa.

Hieman etäisiksi jäävät draamanpätkät, jotka toistetaan identtisinä useita kertoja peräkkäin. Onko tässä kyse Zholdakin tutkimasta ihmisyyden mekanisoitumisesta? Ja mitä lopussa oikeastaan tapahtuu?

”Nykyihmisen täytyy etsiä elävää tunnetta, ihminen ilman rakkautta on arvaamaton”, kirjoittaa Zholdak käsiohjelmassa. Kuten hän teoksellaan ehdottaa, etsinnän voi hyvin aloittaa teatterista. Toisinaan unohdamme, että teatterin vastuulla on ihmisen sielu.

Työryhmältä kaiken ilmaisuvoiman vaativa produktio haastaa myös katsojan ja lunastaa odotukset kokonaisvaltaisuudellaan.

JANTSO JOKELIN

Anna Karenina Turun kaupunginteatterissa.

Pääosissa Krista Kosonen, Stefan Karlsson, Markus Järvenpää ym.
Kevään esitykset loppuunmyytyjä,
syksyn esitykset nyt myynnissä.

Kun elokuvan takana on entinen muotisuunnittelija, osaa katsoja varautua tavallista hiotumpaan visuaaliseen ilmeeseen. Tästä huolimatta Tom Fordin debyyttiohjaus A Single Man onnistuu hätkähdyttämään ylitsevuotavalla esteettisyydellään. Jo ensimmäisistä kuvista lähtien otosten sommittelu on puhdasta sokeria silmille. Värisävyjä korostaa harkittu rakeisuus, ja kamera liikkuu vimmaisesti täydellisestä lähikuvasta toiseen. Positiivisempi yllätys on kuitenkin se, ettei elokuva jää pelkäksi silmänlumeeksi.

Tarina sijoittuu 60-luvun Yhdysvaltoihin ja seuraa Colin Firthin esittämän professorin elämää yhden merkittävän päivän ajan. Mies on vastikään menettänyt elämänkumppaninsa auto-onnettomuudessa ja hautoo salaisesti itsemurhaa. Tunnetasolla kokonaisuus lepää vahvasti Firthin hienovaraisen tulkinnan varassa, joka tekee monitasoiselle hahmolle oikeutta. Koskettavasta roolisuorituksesta välittyy kyynisen pinnan alle piiloutuva romantikko.

Vaikka elokuvan melodramaattisuus on paikoin vaarassa saada jo hieman pateettisia sävyjä, onnistuu Ford kuitenkin pitämään katsojan puolellaan. Pieniin yksityiskohtiin takertuva kuvakieli muistuttaa jatkuvasti siitä, että tapahtumia tarkastellaan juuri masennusta potevan päähenkilön näkökulmasta, minkä vuoksi kliseisemmätkin ratkaisut ovat perusteltavissa osana tuskastuneen runosielun maailmankuvaa. Tunteet ne ovat akateemikoillakin.

TUOMAS JALAMO

A Single Man
Ohjaus: Tom Ford
Pääosissa: Colin Firth, Julianne Moore
Ensi-ilta 5.3.

Irakin sotaan kohdistuva kritiikki valkokankaalla on toistaiseksi tapahtunut pääosin jännityksen ja draaman keinoin, esimerkiksi elokuvissa In the Valley of Elah (2007) ja Hurt Locker (2009). Brittijournalisti Jon Ronsonin samannimiseen kirjaan perustuva Vuohia tuijottavat miehet sen sijaan käyttää aseinaan parodiaa ja vinksahtanutta huumoria. Grant Heslovin ohjaama teos ei ole sarjassaan täysin onnistunut tapaus, mutta sisältää silti kourallisen hienoja oivalluksia.

Lähtöasetelma on herkullinen. Ewan McGregorin esittämä toimittaja törmää sattumalta työmatkallaan Irakissa George Clooneyn tulkitsemaan Lyn Cassadyyn, joka paljastuu Yhdysvaltain armeijan salaisen new age -yksikön entiseksi jäseneksi. Hallitusrahoitteisen projektin tarkoituksena on ollut kouluttaa mielensä voimalla taistelevia meediosotilaita, joiden erityiskykyihin kuuluvat vaikkapa ennustaminen ja seinien läpi juokseminen.

Parhaimpina hetkinään Vuohia tuijottavat miehet on hillittömän hauskaa seurattavaa. Clooney ja McGregor ovat mainio parivaljakko, joiden kemia nostaa käsikirjoituksen tarjoamat puitteet astetta korkeammalle tasolle. Lyhyestä kestostaan huolimatta elokuvaa vaivaa kuitenkin hienoinen epätasaisuus. Terävimmät vitsit on sijoiteltu turhan kauas toisistaan, minkä vuoksi teoksen muut osat tuntuvat usein pelkästään pohjustukselta seuraavaa sketsiä varten.

Iskevämpää otetta olisi toivonut myös elokuvan yhteiskunnalliseen sanomaan. Heslov kyllä piruilee tasapuolisesti niin armeijan machokulttuurille kuin kukkaihmisten maailmanparannusideologiallekin, mutta kokonaisuus jättää ikävästi jälkeensä hieman sovittelevan jälkimaun. Kenties suurissa studiotuotannoissa on vielä mahdotonta esittää turhan röyhkeitä näkemyksiä Setä Samulin viimeaikaisista sotilasoperaatioista.

TUOMAS JALAMO

Vuohia tuijottavat miehet
Ohjaus: Grant Heslov
Pääosissa: George Clooney, Ewan McGregor
Ensi-ilta 26.2.

Julian sulkemisen takia Kansallinen audiovisuaalinen arkisto on joutunut etsimään itselleen uuden esitystilan, minkä vuoksi kevään sarjan käynnistäminen on viivästynyt maaliskuulle asti. Tilanne on KAVAn Turun sarjasta vastaavan Juri Nummelinin mukaan vihdoin selvillä, ja kompromissiratkaisuna näytöksiä nähdään sekä  ML Media Liv:ssä (entinen Domino) että Kinopalatsissa.

Näytösten määrä on kutistunut kahdeksaan. Maaliskuussa Media Liv:ssä nähdään neljä 1960-1980-luvulla tehtyä klassikkoa ja huhti-toukokuussa Kinopalatsissa neljä viime vuosituhannen lopun laatuelokuvaa.

”Erikoisuuksina ovat neuvostoliittolainen scifi-seikkailu Kamppailu avaruudesta ja Georges Franjun runollinen jännäri Silmät ilman kasvoja vuodelta 1960”, Nummelin toteaa.

”Elokuva tosin esitetään ruotsalaisin tekstein, koska se jäi aikoinaan kokonaan Suomen sensuuriin. Ruotsalaisetkin ovat kopiotaan leikelleet.”

Media Liv:ssä nähdään lisäksi Robert Bressonin Pyöreän pöydän ritarit ja John Hustonin viimeinen ohjaustyö Muistot. Kinopalatsissa esitettävät elokuvat ovat suurelle yleisölle tutumpia nimiä, kun mukana on Terrence Malickin Veteen piirretty viiva, Spike Jonzen Being John Malkovich, Coenin veljesten Big Lebowski ja Pedro Almodóvarin Kaikki äidistäni.

Valintaprosessi oli sarjan suunnittelijalle poikkeuksellisen vaikea, koska Kinopalatsin esityskalustolla pystyy näyttämään vain 1990-luvun puolen välin jälkeen valmistettuja elokuvia.

Kahden elokuvateatterin malli on vain väliaikaisratkaisu. Järjestäjät elättelevät toiveita, että tilat järjestyisivät tulevaisuudessa ratapihan konepajasta, jonne Turun kaupunki suunnittelee kulttuurikeskittymää.
”KAVAn Helsingin päämajasta on tarkoitus ottaa yhteyttä Turun kaupungin päättäjiin ja ehdottaa, että keskukseen saataisiin auditorio, jonne voi sijoittaa pysyvät elokuvaprojektorit”, Nummelin toteaa.

Kulttuurijohtaja Minna Sarteksen mukaan kulttuuriasiainkeskukselta on itse asiassa jo ehdotettu luovien alojen keskusta käsittelevälle työryhmälle, että selvityksessä tutkittaisiin samalla vaihtoehtoisen elokuvan esittämisen tapoja Turussa. Työryhmää johtava Tuomas Heikkinen ei osaa kommentoida tilannetta tässä vaiheessa kovin yksityiskohtaisesti, mutta hänen mukaansa asiaa tullaan pohtimaan 8. maaliskuuta julkaistavassa raportissa.

TONI PUURTINEN

KAVAn näytökset maanantaisin
Media Liv:ssä 8.-29.3. kello 18.00 ja
Kinopalatsissa 12.4.-3.5. kello 20.30.

Astrid Swanin debyytistä tulee kuluneeksi viisi vuotta. Esikoisalbumia seurannut Spartan Picnic keräsi ylistäviä arvosteluja kaksi vuotta sitten. Kolmas albumi Better Than Wages ottaa askeleen eteenpäin. Koneellisempi soundi joka karistaa lähes kyllästymiseen asti heitetyt rinnastukset Tori Amosiin ja kumppaneihin. Uutukaisella Swanin lisäksi musisoinnista vastaa kolmikko nimeltä The Drunk Lovers.

Koneellisempi soundi toimii. Astrid laulaa kuten ennenkin eli kauniisti ja kappaleet ovat mielenkiintoisia. Aiempaa materiaalin verrattuna uudet tuotokset ovat täyteläisempiä ja ytimekkäämpiä. Better Than Wages on malliesimerkki tasaisesta korkeasta laadusta.

Swanin sanoitukset tarkastelevat ilmiöitä laidasta laitaan: niitä on ilo lukea. Levy on tippua käsistäni. Kansilehtisessä ei ole lyriikoita! Visuaalinen ilme kerää ihastelevia katseita mutta… Lyriikoiden puuttuminen on järkytys! Astrid hyvä, saisiko seuraavalle albumille suloisten sävelten lisäksi lyriikat kirjattuna kansilehteen, jooko?

SANNA LÄYLÖNEN

Elina Tiilikan esikoiskirja Punainen mekko on saanut paljon huomiota. Romaani on parikymppisen naisen päiväkirjamainen vuodatus elämästä prostituoituna ankeassa pikkukaupungissa. Kaunokirjallisena teoksena se keskustelee hämmentävän tiiviisti Anna Kontulan kohutun väitöskirjan kanssa, joka on sosiologinen tutkimus suomalaisesta seksityöstä. Vaikka Tiilikka ei mainitse tekstissään Kontulaa kertaakaan nimeltä, rivien välistä paistaa selvästi, että tämän Punainen eksodus (2008) on tarkkaan luettu. Punainen mekko on kuin Punainen eksodus kaunokirjallisena muunnelmana.

Tiilikan kirjan minäkertojana toimii Noora, huutavan yksinäinen 20-vuotias tyttö, joka suhtautuu ylimielisesti läheisiinsä, ei pidä melkein kenestäkään ja on täydellisen kykenemätön ottamaan kontaktia muihin. Lukion jälkeen Noora on lähinnä vain ajelehtinut päämäärättömästi elämässään. Opiskelu ja työ symboloivat hänelle yhteiskunnallisia pakkoja, joista hän haluaa olla ehdottoman vapaa, kuten kaikista sovinnaisuuksista ylipäätään.  Prostituutiosta tulee Nooralle keino romantisoidun vapauden saavuttamiseksi. Viittaus Kontulan keskeiseen tutkimustulokseen, jonka mukaan naisia ajaa Suomessa seksityöhön pako matalapalkkatöistä, on Nooran henkilöhahmon kuvauksessa ilmeinen.

Kielellisesti tai älyllisesti Punainen mekko ei viettele. Kerronta on kliinisen naturalistista ja paikoin jopa inhorealistista, kaukana peruspornosta. Seksikohtauksia ja niiden jälkiseuraamuksia kuvatessaan Tiilikka suorastaan herkuttelee epämiellyttävien ja rumien yksityiskohtien runsaudella. Sekä intiimejä ruumiintoimintoja että kertojan päänsisäistä maailmaa lukija seuraa vaivaannuttavan läheltä, mutta minkäänlaista tirkistelyn nautintoa tästä ei suoda. Juoni kulkee kaavamaisesti panosta panoon kohti yhä syvenevää itseinhoa. Eritteiden esittelyn ja ahdistuksen kuvaamisen lisäksi teksti olisi kaivannut koukkuja. Nyt lukukokemus rakentuu yhtä tylsäksi kuin romaanissa kuvattu seksityöläisen arki.

Sekä seksin myyjien että ostajien ”tavallisuutta” korostetaan Punaisessa mekossa moneen kertaan, ja Kontulan tavoin Tiilikka arkipäiväistää seksityötä vahvasti.  Silti mitään prostituution puolustuspuhetta kaupallisen seksin kannattajille Tiilikka ei tarjoa.  Kirjan sanoma, jota alleviivataan yllättävästi radikaalifeministi Andrea Dworkinia siteeraten, tuntuu olevan, että seksinmyynti tuhoaa naisen – vaikka se olisi kuinka omasta vapaasta tahdosta aloitettua.

Punaisen mekon Nooralle seksityö tuo mukanaan vääjäämättä kasvavan ongelmavyyhdin: rahariippuvuutta, masennusta ja äärimmäistä sosiaalista eristäytymistä. Kun Kontula halusi väitöskirjallaan palauttaa toimijuuden seksityöläisille itselleen ja romuttaa seksityötä koskevan uhrimyytin, jonka mukaan seksiä myyvä nainen on aina auttamatta jonkinlainen patriarkaatin uhri, vahvistaa Tiilikka fiktiollaan paradoksaalisesti tätä prostituoidun uhriroolia.   Vaikka Noora toimii yksityisyrittäjän tavoin itsenäisesti ilman sutenöörejä, on hyvässä neuvotteluasemassa suhteessa valitsemiinsa asiakkaisiin ja tienaa työllään hyvin, hän on käsittämättömän avuton ja katkera kokien tulleensa jatkuvasti hyväksikäytetyksi. Mitä enemmän hän itselleen vakuuttelee olevansa aktiivinen ja omaehtoinen toimija, sitä varmemmin hän menettää elämänotettaan.

Romaanin loppua kohden Nooran passivoituminen syvenee lähes deterministisesti:  ”[O]lin eläin itse tehdyssä häkissäni enkä tiennyt miten päästä siitä pois. Vapaus oli aivan naamani edessä, lasin takana, mutten osannut tarttua siihen.” Noora ei mitenkään kykene pelastamaan tilanteesta itseään, vaan tarvitsee auttajakseen äidin, joka tulee hakemaan tyttärensä kotiin.

Päiväkirjamainen tunnustuksellisuus Punaisessa mekossa tuo mieleen lähinnä tosi- tv:n ja sen julkisuushakuiset, mitä nöyryyttävimpään itsensä paljasteluun intoutuneet ”tavikset”.   Vaikutelmaa vahvistaa kirjan takakansiteksti, jossa tarinan vakuutetaan perustuvan kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin. Omakohtaisuuden julkituominen on epäilemättä hyvä markkinointistrategia kustantamolta, sillä ilman tätä Punainen mekko olisi jäänyt ehkä täysin vaille mediahuomiota, kuten niin moni esikoiskirja.

Erilaisia ilotyttöjen muistelmia ja fiktiivisiä elämäkertoja on julkaistu ennenkin.  Esimerkiksi Suomessa ilmestyi vuonna 1999 Veronica, joka kertoo prostituoituna, pornotähtenä ja s/m-yrittäjänä toimineen Nina Lehmusvyöryn elämästä.  Sinänsä Punaisessa mekossa ei siis ole edes aiheensa puolesta mitään kovin uutta tai omaperäistä. Kirjan ilmestymisajankohta sattui vain olemaan otollinen tämäntyyppiselle romaanille, jatkaahan Punainen mekko osaltaan julkisuudessa viime aikoina kuumana käynyttä prostituutiokeskustelua. Tiilikalta tosin olisi toivonut hieman analyyttisempaa ja pohdiskelevampaa otetta aiheeseen, jolloin hänen esikoiskirjastaan olisi tullut huomattavasti kiinnostavampi kuin se nyt on. Henkilökohtainen on todellakin poliittista, myös kaunokirjallisuudessa.

TERHI TOPPALA

Suomen Tieteiskirjoittajien ja Turun yliopiston Tieteiskulttuurikabinetin Hekuman huipulla -antologia on kokoelma eroottista fantasiaa ja scifiä. Teos sisältää kymmenen novellia vuonna 2006 pidetystä Hekuma-kirjoituskilpailusta sekä yhden muun novellin.

Teksteissä on selvästi panostettu laatuun ja pyritty hakemaan genrerajoitusten kautta jotakin uutta aiheesta. Tavoitteessa on myös onnistuttu. Novellien seksi vaihtelee paljon, mukana on kaikkea hellyydestä hyväksikäyttöön ja ihmisistä alieneihin. Niiden erotiikka on pikemminkin kiinnostavaa kuin kiihottavaa. Hiukan turhan monessa novellissa on käytetty samaa kikkaa käänteenä, mutta onneksi riittävän eri yhteyksissä.

Kovatasoisesta joukosta muutama teksti nousee selvästi muiden yläpuolelle. Erityisesti Heikki Nevalan kekseliäs, lyhyt ja inha satukatkelma onnistui säväyttämään, mutta myös Harri Erkin ”Resonanssi”, kuvaus rakastelusta äänen kanssa, ja Jukka Laajarinteen panopticon-tarina ”Yövartio”, ovat erittäin toimivia.

Itse kilpailun voittaja, Mari Saarion ”Sateenkaari 2256”, on sarja välähdyksiä, joista osa on hyvin omaperäisiä ja hienoja, osa tylsiä ja todella ennalta-arvattavia. Veikkaan tosin, että se, mitkä kuuluvat kumpaankin ryhmään, vaihtelevat rajusti lukijan omien mieltymysten mukaan. Minuun niistä tehosi parhaiten Oranssi, kuvaus ihmisistä, jotka vaihtavat kehonsa palasia partnereidensa kanssa.

Myös kilpailun ulkopuolelta kirjaan otettu Tuomas Salorannan ”Peniskuiskaajat” ansaitsee ehdottomasti paikkansa. Se on absurdi tarina ugrilaisesta matriarkaatista, jonka miehet kuohitaan ja jonka naiset lisääntyvät houkuttelemalla meressä uiskentelevia peniksiä luokseen. Ainoa pettymys oli Marko Laihisen ”Pahuuden pisarat”, sekin vain siksi, että ei tunnu hyödyntävän hienon ideansa (paluu transhumanismista lihaan) koko potentiaalia.

Hekuman huipulla tuo vahvasti mieleen toisen vastaavan tyyppisen kirjan, ruotsalaisen Vertigo-kustantamon novellikokoelman Perversioner (2003). Molemmissa on lähdetty kirjoittamaan laadukasta erotiikkaa oudoista aiheista, mahdollisimman hyvin. Ja luotu jotakin, joka kertoo paljon seksuaalisuuden monimuotoisuudesta ja jota on mahdollista pohtia niin tarinoina kuin vertauskuvinakin.

Aivan muilla kuin kirjallisilla ansioillaan menestyvien seksiä käsittelevien teosten seassa tällainen omaperäisyys on harvinainen, ja arvokas, asia.

J. TUOMAS HARVIAINEN

Oikeudenmukaisuus edellyttää, että joku tietää kaikki tekomme ja punnitsee ne hyvän ja pahan vaa’alla; viimeistään kun veremme pysähtyy ja siirrymme seuraavaan maailmaan. Mutta ajattelevat koneet tuovat oikeudenmukaisuuden tähän maailmaan: akvaarioyhteiskunnassa joku tietää kaiken meistä – Facebook-statuksistamme, sähköposteista, turvakameroista hän kutoo koko elämämme. Ja sitä me pelkäämme: että koko se laittomuuden ja moraalittomuuden ryönä, jota joka ainoa meistä piilottelee, yhtäkkiä valahtaisi esiin yksityisyyden alban repeytyessä auki. Kuka tahansa, joku, näkisi, miten alasti ja likaisia me olemme.

Uusliberalistinen maailmanselitys voi tyydyttää jonkun oikeudenmukaisuuden tajua: kyvykäs ja ahkera niittää sadon; laiskuri itkee ja pyytää armoa. Se vetoaa ihmiseen kuten skientologia ja pyramidin huipulla oleva kulta-aarre. Ja kuten skientologia ja pyramidihuijaukset, se jättää olennaisen piiloon: järjestelmän voittajia ovat kovimmat kusettajat ja vallan hyväksikäyttäjät. Toki tarvitaan kyvykkyyttä ja ahkeruutta luomaan järjestelmä, jossa itse on aina voittaja ja häviäjänä aina veronmaksajat.

Yhteiskunnallinen epätarkkuusperiaate kuuluu: kokonaisvaltaisuus on kusetusta. Sosiaalinen maailmanselitys on aina vajavainen, sillä yhteiskunta on induktoinnin tavoittamattomissa. Liberalistit ja kommunistit onnistuivat ensin piilottamaan ja sitten unohtamaan tämän, ja siksi molempien aatteet kyettiin valjastamaan massojen hyväksikäytölle. Filosofien valtiot on puettu viattomuuden ja ristiriidattomuuden albaan, mutta lumivalkean puuvillan alla ne ovat likaisia.

VISA KURKI