Henkilö
23.03.2016

Ei meillä, mutta muualla

Teksti:
Jouko Luhtala
Kuvat:
Aleksi Malinen

Anna Jensen vie taidetta sinne, minne sen ei ajatella kuuluvan.

Aiotko ottaa tuollaisen asenteen, vaikka olet tyttö?”

Näin tapasivat kysyä opettajat Anna Jenseniltä, kun tämä kyseenalaisti koulumaailmassa vallinneita käytäntöjä.

”Olin vähän outo lapsi ja nuori. En oikein osannut toteuttaa lapsen, tytön ja oppilaan rooleja. Tulin nopeasti tietoiseksi vallitsevista normeista ja niiden mahdottomuudesta. Siis siitä, miten epäreilusti normeilla säädellään asioita ja miten ahtaaseen muotoon ihmisiä yritetään sulloa”, Jensen muistelee.

”Mua on aina kiinnostaneet sellaiset asiat, joilla ei ole sanaa, ja joiden merkitystä ei ole tavallaan lukittu. Totta kai, jotta voidaan ylipäätään puhua asioista, tarvitaan jonkinasteisia yksinkertaistuksia. Mutta osalla tuntuu olevan aika kova tarve rajoittaa ihmisten käyttäytymistä laatikoilla ja lippalakeilla.”

Ala-asteen luokkakokouksessa yksi vanha koulukaveri muisteli värikkäin sanankääntein, miten Jensen oli tarttunut mielestään syrjiviin käytäntöihin ”kuudesluokkalaisen feministisellä raivolla”.

Asiaa eivät varsinaisesti edistäneet lähiökoulun opettajat, jotka kertoivat Jensenille päin naamaa tämän muun muassa nauravan epänaisellisesti. Vääränlaiseksi brändätyllä hekotuksella oli myös seuraamuksia. Se oli pätevä syy heittää Jensen ulos luokasta.

”Jotenkin toivoisin, että opetus on muuttunut, mutta en tiedä miten paljon siihen voi luottaa.”

”Taannun muuten edelleen aika helposti tuohon kuudesluokkalaisen feministiseen raivoon”, Jensen nauraa varoittavasti.

Katsomme ulos lähiökuppilasta. Harmaat tornitalot ovat piirittäneet meidät. Olemme loukussa. Ulkona ei näy yhtä ainoaa ihmistä. Näkymä on kuin hartaudella luotu symboli rumuudelle ja ihmisvihamielisyydelle. Tämä maisema kuuluu pahanlaatuiseen dystopiaan, ei suomalaiseen kaupunkiin.
Jaan havaintoni.

”Ovathan ne kauniita”, Anna Jensen nauraa, ”mutta myös ahdistavia. Lähiö on mulle ja monille muille niissä kasvaneille tosi tuttu paikka. Lähes kaikilla on niistä se sama, jaettu mielikuva. Ne on niin tuttuja, että ne on jo outoja.”

”Yksi syy, miksi teen taidetta myös lähiöihin, on juuri niiden hämäryys. Ne yrittävät olla niin jäsennettyjä, mutta eivät sitten kuitenkaan ole. Lähiöihin liittyy paljon asioita, joita on ylhäältä päin vain koitettu meikata piiloon.”

Jensen mieltää kodikseen nimenomaan urbaanin maiseman. Syykin on selvä.

”Pelkään luontoa”, Jensen hörähtää. ”Metsä ahdistaa. Mulla on aika vilkas mielikuvitus. Pelkään niitä mörköjä, joita puiden seassa vilisee. Kaupungissa on jotenkin vähemmän mörköjä ja enemmän virikkeitä. On liikettä, kulttuuria, muotoja, kerroksia. Tuntuu, että kaupunki mahdollistaa.”

Jensen venyttää kaulaansa ja vilkuilee vielä kertaalleen betonibrutalismia, tuota modernistisen arkkitehtuurin kalpeinta suuntausta.

”No joo, kyllähän nämä ovat aika kummallisen näköisiä. Yksi muoto, yksi väri. Valkoisia kuutioita kallion päällä. Eihän ne näytä asuttavilta. Silti niihin leimaudutaan. Jos on kasvanut Soukassa, niin silloin on herkästi nimenomaan Soukasta, ei Espoosta. Toisaalta Espoo on muutenkin vähän epäpaikka. Se on sellainen kokoelma lähiöitä, jotka eivät puhu keskenään.”

”Kaikki lähiöt on jotenkin tehty niin, että elämä ja ihmiset toimivat ja tuottavat. Ihmiset on laitettu turvallisiin, ehjiin ja hygieenisiin tiloihin. Siellä sitten lisäännytään, ja lapset menevät vieressä oleviin päiväkoteihin ja kouluihin.”

Ideologinen vire on vahva. Näin Suomi mainospapereissa toimii. Tehokkaasti ja turvallisesti. Korkeissa bunkkereissa asuu säännönmukaisia, työssä käyviä yhteiskunnan malliyksilöitä. Lähiöiden valtiksi mainitaan aina hyvät liikenneyhteydet. Renkailla ja raiteilla kuskataan ihmiset töihin ja takaisin nukkumaan.

”Ja kai tuo harmaa värityskin jotenkin sopii suomalaiseen sielunmaisemaan”, Jensen vielä lisää.

Konemaisista tuottavuusunelmista huolimatta Suomeen on päässyt syntymään niin sanottuja ongelmalähiöitä. Jokaisella kaupungilla on omansa. Turun Varissuo, Tampereen Hervanta, itäinen Helsinki ylipäätään.

”Tuo on se lähiötaiteenkin ongelma. Se on ollut hierarkkista. Ylhäältä on sanottu, että tuo tuossa on huono lähiö ja sitä pitää kehittää. Lähiöitä käsitellään vahvasti maineen kautta, minkä takia niistä tulee helposti isoja möykkyjä, joiden kaikki asukkaat ovat muka samanlaisia.”

”Varissuolaiset ovat jo vähän sanoneet, että ’täällä on kyllä tehty jo tosi paljon, pitääkö täällä kaiken aikaa järjestää jotain?’ Tuo kuvaa hyvin tätä ongelmalähiön lähestymismallia.”

Tyypillinen lähiötaideprojekti menee Jensenin mukaan jokseenkin seuraavasti: ensin valitaan lähiö, sitten sinne viedään ”lähiötaidetta lähiöihmisille”. Jensen moittii lähtökohtaa, jonka huonosti piilotettuna taustaoletuksena on se, että lähiöissä asuvilla olisi jotenkin heikommat valmiudet vastaanottaa taidetta kuin keskustassa röhöttävillä ihmisillä.

”Usein lähiöön tuodaan joku taiteilija, joka tekee jonkin näkyvän jutun. Se on helppo dokumentoida ja todeta, että tällä oli suoria vaikutuksia ja kaikilla oli kivaa. Toisaalta niihin projekteihin osallistuvat lähinnä ne ihmiset, jotka ovat muutenkin aktiivisia.”

”Lähiötaiteen ongelma on pikemminkin siinä, että niitä keskustaihmisiä, jotka tavallisesti käyvät näyttelyissä, ei saada liikkumaan edes sitä 15 minuuttia.”

Kaupunkitaide mielletään Jensenin mukaan Suomessa edelleen kapeasti.

”Ollaan niin varovaisia. Vaikka meillä onkin prosenttitaidehankkeita, joissa taitelijat ovat mukana aluesuunnittelussa, niin niistäkin puuttuu rohkeutta.”

”Tehdään vain taiteen näköistä taidetta. Joku härpäke jossain. Jotain sellaista, jonka kaikki tunnistaa heti taiteeksi, sen sijaan että aidosti muokattaisiin ympäristöä.”

Jos jotain freesiä tai omituista yritetään, on joku sammaloituva paperijyrä ensimmäisen tilaisuuden ilmaantuessa sanomassa ”ei sovi!” Näin on Jensenille käynyt silloinkin, kun muuan kulttuuripomo eräässä päivälehdessä uhosi edustamansa kaupungin jatkossa hoitavan taiteelle ja kulttuurille tiloja entistä jouhevammin.

”Vaati kuitenkin sellaisen neljän kuukauden sumplimisen, että löytyi joku tila.”

Tiloja pitäisi löytyä kohtuullisen helposti. Suomessa on runsaasti toisen maailmansodan jälkeen kaupungistumisen yhteydessä pystytettyjä kouluja, kerrostaloja ja muita rakennuksia, jotka tätä nykyä joko rapistuvat tai ovat kokonaan käyttökiellossa.

Jensenin ja Eliisa Suvannon Space Invaders -projekteissa hyödynnetään juuri tällaisia tyhjillään olevia tiloja.

”Vaikka jokin tila onkin käyttökiellossa, niin eikö sitä voisi hyödyntää edes jossain yhden viikonlopun tapahtumassa, jos lyhytaikainen käyttö ei ole oikeasti vaarallista? On hyvä, että huolehditaan turvallisuudesta, mutta voisiko välillä olla mahdollisuus joustaa?”

”Toisinaan tuntuu, että puuttuu tahtoa.”

Mahdollistavasta tahtotilasta Jensen tarjoaa positiivisena esimerkkinä Poria, jossa hänen mukaansa ollaan hyvin avoimia kaikenlaisille uusille ideoille. Paikalliset instituutiot ovat aidosti yhteistyössä myös alakulttuuritoimijoiden kanssa. Tiloja sekä etsitään että tarjotaan aktiivisesti.

”Kun tottui tekemään töitä pääkaupunkiseudulla, niin oli itsestäänselvyys, että mitään ei voi ikinä tehdä – vakiovastaus oli aina ’ei!’. Lisäksi kaikki aina maksoi hirveästi. Porissa tajusin, että nämä jutut ovatkin mahdollisia. Onnistumisten inspiroimana olen koittanut muuallakin, että josko rakenteita saisi sittenkin muutettua.”

Mitä taiteen pystytyspaikkoihin tulee, on Jensen viimeisen vuosikymmenen aikana havainnut lievää muutosta avoimempaan ja sallivampaan suuntaan. Niin sanotusta kulttuurikuplastaan tunnettu Helsinki ei tosin ole ollut tässäkään tapauksessa mikään lumien auraaja.

”Kun pääkaupunkiseudulla oli ’stop töhryille’ -kampanja vielä täydessä vauhdissa, niin monessa muussa kaupungissa sai maalata jo vaikka mitä.”

Yleisesti ottaen kaikenlaista muutosta vaivaa riipivä hitaus.

”Suomessa pelätään uutta, mikä on viime aikoina saanut todella ikäviä piirteitä. Koulutuksella sitä voisi muuttaa, mutta sitäkään ei kohta enää ole.”

 

”Miten voidaan edes ajatella, että mä teen taidetta maailmasta erillään?” Anna Jensen kysyy retorisesti, kun puhe kääntyy taiteen paikkaan suomalaisessa yhteiskunnassa.

”Hirveän usein taide, politiikka ja yhteiskunta erotellaan jotenkin toisistaan täysin erillisiksi asioiksi, mikä on mun mielestä tosi outoa.”

Jensen on vahvasti sitä mieltä, että taiteilijoiden täytyy ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ministereiden ja ekonomistien tapaan. Kantaaottavuus ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin alleviivaaminen. Jensen korostaa, että hän ei usko tyrkyttämisen tehoon.

”Suomessa taide ajatellaan jotenkin omaksi jutukseen. Taiteella on kuitenkin pitkä perinne yhteiskunnallisten tilanteiden purkajana ja rakentajana. On kummallista, miten taiteellinen tutkimus ajatellaan hirveän omalaatuiseksi puuhasteluksi, vaikka läpi ihmiskunnan historian taide on ollut osa tutkimusta.”

Useiden muiden napakampaa otetta kaipaavien tapaan Jenseniä kismittää se, että silloin harvoin kun Suomessa erehdytään tekemään yhteiskunnallisia epäkohtia tarkastelevaa taidetta, niin sörkittävät ongelmat eivät ole kotimaista alkuperää.

”Valitaan meille vaarattomia kohteita, kuten vaikka intialainen lapsityövoima tai Ruotsin maahanmuutto-ongelmat.”

”Yhtään isommalle yleisölle tehty taide on aika usein vedetty suodattimen läpi. Ei haluta kritisoida. Ei haluta purra ruokkivaa kättä. On hirveän paljon helpompi tarttua epäkohtiin, jos ne ovat jossain muualla.”

Poikkeuksena Jensen mainitsee suomalaisen sukupuoli- ja seksuaalipoliittisen taiteen, jonka laajuuden ja ansiot Tom of Finlandista Mimosa Paleen hän auliisti myöntää.

Osa kotimaisen taiteen kesyydestä on peräisin myös taidepolitiikasta. Isoilla toimijoilla teattereista gallerioihin on hirmuinen valta määrittää se, millaista taidetta valtavirralla on ylipäätään mahdollista kokea. Heillä on käytössään suurimmat näytökset, tunnetuimmat nimet ja rasvatuin markkinointikoneisto.

Jensenin mukaan instituutioiden valta tiivistyy juuri esitysvalinnoissa. Näytetäänkö sitä, mitä suuren yleisön ajatellaan haluavan vai jotain, joka on ehkä piirun verran haastavampaa, mutta pureutuu mahdollisesti arkoihinkin kysymyksiin.

”Meillä tuputetaan laajasti joitain totuuksia, joihin me myös uskomme. Olen taiteen tekemisen ohella toiminut opettajana maahanmuuttajille. Heidän kanssaan keskustellessa tulee usein esille hyvinvointivaltion mureneminen. Suomessa annetaan laajalti edelleen ymmärtää, että esimerkiksi julkinen terveydenhuolto on huippuluokkaa. ’Eihän ole!’ vastaavat maahanmuuttajat, saapuivat he sitten mistä päin palloa tahansa. Mutta niin täällä silti kaikki sanoo.”

Hiljaisuus. Mitä taiteen sitten pitäisi tehdä Suomelle vuonna 2016?

”Niin paljon kuin vain voi”, Jensen nauraa jälleen. ”Taistella olemassaolonsa puolesta. Taiteen, kulttuurin, ihmisyyden ja älyllisyyden puolesta.”

Anna Jensen ja Eliisa Suvanto:
Ideoita Kaupunki, Galleria 3H+K, 30.4.–19.5.
Space Invaders IV: Heterotopia, Matinkylä, 2.–5.6.
Porin kulttuurisäätö: Saatanan Kesänäyttely, 9.–17.7.