Henkilö
30.09.2016

Läskeistä ja ihmisistä

Teksti:
Laura Millasnoore
Kuvat:
Laura Oja
  • Jenny Lehtisen mukaan hoikkuus ei suojele tupakoinnilta, alkoholilta, huonolta ravinnolta tai liikkumattomuudelta.

Ei ole olemassa sellaista kilomäärää, jonka pudottamisen jälkeen ’ihminen on taas oma itsensä’.

”Onko läski aina vain läski, minne tahansa meneekin, vai voiko mahdollisesti ihmisestä, anteeksi läskistä, löytyä muitakin ihmisarvoa mittaavia ominaisuuksia?”

Ilkikurinen ja itsevarma ääni pysäyttää. Toimittaja Jenny Lehtinen ravistelee kuulijaa Jenny ja läskimyytinmurtajat -ohjelmassa Yle Puheella.

Nimensä mukaisesti ohjelma sekä sen kyljessä rehottavat Facebook-ryhmä ja nettisivusto romuttavat lihavuuteen liitettyjä myyttejä ja tarjoavat tukea ylipainon kanssa kamppaileville.

Nettisivuston otsikoissa vuorottelevat leikkisyys ja rankat kokemukset: ”Annetaan vaaka hyvään kotiin”, ”Olin maailman lihavin ja rumin tyttö”, ja kirsikkana kakun päällä: ”Miten suhtautua ärsyttäviin ihmisiin ja kommentteihin?”.

Miksi lihavuus pelottaa niin paljon?

”Oikeastihan lihavuus ei pelota, vaan se on demonisoitu. Lihavuuden pelko ja lihavuuden iljettävyys ovat täysin kulttuurisidonnaisia asioita”, Jenny Lehtinen toteaa.

Esimerkiksi Lehtinen ottaa sen, että useissa Afrikan maissa ihannoidaan lihavaa naista. Kun ihmiset näistä maista muuttavat Suomeen, he kuitenkin oppivat nopeasti, mikä mielletään kauniiksi suomalaisessa kulttuurissa.

”Se, mikä on ollut kaunista jossain muualla, ei enää olekaan kaunista täällä meillä Suomessa”, Lehtinen summaa.

Lihavuus ei aina ole ollut rumaa, vastenmielistä tai pelottavaa Suomessakaan. Aiemmin lihavuus on päinvastoin ollut tavoiteltua. Esimerkiksi 1920-luvulla myytiin lihotustabletteja 'laihuus on rumaa'-mainoslauseen saattelemana.

”Silloin oli kamalaa, jos nainen oli liian laiha ja kalpea. Nyt olemme onnesta soikeina, kun laiha ja kalpea malli kävelee catwalkilla edestakaisin”.

 

Usein ylipaino henkilöityy juuri naissukupuoleen. Lehtisen mielestä naisen rooli lihavana on huomattavasti kapeampi kuin vastaava miehen rooli. Lihavaan naiseen viitataan miestä harvemmin seksikkäänä tai kauniina.

”Hetki sitten media hehkutti 'dad bodya'. Että on tosi ihanaa, jos miehellä on vähän mahanröllykkää. Mutta milloin olisi puhuttu 'mommy bodysta' – että on ihan ok, jos on vähän riipputissit, raskausarpia mahassa ja selluliittia siellä täällä, että semmoinen naisen pitää olla? Eihän sellaista tapahdu.”

Lehtisen mukaan laihuuden ihannointi ja lihavuuden demonisointi ovat ongelmallisia kaikkien kannalta. Pelkkä hoikkuus kun ei suojele tupakoinnilta, alkoholilta, huonolta ravinnolta ja liikkumattomuudelta eikä lihavuus tee automaattisesti sairaaksi tai selitä ylipainoisen joka ikistä terveysongelmaa.

Yleistä kuitenkin on, että tietyt sairaudet yhdistetään tiettyyn vartaloon. Lääkäri ei välttämättä kuuntele 'normaalipainoisen' huolta korkeasta verenpaineesta, mutta passittaa lihavan laihdutuskuurille korvakivun takia.

”Hoitoa ei saa, jos ei ole tietyn näköinen tai mallinen. Esimerkiksi anoreksian ajatellaan olevan pelkästään alipainoisten sairaus, mutta hyvinkin ylipainoinen ihminen voi sairastua anoreksiaan. Silloin sairastumista ei vain oteta vakavasti”, Lehtinen sanoo.

Syömishäiriöistä Lehtinen mainitsee häiriintyneen syömisen, johon hän lukee myös erilaiset superdieetit. Niissä kalorimäärä tiputetaan mahdollisimman alas ja ruokavaliota usein yksipuolistetaan.

Jos haluaa laihtua, kaloreita on toki hyvä tiputtaa. Usein rankat leikkaukset päivittäisessä kalorisaannissa kuitenkin kostautuvat. Keho voi mennä säästöliekille tai pahimmassa tapauksessa aineenvaihdunta häiriintyä pysyvästi. Monesti tällä tapaa pudotetut kilot vielä palaavat ajan myötä.

”Harvoin ongelma on laihduttaminen itsessään vaan se, että saisi jonkinlaisen pysyvän muutoksen aikaan”, Lehtinen selittää.

 

Tärkeää olisikin hahmottaa, mistä ongelmat muodostuvat, ja alkaa kyseenalaistaa stereotypioita, jotka johtavat lihavien demonisointiin.

”Sen sijaan, että syytetään yksilöä yhteiskunnan varojen viemisestä ja ihmisenä epäonnistumisesta, pitäisi ajatella: ’Hetkinen, emme ole pystyneet auttamaan tätä ihmistä. Nyt meidän pitää miettiä, mitä olemme tehneet tähän mennessä väärin’.”

Lehtinen toivoo, että ihmiset keskittyisivät elämään elämäänsä – oli heillä paino-ongelmia tai ei. Ihmisen koko ei saisi olla esteenä uuden harrastuksen aloittamiselle, kauniiden vaatteiden käyttämiselle tai rakkauden etsimiselle. Ongelmiin tulisi paneutua ajan kanssa ja muutoksia tehdä pikkuhiljaa.

Pelkällä laihduttamisella ongelmat eivät ratkea.

Läskimyytit murskaksi

Jenny Lehtinen selättää stereotypiat.

1) Lihavalta puuttuu itsekuri

”Tämä on yksi vahingollisimpia aivopieruja, ja se joka kaikkein eniten aiheuttaa jojoilua painon kanssa. Jos ajatellaan, että painonhallinta on itsekurikysymys, se tarkoittaa, että painonhallinta on lähtökohtaisesti veemäistä ja raskasta hommaa. Niinhän sen ei missään nimessä pidä olla, koska kukaan ei jaksa loputtomasti sinnitellä itsekurin varassa. Myös tämän ajan ajatus siitä, että superdieetti- ja fitness-kulttuuri kuuluvat osana ihan tavallisen ihmisen painonhallintaan ja ennen kaikkea painonpudotukseen, on ihan hanurista. Se saa monen lannistumaan jo ennen kuin saa edes mitään yritettyä. Oikeasti tie hyvään painonhallintaan on armollinen ja hidas ja jokaisella ihmisellä oman näköisensä.”

2) Lihavan sisällä on vankina hoikka ihminen, joka odottaa pääsevänsä ulos

”No ei ole. Ei ole olemassa sellaista kilomäärää, jonka pudottamisen jälkeen ’ihminen on taas oma itsensä’. Nuo asiat ovat täysin omasta päästä kiinni. Usein ajatellaan, että on painonpudotusta motivoivaa kieltää itseltään kivoja asioita ennen kuin tietty kilomäärä on pudotettu, mutta todella moni lopulta jää jumiin oman päänsä läskivankilaan, jossa itse rajoittaa itseltään kivoja asioita elämässä.”

3) Lihavat on lepposia

”Itse olen hyvinkin kärttyinen.”