Henkilö
06.05.2015

Tavallinen maalari

Teksti:
Aura Nikkilä
Kuvat:
Aleksi Malinen

Kuvataiteilija Heikki Marila maalasi itsensä suomalaisen nykytaiteen huipulle kukkateoksillaan. Viime aikoina työhuoneella on syntynyt räjähtävällä tyylillä toteutettuja uskonnollisia kuvia.

Turun Raunistulassa, Barkerin vanhan puuvillatehtaan kolmannessa kerroksessa on työhuone, jonka betonilattiaa täplittävät monenkirjavat öljyväriroiskeet. Ilmakin tuoksuu hennosti öljymaalilta ja tärpätiltä, ja pitkän työtason on vallannut maalaustarvikkeiden ja pakkausten sekamelska. Keskellä huonetta mustassa keinutuolissa istuu kuvataitelija Heikki Marila.

”80 prosenttia ajatustyötä, kymmenen prosenttia maalipurnukoiden avaamista ja kymmenen prosenttia maalaamista – siitä koostuu taidemaalarin homma”, Marila naurahtaa viittilöiden ympärilleen.

Työhuoneen lattiaa saartaa kolmelta sivulta valtavat maalauspohjat, joista osa on vielä koskemattoman valkoisia. Muut ovat jo täyttyneet väreistä, lähinnä punaisesta ja mustasta. Marilalla on työn alla yhdeksän maalauksen sarja, joka kuvaa viimeistä tuomiota alareunan helvetistä yläosan taivaaseen.

Kesäkuussa tämä yli seitsemän metriä korkea ja kuusi metriä leveä teoskokonaisuus ripustetaan Wäino Aaltosen museon veistossaliin. Taidehallissa viime vuonna esillä ollut ja paljon kehuja kerännyt retrospektiivinen näyttely täydentyy Turussa uudemmilla teoksilla.

Voisi kuvitella, että näin ison mittakaavan yksityisnäyttely taiteilijan nykyisessä kotikaupungissa loisi paineita, mutta Marila suhtautuu asiaan rauhallisesti. ”Tuntuu kivalta pitää näyttely pitkästä aikaa Turussa. En mä ota mitään paineita, en ole jaksanut pitkään aikaan ottaa”, Marila sanoo.

Marila vastaa kysymyksiin avoimen rennosti ja kärsivällisesti. Hän myös nauraa usein ja paljon.

Marilaa ei haittaa puhua teostensa sisällöistä tai itse maalaamisprosessista, mutta sellaiset aiheet kuin brändääminen tai markkinointi eivät tunnu kuuluvan tämän kuvataiteilijan maailmankuvaan lainkaan.

Miten näin leppoisa taiteilija on onnistunut nousemaan kotimaisen nykytaiteen kärkikastiin?

Abstraktin ja esittävän välillä

Lahdessa vuonna 1966 syntynyt Marila päätti parikymppisenä, että hänestä tulee kuvataiteilija. 1980-luvun lopulla hän aloitti opinnot Turun piirustuskoulussa.

Opiskeluaikaansa Marila muistelee lämmöllä. ”Turussa sai tehdä ihan rauhassa. Silloin puhuttiin, että Helsingissä ilmapiiri oli kurjempi, oli enemmän kilpailua. Täällä taas oli sellainen touhukas ilmapiiri”, Marila kertoo.

Valmistuttuaan 1992 Marila kuitenkin muutti pois Turusta. Helsinkiin hän ei halunnut, vaikka tunnustaakin pääkaupungin vaikutuksen Suomen taidemaailmassa. Marila päätyi lähelle: ensin Hyvinkäälle ja myöhemmin Riihimäelle.

1990-luvun puolivälistä lähtien Marila on rakentanut uraansa tasaisen varmasti. Alkuaikojen teokset käsittelivät usein yhteiskunnallisia aiheita, esimerkiksi valtainstituutioita kuten kirkkoa ja armeijaa. Abstraktimpaan ilmaisuun Marila siirtyi maalamalla viitteellisiä karttoja tehdaspaikkakunnista ja kaupunkien lähiöistä.

Marilan tuotannon leimaavin piirre on heilahtelu abstraktin ja esittävän maalauksen välillä. Viime vuosina työhuoneella on syntynyt ilmaisultaan suorastaan räjähtäviä raamatullisia kuvia, perkeleitä, helvettiä ja ristiinnaulitsemisia. Toisaalta suuren yleisön tietoisuuteen Marila ampaisi kukka-aiheisilla teoksilla.

Vuonna 2012 Marila voitti miljoonan ruotsin kruunun suuruisen Carnegie-taidepalkinnon kolmella suurikokoisella kukkamaalauksellaan. Sen jälkeen taidemaalari on saanut osakseen oikeastaan pelkkää ylistystä.

Marilaa naurattaa kysymys suhteestaan kritiikkiin. ”Joo, mulla on tosi hyvä suhde kritiikkiin”, hän hekottelee. ”Totta kai mä luen ne aina. Ne vaikuttaa muhun sillä tavalla, että tulee hyvä mieli.”  

Marila muistaa tosin yhden negatiivisenkin kritiikin. ”Hämeen Sanomien kriitikko kirjoitti 90-luvun lopulla mun näyttelystä, ettei hän ymmärrä näitä teoksia ja hän epäilee, että ei tiedä kyllä Marila itsekään mitään tekee”, Marila sanoo.

”Mä mietin, että ei saatana, mitä se tuollaista menee kirjoittamaan. Mutta se olikin musiikkikriitikko, joka oli tuuraamassa niiden varsinaista kuvataidekriitikkoa”, Marila nauraa.

Kaikki kuvat on jo tehty

Marila kertoo löytävänsä aiheita kaikkialta ympäröivästä maailmasta. Tärkeimpiä innoittajia on ollut kuvataiteen pitkä traditio, varsinkin vanhempi saksalainen taide ja 1600-luvun alankomaalaiset kukkamaalarit. Marila ei koe taidehistoriaa kahlitsevana tai rajoittavana asiana, vaan pikemminkin vankkana kivijalkana.

”Se ajatus, että kaikki on jo tehty, se jättää tilaa omalla tekemiselle. Voi keskittyä ihan oikeasti olennaiseen, eikä tarvitse keksiä pyörää uudestaan. Kaikki kuva-aiheet on jo olemassa, sen kun maalaat!” Marila huudahtaa.

Konkreettisesti taiteen historian vaikutus näkyy silloin, kun Marila valitsee jonkin hahmon Matthias Grünewaldin 1500-luvulla maalaamasta Isenheimin alttarikaapista ja toteuttaa siitä oman versionsa. Tai kun hän maalaa Albrecht Dürerin piirroksen rukoilevat kädet metrin kokoisina.

Marila haluaa pitää persoonansa ja henkilökohtaisen elämänsä visusti erillään taiteestaan. ”Tietysti mä suodatan oman maailmankuvani läpi sen, mitä ulkopuolelta ammennan, mutta ei mun töissä ole kyse minusta itsestäni.”

Esimerkiksi Oulussa, jossa Marilan näyttely on ollut tänä keväänä esillä, paikallista mediaa on kiinnostanut etenkin Marilan oma uskontosuhde. ”Mutta kun mä en maalaa mitään omaa uskonnollisuuttani vaan uskonnollista kuvaa, en omaa helvettiäni vaan helvetin kuva-aihetta”, Marila korostaa.

Carnegie-palkinnon myötä Marila huomasi, että medialla oli tarve kirjoittaa hänestä jonkinlaista herooista taiteilijatarinaa. ”Haettiin sellaista ruma ankanpoikanen -juttua, rankkaa ja vaikeaa kehityskertomusta. Mutta ei saakeli löytynyt, löytyi vain arkista ja määrätietoista tekemistä. Mä en vaan ole traaginen hahmo”, Marila naurahtaa.

Kukkamaalarin leima

”Mun teemat kumpuavat siitä, mitä mä haluan nostaa päivänvaloon. Usein ne ovat olleet sellaisia vähäpätöisiä aiheita, joita mä olen halunnut alleviivata”, Marila sanoo.

Marginaalisten ja arkisten asioiden monumentalisointi toteutuu Marilan taiteessa monin tavoin, esimerkiksi maalaamalla 1600-luvun alankomaalaisia kukka-asetelmia massiivisen kokoisina.

Kukkateoksistaan Marila tunnetaankin parhaiten, jopa siinä määrin, että häneen on lyöty suhteellisen tiukassa pysyvä kukkamaalarin leima. ”Jossain lehtijutussa oli viime kesänä otsikko, että se harmittaa mua”, Marila sanoo ja jatkaa: ”Ei se mua harmita. Hitto soikoon, ihmiset tykkäsivät niistä töistä ja se oli mulle todella hyvä tekemisen jakso.”

Marila ruotii median ja yleisön tarvetta luokitella asiat johonkin tiettyyn lokeroon. ”Kohta mua varmaan kutsutaan jeesusmaalariksi”, Marila virnistää.

Paitsi vähäpätöisten asioiden monumentalisointi myös korokkeelle nostettujen aiheiden banalisointi kiinnostaa Marilaa. Alentamisen kohteiksi ovat päässeet niin marsalkka Mannerheim kuin Martti Lutherkin.

Taiteilijan tärkeimmäksi aseeksi voisikin nimittää ironian. ”Mutta se on tietysti sellainen kaksiteräinen miekka”, Marila sanoo. ”Ei se ole pilkkaamista tai herjaamista, vaan kaikkien niiden teosten taustalla on vakavia asioita. Ja mä olen yhtälailla itse sen ironian kohteena.”

Ironisena voi nähdä esimerkiksi Marilan omakuvasarjan, jolla hän halusi asettaa taitelijamyytin kyseenalaiseksi. Omakuva on tyypillinen aihe länsimaisen taiteen traditiossa, mutta Marila tekee senkin omalla tavallaan:
valtavassa koossa ja antamalla teoksille sellaisia nimiä kuin Omakuva kusipäänä tai Omakuva paskiaisena.

 

Fyysinen ote maalaamiseen

Marila tunnistaa itsekin erilaiset kautensa. ”Mä liikun figuratiivisemman ja näennäisesti abstraktimman kuvan välillä ihan tietoisesti. Tällä hetkellä mua kiinnostaa eniten abstraktion ja esittävän yhdistäminen.”

Muutenkin Marilan taiteessa yhdistyvät monet vastakohdat, esimerkiksi taidehistoriaan pohjaava kauneuden tavoittelu ja ajoittain suorastaan rujo maalausjälki.

”Se on täysin harkittu ristiriita”, Marila myöntää. Ajatuksen kukka-aiheesta Marila sai jo vuoden 2004 tienoilla, mutta itse teokset syntyivät vasta viisi vuotta myöhemmin. Marilan piti keksiä jokin syy maalata kukkia, sillä pelkkä banaali aihe ei riittänyt. ”Vuosien aikana se oikea, ristiriidan synnyttävä esittämisen tapa löytyi.”

Oikealla esittämisen tavalla Marila viittaa teosten vahvaan materiaalisuuteen. Kuvataidekriitikko Timo Valjakan sanoin moni Marilan kukkamaalauksista näyttää siltä ”kuin se olisi maalattu kirjaimellisesti kynsin hampain.”

Omakuvien ja viimeistään kukkateosten myötä Marilan ilmaisuun vakiintui vahvan ekspressiivinen, jopa fyysinen ote. Samalla Marilan työskentelyn fokus on vähitellen siirtynyt aihevalinnasta itse maalaamiseen.

”Aihe oli toistakymmentä vuotta mulle se kaikkein tärkein, mutta viime vuosina maalaamisprosessi itsessään on alkanutkin synnyttää seuraavia ideoita ja teoksia.”

Marilalla on yleensä jonkinlainen kuva päässään teoksen yleisilmeestä jo ennen kuin hän aloittaa maalaamisen. ”Sitten työ vie mennessään ja se on enemmän tai vähemmän sellaista improvisointia. Ja melkein aina lopuksi on ihmetys, että tällainenko siitä sitten tulikin”, Marila sanoo.

Lopputuloksesta puhuessaan Marila käyttää sattuman sijasta mieluummin termiä yllätys. ”Yllätyksessä on se kiva puoli, että siinä on mukana oivaltamisen ajatus.”

Marila kertoo pyrkivänsä maalaamisprosessissa myös tietoisesti yllätyksellisyyteen. Viimeisimmissä töissään hän on käyttänyt öljymaalien lisäksi öljypastelliliituja, ja tehnyt työtä molemmilla käsillä samaan aikaan. ”Oikealla kädellä mä keskityn tekemään jotain tietoisempaa ja vasen käsi saattaa tehdä täällä jotain ihan muuta”, Marila kertoo ja demonstroi huitomalla ympäriinsä.

Teosten massiivisesta kokoluokasta on muodostunut yksi Marilan taiteen tunnusmerkeistä. Yksi syy on ison koon vaatima fyysinen panostus. ”Se alkoi jo opiskeluaikana, kun käytiin ompeluttamassa kankaat yhteen ja rakennettiin järjettömän kokoisia pohjia”,
Marila muistelee. ”Se mun fyysinen tapa maalata jotenkin mahtuu tuohon kokoon.”

Toisaalta Marilaa houkuttavat myös suhteellisen pienet, puoli metriä leveät ja korkeat maalauspohjat. ”Mutta sitten on sellainen välikoko, se sopivasti sohvan päälle mahtuva. Se on mun mielestä hirveen ahdistava. Tulee sellainen olo, että se on puserrettu kokoon joka puolelta.”

Teosten kokokin tuntuu olevan Marilalle tapa tuoda ironiaa töihinsä. ”Normaali” tai ”sopiva” ei käy vaan pitää olla ääripäistä, joko todella pientä tai todella suurta.

    

Hidasta vaikuttamista

Marilalla on jo yli kaksi vuosikymmentä uraa takanaan, ja teoksia on valmistunut ajoittain hyvinkin kiivaaseen tahtiin. Joskus on kuitenkin kausia, jolloin mitään ei synny.

”Mutta en mä silloinkaan ota mitään paineita. Sitten on aikaa kaikelle muulle”, Marila toteaa. Tällaista laatuaikaa Marila viettää esimerkiksi hyvän ruoan tai polkupyörien parissa. Maantiepyöräilyä taiteilija harrastaa seuraamalla kisoja televisiosta ja myös nousemalla itse satulaan.

Marilalle pyöräily on paras keino tyhjentää pää. ”Täytyy vain polkea niin lujaa, ettei ajattele mitään muuta.”

Työskentelyn suvantokausien kautta Marila sanoo oppineensa hyväksymään työn hitauden. ”Itse tekeminen ei välttämättä ole hidasta vaan se, mitä käy päässä läpi. Sille vaan pitää antaa aikaa.”

Hitaus tuntuukin olevan avain Marilan teoksiin.

Taiteilija pohtii sitä valtavaa muutosta, jonka kuvakulttuuri on hänen uransa aikana käynyt läpi. ”Maalaustaide ei millään veny siihen, mitä tämä aikakausi lähtökohtaisesti kuvilta vaatii”, hän sanoo.

Marila vertaa maalauksiaan 500-sivuiseen romaaniin. Sellaisen kirjoittaminen on pitkä prosessi, mutta myös lukeminen ottaa aikansa. ”Vähän samalla tavalla maalausten katsominenkin vaatii aikaa.” Marila kuitenkin aprikoi, osaavatko ihmiset enää pysähtyä ja uppoutua kuviin.

Ymmärtämistä taiteen kokeminen ei Marilan mielestä kuitenkaan vaadi. ”Ei haittaa yhtään vaikkei ymmärtäisi. Mä itse en ymmärrä musiikista juuri mitään, mutta silti voin mennä ihan kananlihalle konsertissa, se on semmonen primitiivinen reaktio”, Marila sanoo.

Kuvaa maalatessaan Marila ajattelee tekevänsä sitä ensisijaisesti itselleen. ”Mutta kyllähän mä yritän tehdä siitä sellaisen, että kun sitä joku katsoo niin se vaikuttuu.” Vaikuttavuudessakin Marila uskoo hitauteen. ”Vaikkei se ihminen nyt heti paskoisi housuunsa, niin sille voi vuoden päästä jossain toisessa elämäntilanteessa tulla se mieleen.”

”On se sitten ihastuminen tai vihastuminen tai ärsyyntyminen tai mikä tahansa emotionaalinen reaktio, niin silloin se kuva on tehnyt tehtävänsä. Kunhan jotain liikahtaa ennemmin tai myöhemmin, edes vähän.”
 

Paluu Turkuun

Vuonna 2010 vaimon työt toivat Marilan takaisin Turkuun. Vaikka kaupungin kulttuurielämä oli jo 1990-luvun taitteessa Marilan mielestä vilkasta, on parannusta tapahtunut entisestään.

”Olihan se hienoa palata, kun on tullut niin paljon lisää taiteilijoita ja tänne Barkerille ja Logomoon on kunnostettu työtiloja.”

Iso merkitys on myös sillä, että nuoret taiteilijat jäävät valmistuttuaan toimimaan Turun taidekentälle. Turusta käsin voi Marilan mielestä rakentaa uraa siinä missä mistä tahansa muualtakin.

”Ei tämä ole missään nimessä mikään taiteen periferia. Turkuhan esittäytyy kohta Venetsian biennaalissakin”, Marila sanoo viitaten turkulaiskaksikko IC-98:aan.

Marilankin teoksia on nähty muutamissa näyttelyissä ulkomailla. Kansainvälistymisaikeista kysyttäessä taiteilija ei kuitenkaan osoita pienintäkään hötkyilynhalua. ”Ei mulla mitään sitä vastaan ole, jos joku tekee sen työn. Mutta en mä sitä ajattele ensisijaisena tavoitteenani”, Marila sanoo.

Menestyksestä huolimatta Marilan jalat tuntuvat pysyvän tiukasti maassa.

Suomessa Heikki Marila on tällä hetkellä kiistatta ekspressiivisen maalauksen ykkösnimiä. Miten hän itse hahmottaa asemansa suomalaisen nykytaiteen kentällä?

”En mä suoraan sanottuna oikein hahmota. Tai no, mä olen maalari, mä maalaan öljyvärimaalauksia”, Marila sanoo virnuillen ja keinahtaa keinutuolissaan.

 

Artikkelia varten on haastateltu myös Turun yliopiston taidehistorian lehtori Lars Saarta. Taustamateriaalina on käytetty lisäksi Timo Valjakan kirjoittamaa Kukkia ja perkeleitä – Heikki Marilan maalauksia 1995–2014 -teosta (Parvs Publishing, 2014).

Heikki Marilan näyttely
Wäinö Aaltosen museossa 12.6.–6.9.2015.