Ilmiöt
24.08.2016

Rokki on tärkeä asia

Teksti:
Miikka Rusi
Kuvat:
Lauri Hannus

Kräk! Vapautunut kitaristi lyö soittimensa kaulan mäsäksi. Lava on pieni peltinen autotalli ja bändi on ollut kasassa vasta seitsemän kuukautta. Ei ole silti mikään ihme, että yleisöä hakeutuu jatkuvana virtana festivaalien rujoimmalle esiintymispaikalle.
Itä-Hollola Installaatio on yksi syy siihen, että suomenkielinen rock on taas mielenkiintoista.

 

On kiehtovaa ajatella, että maantieteelliset paikat tuottavat kuuloistaan ja näköistään musiikkia. Ajatella, että genret saavat muotonsa kuin rantakalliot – ympäristönsä hiljaa kuluttamina, vallitsevan ajan olosuhteiden määräämänä.
Ajatellaanpa vaikka Birminghamia ja metallimusiikin syntyä.

Natsit pommittivat Britanniaa syksyn 1940 ja kevään 1943 välisenä aikana raskaasti. Birmingham oli yksi eniten kärsineitä kohteita: vanhaan teollisen vallankumouksen keskuskaupunkiin pudotettiin lähes 2000 tonnin verran pommeja niin kutsutun Birmingham Blitzin aikana.

Sodan jälkeen syntynyt birminghamilaisten sukupolvi otti 60-luvun lopun psykedeelisen rockin ja yhdisti sen Luftwaffen kylvämään hävitykseen, teollisuuskaupungin metalliduunarien hikeen sekä Englannin Midlandsin karuun harmauteen. Syntyi raakaa, tummanpuhuvaa kitaramusiikkia, jonka nimeksi tuli heavy metal.

Vastaavia pareja keksii nopeasti muitakin: Jamaika ja auringon korventama reggae, 60-luvun lopun Kalifornia ja vaahtopäinen surf rock tai Nigeria ja polyrytminen afrobeat. Mielikuvissa äänet, maisemat, hajut, maut ja värit sekoittuvat yhdeksi tulkinnaksi paikasta.
Mutta sitten on toisaalta myös Hollola – hieman alle 25 tuhannen asukkaan kunta Lahden kyljessä. Yritän miettiä Hollolalle ääntä, mutta korvani vain humisevat tyhjyyttään.

Yhden tulkinnan tarjoaa Itä-Hollola Installaatio: bändi, jonka vauhdikkuutta moni yhtye kadehtisi. Se perustettiin tämän vuoden tammikuussa, mutta soitti jo puolta vuotta myöhemmin kahdella suomalaisen musiikkiväen lempilapsella: heinäkuussa H2Ö:ssä ja elokuussa Flow Festivalilla. Se on saavutus jopa 2010-luvulla – tällä meidän postmodernilla, välittömällä aikakaudellamme.

Onhan sitä pitkään jo noustu tyhjästä myyntilistojen huipulle, esimerkiksi Idolsin tai vielä sitä aiemmin Tangomarkkinoiden myötä. Tällä bändillä ei kuitenkaan ole takanaan isoa levy-yhtiötä, markkinointikoneistoa, keikkamyyjiä tai oikeastaan edes kunnollisia treenimahdollisuuksia. Intohimoa, näkemystä ja tunnetta sen sijaan riittää.

Soundi-lehden Flow-tärpeissä bändiä suositellaan, koska kolmikko ”soittaa rokkia aivan kuin olisivat itse keksineet sen hetki sitten.” Tässä määritelmässä on kieltämättä jotain hyvin osuvaa.

Istumme yhtyeen perustajan, Ylioppilaskylässä asuvan 23-vuotiaan Robert Niemistön kanssa hänen pienen treenikämppä-studio-kotinsa pihalla ja tuijotamme ränsistynyttä tenniskenttää. Niemistö puhuu Hollolasta kauniisti. Vanhaa kotikuntaansa miettiessä hän muodostaa romanttisia virkkeitä, kuten:

”Hollola on mun koti edelleen.”
”Mietin usein, että haluan muuttaa takaisin Hollolaan.”
”Moporassaaja ja skeittari hengailivat j-rokkarin kanssa.”
”Juuri sopivan kokoinen paikka.”

Sitten on vielä tietysti Itä-Hollola Installaation omintakeista kotiseuturakkautta uhkuva kappale Vittu mä en muuta Helsinkiin, jossa kieltäydytään erilaisista syistä muuttamaan Helsinkiin.

”Parasta Hollolassa on se, että siellä saa olla ihan rauhassa. Jos lähtee illalla johonkin kävelemään, niin voi olla että ei näe ketään. Siellä missä asuin yläasteajan on ihania metsäpolkuja ja kolme järveä vierekkäin. Siellä mä kävelin ja kuuntelin The Smithsiä. Se oli mun juttu”, Niemistö kertoo.

Musiikin lisäksi toinenkin elintärkeä ystävyys sai alkunsa nuorena poikana Hollolassa.

”2001 tai 2002 aloitin skeittaamisen, silloin oli buumi. Hollolassakin oli skeittipaikka, joka oli aina täynnä. Pari vuotta myöhemmin siellä ei käynyt enää ketään.”, Niemistö muistelee. Se oli lökäpöksyjen hetkellinen kultakausi.

Niemistön rakkaus skeittaamiseen on kuitenkin säilynyt. Erityisesti skeittileffat ja niiden äänimaisemat tekivät elinikäisen vaikutuksen.

”Skeittileffojen musa on vaikuttanut siihen, miten oon pienestä pitäen kuunnellut hyviä bändejä ja hyvää musaa. Mun mielestä skeittaus ja musiikki eivät myöskään ole kauhean kaukana toisistaan: skeittibrändi on vähän kuin bändi ja skeittileffa on niiden levy”, Niemistö vertaa.

Kotimaisen musiikkimaailman terävimmässä kärjessä on viime vuosina käynyt monia ilahduttanut DIY-rokkareiden ja erilaisten outsider-artistien tuuli. Myös Itä-Hollola Installaatio – vain omakustanteisia kasettijulkaisuja tehnyt, koruttomassa opiskelija-asunnossa treenaava ja nauhoittava nuori yhtye on helppo liittää tähän ilmiöön.

Suomenkielistä lyriikkaa, lo-fi -äänimaailmaa, maalaisromantiikkaa ja 70-lukulaista rock-estetiikkaa hyödyntävän liikkeen jonkinlaisena keulakuvana voi pitää Jukka Nousiaista, omaperäistä trubaduuria, josta on tullut suomirockin ehkä rakastetuin eksentrikko.

Tässä joitain skenen avainasioita: vastakulttuurisuus, c-kasetit, satunnaisesti lipsahtelevat kirosanat. Ei autotunea eikä silottelua. Omakustanteisuus, omaehtoisuus ja omaperäisyys.

Jossain kaukana tosi-tv:n musiikkiohjelmista ja niin kovin laskelmoivalta tuntuvasta levybisneksestä operoivat Räjäyttäjät, Litku Klemetti, Itä-Hollola Installaatio sekä heidän värikkäät sielunkumppaninsa.

He ovat soraääniä ja vastavoimaa musiikkikentällä.  Muistutuksia siitä, että silottelemattomuudessa piilee kauneus ja että rokki on erittäin tärkeä asia.

En tiedä onko suomirock koskaan tarvinnut pelastajaa, mutta uusia impulsseja kylläkin. Sellaisia esimerkiksi Nousiainen on antanut. Niemistön mukaan vahingossa.

”Jukka Nousiainen ollut monelle aika inspiroiva artisti, juttelin juuri sen kanssa Tampereella. Sehän ei ollut aluksi kauheen kiinnostunut soittamaan, tai ainakaan tekemään mitään rokkibändiä. Se oli ollut katusoittamassa Jyväskylässä, Teemu Bergman oli kävellyt kännissä ohi ja todennut ’vittu sä oot hyvä’ ja järkännyt Jukalle keikan”, Niemistö naurahtaa.

”Tavallaan se on vaan itsekin jotenkin ajautunut siihen hommaan, eikä toiminta oo varmaan ollut kovinkaan suunniteltua. Mä ajattelen, että en itsekään oo kovinkaan paljon suunnitellut juttuja. Mä vaan teen ja katson mitä tapahtuu, se sopii mulle hyvin. En oo kauhean suunnitelmallinen ihminen”, hän sanoo.

Omien biisien tekeminen ja bändin perustaminen ei ollut itsestäänselvyys Niemistöllekään.

”Ennen tätä vuotta oon ollut jatkuvasti aika masentunut. Viime syksynä aloin ottamaan tosissaan asioita ja aloin hyväksyä että voisin vaikka kokeilla tämmöistä musiikkia. Että ehkä on mielenterveyden kannalta hyvä, että teen asioita itse. Keikkoja on riittänyt aika hyvin, ihmiset ovat kai kokeneet että meidän musiikissa on jotain uutta ja mielenkiintoista”, Niemistö kertoo bändin lähtökohdista.

”Nyt haluaisin tehdä musaa vaan koko ajan. Se on mun elämä”, hän jatkaa.

Itä-Hollola Installaation soundia ei ole helppo määritellä. Yhtyeen kappaleissa kuuluvat kaikenkirjavat vaikutteet: inspiraatiota antaa eri vuosikymmenten kitararock, mutta toisaalta myös elokuvat, sarjakuvat ja ”yleinen tee-se-itse –meininki”.

Kysyn miten Itä-Hollola Installaation soundi on saanut muotonsa.

”Mä tykkään aika autenttisen kuuloisista jutuista. Tykkään aika paljon Bob Dylanin Bringing It All Back Home - Blonde on Blonde -ajan soundeista. Sitten yksi levy, jossa oon aina ajatellut olevan superhyvät soundit on Neil Youngin Harvest”, hän aloittaa.

Lista paisuu Niemistön päästessä vauhtiin: ”My Bloody Valentinen Loveless. PJ Harveyn kahdella ekalla levyllä on hyvät soundit. Wu-Tangin 36 Chambersilla on tosi hyvät soundit. Kari Peitsamo on ehkä ollut isoin suomenkielinen vaikute. Tykkään aika paljon Topi Sorsakoskesta ja Agentsista, se oli mun viime kesän villitys. Tuomari Nurmio. Risto. Litku Klemetti, Räjäyttäjät, erityisesti Sur-rur. Sain juuri Joni Ekmanin uuden kasetin, se oli aika hyvä.”

Lopulta soundeillakaan ei ole kuitenkaan merkitystä. ”Mulla ei ole mitään kauheen tarkkaa, tiettyä juttua minkä tyyppistä musaa pitäisi tehdä tai minkä tyyppistä soundia pitäisi olla. Mä oon kokeillu kaikkea. Tärkeintä mulle on vaan tehdä hyviä biisejä”, Niemistö sanoo.

”Jos joku kappale ei ole tarpeeksi hyvä, ei siihen kannata polkea delay-pedaalia ja muuta päälle, se ei sitä paranna. Korkeintaan vaan sekoittaa”, hän tarkentaa.

Itse soundit saattavat vaihdella, mutta yhteistä kaikille Niemistön äänittämille biiseille on niiden: kulmikas, suriseva lo-fi –äänimaailma. Viehättääkö käppäisyys?

”Kyllä se mua viehättää. Tuntuu, että siinä on enemmän vaan jotain fiilistä, jos tehdään käppäisesti jotain. Ehkä noi skeittihommat on vaikuttanut siihen. Skeittaamisessa on nimittäin paljon sellaista käppämeininkiä. Tehdään itse ja tehdään vähän sinne päin – kunhan tehdään ja yritetään. Mua harvemmin kiinnostaa kauhean hinkatut tuotteet”, Niemistö kertoo.

Kaunein taide, hauskin huumori tai vaikuttavin musiikki syntyy harvoin rajattomien resurssien myötävaikutuksella. Usein kaikkein kiinnostavinta jälkeä syntyy nimenomaan puutteellisista lähtökohdista ja teknisestä vaatimattomuudesta.
Ehkä se on inhimillisyyttä.

Kotonaan Niemistö laittaa CD:n soimaan. Levy on ensimmäinen sooloalbumi yhdeltä rockin historian omaperäisimmältä hahmolta, Syd Barrettin maaninen The Madcap Laughs (1970).

”Mua kiehtoo yllättävyys ja tietynlainen tajunnanvirta, koska joskus se osuu kohdalleen aika hyvin. Ihan ekat Pink Floydit ja Syd Barrettin soittotapa ovat vaikuttaneet paljon.  Kun kuuntelin ekan kerran, ajattelin, että onpas outoa. Mutta sehän vain soittaa niin kuin soittaa -  oman fiiliksensä mukaan. Iso vaikuttaja siinä, että ’kappas noinkin voi tehdä’. Ei Barrettia nimittäin ole kiinnostanut mitä muut siitä ajattelevat”, Niemistö hymyilee.

”Ihmisen oma olemus pitäisi yrittää välittää soitossaan. Itsensä likoon pistäminen viehättää”, hän sanoo.

Uskon, että tässä on Itä-Hollola Installaation vetovoiman perimmäinen syy: peittelemätön, vimmainen itseilmaisu. Parhaiten tämä tulee näkyviin poppoon live-esiintymisissä.

Ruissalon H2Ö-festivaalilla bändi soitti ahtaassa, peltisessä autotallissa maalattialla.

Keikan edetessä haltioitunutta yleisöä kerääntyi jatkuvasti lisää kehnosta näkyvyydestä huolimatta. Lava oli nimittäin loivassa ylämäessä, eikä esimerkiksi autotallin takaosassa hurjasti takonutta rumpalia juuri näkynyt.

Yhden pitkän ulvotussoolon jälkeen juoksulenkkarit jalassa esiintynyt Niemistö paiskoi kitaraansa maahan niin, että sen kaula vääntyi mutkalle. Tietysti se oli rock-klisee, mutta mahtava sellainen.

Onneksi soittimia löytyi lisää.

”Live on live ja levy on levy. Ne on kaksi eri asiaa. Oma asennoituminen livekeikkaan on sellainen, että sitä on hankalaa toisintaa studiossa. Livenä kitaranpaiskomismeininki tuntuu hyvältä”, Niemistö pohtii.

Tutkimme yhdessä kitaran saamia vaurioita. Ehkä soitinkorjaaja saa siitä vielä soivan.

”Pidän livessä siitä, kun homma ei pysy kontrollissa ja karkaa käsistä. Omassa elämässään pelkää sitä, että kontrolli katoaa, mutta lavalla sen voi heittää vittuun”, hän naurahtaa.

Tärkeintä on, että heittäytyy. Juuri siitä Niemistö laulaa kappaleessa Arvottomat: ”minä olen minä ja toivon, että se riittää.”