Kampus
06.05.2015

Oikeutta etsimässä

Teksti:
Susanne Salmi
Kuvat:
Lauri Hannus

Turun yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan hakee vuosittain puolitoista tuhatta innokasta. Apua koko kevään mittaiseen kamppailuun tarjoaa oikeustieteilijöiden ainejärjestö Lex ry, jonka valmennuskursseille moni pyrkijä hakeutuu. Kurssijärjestäjiä paitsi suitsutetaan ammattimaisesta toiminnasta, myös kritisoidaan epätasa-arvon kylvämisestä. Ketkä kiisteltyä bisnestä pyörittävät ja millaista heidän arkensa on?

 

”Vastauksen maksimipituus on yksi sivu. Sen ylittävää osuutta ei lueta.”

Parisataa nuorta kuuntelee ohjeistusta vakavana. Vaikka kyseessä on vasta LexKurssien tarjoama harjoitustentti, monen ajatukset ovat jo kuukautta myöhemmin koittavassa lopullisessa tulikokeessa. Ei ole lainkaan harvinaista, että kevään viimeisessä harjoituspääsykokeessa joku alkaa itkeä.

Painostavalle jännitykselle on hyvä syy. Auditoriossa istuvista ahkerimmat ja onnekkaimmat palkitaan ruhtinaallisesti: heitä odottaa opiskelupaikka Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.  Mikäli näin tapahtuu, muuttuu 200–800 euron arvoinen valmennuskurssi äkkiä rahanhukasta hyödylliseksi sijoitukseksi.

Monille pääsykoemenestys tarkoittaa lähipiirin ihastunutta huokailua, joka myöhemmin vaihtuu yhteiskunnan taholta satavaan laajempaan suitsutukseen. Se näkyy hyvinä työllisyysnäkyminä, korkeina vuosituloina ja statuksena, jollaisesta monen muun tiedekunnan opiskelijat voivat vain haaveilla.

Rannalle jäävien kohtalo sen sijaan on kurja. Koska oikeustieteellisen pääsykoekirjat vaihtuvat vuosittain, ei kevään luku-urakasta ole juuri hyötyä seuraavan vuoden pääsykokeiden kannalta.

Ei siis ihme, että valmennuskurssin käyminen houkuttelee monia. Kurssille ilmoittautuminen synnyttää turvallisuudentunteen, josta oikeustieteen opiskelijoiden ainejärjestö Lex ry:ssä otetaan kaikki irti. Vuonna 2014 tiedekunnasta opiskelupaikan saaneista hakijoista 75 % oli osallistunut Lex ry:n valmennuskursseille, mainostavat LexKurssien verkkosivut. Vieressä ainejärjestön entinen puheenjohtaja kehuu kurssien olleen hänelle pääsylippu oikikseen.

Komea prosenttiluku on hieman harhaanjohtava, sillä se tarkoittaa LexKursseille jossain vaiheessa osallistuneiden ja sisään päässeiden opiskelijoiden kokonaismäärää. Opiskelija luetaan osaksi tätä ryhmää, vaikka hän olisi käynyt Lexin järjestämän kurssin jo vuosia ennen sisäänpääsyään.

Maksuttoman yliopistokoulutuksen luvatussa maassa puhe pääsylipuista on kenties muutenkin liioiteltua. Yliopiston tasa-arvovastaava Elina Reinikainen-Vännin kanta on selvä: jokaisella on tasavertainen mahdollisuus pyrkiä yliopistoon myös valmennuskursseja käymättä, varallisuudestaan riippumatta.

Silti kursseilla on nykysysteemissä valtava merkitys. Oikeustieteen saralla kysyntää on jopa enemmän kuin tarjontaa. Markkinoita dominoi ainejärjestöjen kurssitarjonta. Helsingissä innokkaimmat jonottavat yön yli kadulla varmistaakseen paikkansa Pykälä ry:n valmennuskurssille, ja Turussakin Lex ry:n kurssit myydään vuosittain loppuun. Edes Varjovalmennuksen kaltaiset ilmaisten valmennuskurssien tarjoajat eivät ole onnistuneet järkyttämään suurempien toimijoiden asemaa.

 

Lex ry järjesti ensimmäiset valmennuskurssinsa jo 1970-luvun alussa. Tuolloin Turun yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan pyrittiin vielä samoilla kirjoilla kuin Helsinkiin.

Pääkaupungissa valmennuskurssibisneksen iloihin oli havahduttu jo parikymmentä vuotta aiemmin. Siksi myös Turkuun pyrkiviä saattoi ajautua Pykälän kursseille.

”Tuntui vähän turhalta, että Pykälä sai kaikki kurssirahat. Siitä tuli todella sellainen idea, että otetaan osamme niistä”, muistelee siviilioikeuden professori Ari Saarnilehto, joka toimi Lex ry:n puheenjohtajana vuonna 1970.

Kurssien pyörittäminen oli takavuosina yllättävän samankaltaista kuin nykyäänkin. Pyrkijöille järjestettiin pääsykoekirjoihin keskittyvää luento-opetusta, ja tuotot ohjattiin ainejärjestölle. Opettajat napattiin kätevästi suoraan oikeustieteellisestä tiedekunnasta.

Kurssitoimintaan osallistuminen kiellettiin yliopiston henkilökunnalta vasta paljon myöhemmin. Nykyään kursseilla luennoivat valmistuneet juristit, joista moni on ollut tavalla tai toisella mukana LexKurssien toiminnassa jo opiskeluaikanaan.

Luento-opettajia lukuun ottamatta kaikki LexKurssien järjestäjistä ovat opiskelijoita. Heitä riittää joka lähtöön: kurssitiimiin kuuluu pienryhmäopettajia, luku- ja vastaustekniikan opettajia, kurssiasiavastaavia ja opiskelijatutoreita. Kokoonpano laitetaan uusiksi vuosittain.

Viime kädessä vastuussa kurssien onnistumisesta ovat kurssivastaavat, jotka hoitavat tehtäväänsä työparina. Tänä vuonna pestissä ovat kolmannen vuosikurssin opiskelijat Anna Lintukorpi ja Mikko-Samuli Kolkkanen. Kaksikolle maksetaan työstä palkkaa, mutta Kolkkanen kuvailee sen olevan suuruudeltaan lähinnä kannustin.

”Kaupallisella puolella kukaan ei lähtisi mukaan tällä summalla.”

Kurssivastaavien tarinoista huomaa nopeasti, että valmennuskursseilla istuminen periytyy vuosikurssilta toiselle. Molemmat kävivät aikoinaan Lexin tarjoaman kurssin, Lintukorpi kahdesti ja Kolkkanen peräti kolmeen otteeseen.

Myös ainejärjestön puheenjohtaja Elina Hirvonen on kurssinsa käynyt.

”Sisäänpääsy oikeustieteelliseen vaatii erityyppistä lukemista kuin moniin muihin paikkoihin. Voimme auttaa hakijoita, sillä olemme kaikki käyneet saman prosessin läpi ja tiedämme, että eihän se mitään maailman mukavinta hommaa ole”, Hirvonen sanoo.

Toisin kuin esimerkiksi P-klubilaisten perustama Yliopistovalmennus, LexKurssit ei varsinaisesti ole yritys. Siitä huolimatta oikeustieteilijöiden kurssitoiminta on isoa bisnestä, johon pätevät liiketoiminnan lainalaisuudet.

Monet toiminnan yksityiskohdat pidetään salaisina. Niin kurssivastaavat kuin Lex ry:n puheenjohtajakaan eivät suostu paljastamaan kurssilaisten kokonaislukumäärää. Opetukseen käytettävän auditorion koon perusteella on mahdollista arvioida, että määrä
liikkuu muutamissa sadoissa.

”Jos kaupalliset toimijat tietäisivät meidän kurssien osallistujamäärät, on mahdollista, että he haluaisivat päästä siitä osingoille ja saada meidän hakijoita siirtymään heille. Veikkaan, että heillä on tällä hetkellä paljon pienempi osallistujamäärä kuin meillä”, Hirvonen maalailee.

Myös kurssien tuottamien voittojen tiedustelu saa järjestäjät kiemurtelemaan. Lex ry:n tämänvuotisessa talousarviossa kurssien tuotoiksi on budjetoitu 80 000 euroa. Todellinen summa saattaa olla suurempi, sillä ainejärjestön talous on perinteisesti ollut hieman ylijäämäinen.

Opiskelijajärjestölle tällainen summa on valtava määrä rahaa. Kurssit muodostavatkin reilusti yli puolet Lex ry:n tuloista.


Niklas Leminen ja Henri Levonen lukevat päivittäin yhdessä. Valmennuskurssin he valitsivat ystäviensä suosituksesta.

 

Jotta elämä ei olisi pelkkää pänttäämistä, järjestää LexKurssit asiakkailleen bileet. The Monkey -yökerhossa pidettävien karkeloiden ovet aukeavat paitsi kurssilaisille, myös Lex ry:n jäsenille.

Kirjavasta osallistujajoukosta huolimatta kaikkia kokelaita on turha houkutella mukaan. Samalla kun nuoret toivot verkostoituvat apinaklubin neonvaloissa, osa heidän kohtalotovereistaan valmistautuu jo seuraavaan lukupäivään. Mihinkään ylimääräiseen ei ole varaa.

”Näihin rutiineihin on laitostuttu niin tiukasti, ettei bileisiin mennä”, valmennuskurssilla istuva 22-vuotias Henri Levonen naurahtaa.

Motivaatio on korkealla, sillä vuonna 2012 ylioppilaaksi valmistunut Henri hakee yliopistoon nyt ensimmäistä kertaa tosissaan. Valmennuskurssille hän on päätynyt armeija-aikaisen ystävänsä Niklas Lemisen matkassa. Tämän oikeustieteilijäkaverit tiesivät kertoa, mille kurssille kannattaa osallistua.

Myöskään Niklaksen lukuaikataulu ei salli keskellä viikkoa järjestettäviä juhlia. Kevään aikana elämästä on karsittava pois kaikki sellainen toiminta, joka ei edistä pääsykokeeseen valmistautumista.

”Koko lukuprosessia pitää ajatella pakettina. Kaikki on rakennettu tukemaan omaa oppimista, koska tavoite on tosiaankin päästä sinne kouluun sisään. En kävisi urheilemassakaan, ellei siitä tulisi fiilis, että sen avulla jaksaa vielä kolme tuntia pidempään.”

22-vuotias valmennuskurssilainen tietää mistä puhuu, sillä hän onnistui nappaamaan ensimmäisen opiskelupaikkansa Turun kauppakorkeakoulusta heti ylioppilaaksi kirjoitettuaan. Tälläkin kertaa päivärytmi on tiukka: sängystä ylös seitsemältä, kirjat auki kahdeksalta, lukemista täyden työpäivän verran. Opiskelun katkaisee ainoastaan päivittäinen urheilusuoritus, joka tapahtuu joko kuntosalilla tai lenkkipolulla.

Ystävykset toimivat kirittäjinä toisilleen, sillä heidän päiväohjelmansa on käytännössä identtinen. Porista kotoisin oleva Henri asuu koko valmennuskurssijakson ajan Niklaksen luona Turussa. Laiskottelu on mahdotonta, kun toinen pänttää vieressä.

Myös valmennuskurssilla ryhmäpaine näyttelee ratkaisevaa roolia. Luentosalissa istuminen voi olla silmiä avaava kokemus muutenkin kuin opetuksen puolesta. Ei tarvitse kuin hieman vilkaista ympärilleen huomatakseen, kuinka kovasti kanssakilpailijat tsemppaavat – ja kuinka identtisten ongelmien kanssa he kaikki painivat.

Luentosalissa vallitsee useimmiten rauhallisen keskittynyt tunnelma, eikä opetuksen lomassa juuri solmita sosiaalisia suhteita. Yhteishengen rakentamista tärkeämpää on syventyä luentoihin koko rahan edestä.

Ulkopuolisen silmin tarkasteltuna kurssilaiset ovat kuitenkin kuin omassa kuplassaan, jossa kaikki on hieman muuta maailmaa paremmin.

”Kaveripiirissä on ilmennyt pientä kateutta niiden taholta, jotka eivät ottaneet mitään valmennuskurssia”, kertoo itse kurssilla istuva abiturientti Veera Numminen.

”Kun saimme esimerkiksi englanninkielisestä pääsykoekirjasta suomenkieliset tiivistelmät, niin jotkut tuntuivat ajattelevan, että voi vitsi kun en mennyt kurssille. Ei sitten ole kauheasti tullut edes luettua yhdessä.”


Kurssivastaava Anna Lintukorpi paimentaa kurssilaisiaan kohti oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykoetta.

Kevään valmennuskursseihin aletaan varautua noin vuotta ennen h-hetkeä. Mikko-Samuli Kolkkanen ja Anna Lintukorpi valittiin kurssivastaaviksi jo toukokuussa 2014. Syksyllä kaksikon elämään mahtui vielä muutakin, mutta keväällä kaikki ylimääräinen aika kuluu kurssitoiminnan pyörittämiseen.

Erilaisia tehtäviä riittää: on markkinoitava kurssisisältöjä, painatettava materiaaleja, koordinoitava muun porukan työtä ja tarjottava opiskelijoille kahvia luentotauoilla. Välillä vastuu kulkee mukana kotiin saakka, sillä kurssilaisten neuvominen on tärkeä osa työtä. Puhelinpäivystyksiä järjestetään viikon jokaisena päivänä.

”Puhelin laulaa noin 15 kertaa päivässä ja sähköposteja tulee saman verran. Kysymyksiä riittää laidasta laitaan. Kurssien alkaessa moni esimerkiksi soitti ja kysyi karttaohjeita”, Lintukorpi kuvailee.

”Kelloa ei tässä juuri katsella. Ei mulla ole koskaan sellaista oloa, että nyt on työpäivä kasassa. Tämä on ennemmin vastuutehtävä ja velvollisuus kuin työpaikka.”

Moisen rupeaman ohessa ei juuri opiskella. Toki historia tuntee muutaman erityistapauksen, jotka ovat kyenneet sekä toimimaan kurssivastaavina että edistämään opintojaan tavanomaista vauhtia, mutta Kolkkanen ja Lintukorpi ovat jättäneet pänttäämisen suosiolla tuonnemmaksi.

Lakipykälien sijaan he kehuvat paneutuneensa kevään aikana muun muassa paineensietokyvyn ja esiintymistaitojen kehittämiseen.

”Ehkä se näkyy myöhemmin omissa opinnoissakin, jos täytyy vaikka pitää esityksiä muille. Luotto itseen syvenee”, Kolkkanen hahmottelee kokemuksen antia.

Kurssivastaavien stressinsietokykyä mitattiin erityisesti maaliskuun viimeisenä päivänä, jolloin oikeustieteellinen tiedekunta julkaisi pääsykoekirjansa. Koska kirjojen sisältö vaikuttaa siihen, minkä oikeudenalan asiantuntijoita valmennuskurssien luento-opettajiksi valitaan, ei rekrytointeja voida tehdä etukäteen. Siksi opettajien etsimisessä tulee väistämättä kiire.

”Ehdittiin yhden päivän aikana kontaktoimaan varmaan puolet Suomen juristeista. Onneksi monella oli vilpitön halu auttaa: jos joku oli liian kiireinen lähtemään mukaan, hän soitti kolmelle kaverilleen ja kysyi heiltä. Yhtäkkiä olikin viiden firman tyypit selvittelemässä”, Lintukorpi nauraa.

Tiedekunnan suunnasta apua on turha toivoa, sillä yliopiston säännöt kieltävät henkilökuntaa osallistumasta valmennuskurssitoimintaan.

Oikeustieteellisen tiedekunnan varadekaani Jussi Tapani mainitsee seuraavansa LexKurssien toimintaa sosiaalisen median kautta, mutta muita yhteyksiä tiedekunnan ja kurssien välillä ei ole.

”Ellei sitten yhteyden ajatella syntyvän sitä kautta, että tällaisia pääsykokeita ylipäätään on. Se, että kirjat vaihtuvat vuosittain, että ne muuttuvat sisällöltään ja lukumäärältään ja että materiaali ilmoitetaan tiettynä päivänä, luo tietysti markkinat pääsykoekursseille. Tätä yhteyttä ei voida kiistää”, Tapani pohtii.


Veera Nummiselle valmennuskurssi ei ollut itsestäänselvyys. ”Mietin aika kauan, menenkö kurssille. Loppujen lopuksi tuli fiilis, että ehkä kuitenkin tarvitsisin sen avun.”
 

Valmennuskurssien oikeudenmukaisuudesta väitellään joka kevät. Huhtikuun alussa debattiin osallistui myös Yle, jonka Kuningaskuluttaja-ohjelmassa selvitettiin kursseille osallistumisen yleisyyttä eri koulutusaloille hakevien parissa.

Kuningaskuluttajan haastattelemista oikeustieteellisen tiedekunnan opiskelijoista peräti 84 % oli osallistunut valmennuskurssille. Luku on selvästi suurempi kuin esimerkiksi kauppakorkeakoulun tai lääketieteellisen tiedekunnan kohdalla, vaikka myös näillä aloilla valmennuskurssit ovat suosiossa.

Monen kriitikon kauhukuvissa siintää maailma, jossa opiskelijavalinnat ratkaistaan rahalla. Esimerkiksi Varjovalmennuksessa ollaan huolissaan koulutuksen periytyvyyden vahvistumisesta, joka seuraa varakkaiden hakijoiden laajemmista mahdollisuuksista osallistua valmennuskursseille.

Ylen verkkosivuilla Kuningaskuluttajan jakso saikin dramaattisen otsikon: tiedekunta ja ainejärjestö rahastavat oikeustieteen pääsykokeilla. Osa ohjelmaan haastatelluista opiskelijoista kertoo osallistuneensa valmennuskurssille, koska oli saanut kuvan, ettei sisäänpääsy yliopistoon olisi mahdollista millään muulla tavalla.

Puheet valmennuskurssien pakollisuudesta ja markkinoinnin harhaanjohtavuudesta saavat LexKurssien kurssivastaavat rypistämään kulmiaan.

”Ehkä opiskelijoilla on sellainen kanta, että kun kaikki muut menevät kursseille, niin minäkin menen. Itsekin valitsin kurssin aikalailla sillä perusteella. Se oli omaa vapaavalintaista turvaa itselle. En sanoisi, että kurssit ovat ikinä mitenkään pakollisia”, Lintukorpi hahmottelee.

Veera Numminen kertoo pohtineensa pitkään, kannattaako kurssille osallistua. Jälkikäteen katsottuna hän on tyytyväinen ratkaisuunsa, vaikkei vielä tiedä, kuinka pääsykokeissa käy.

”On tullut parempi yleiskuva kirjoista. En ole itse asiassa varma, olisinko itse päässyt tähän vaiheeseen omin avuin. Se on aika raakaa, mutta mun mielestä kurssille tarvitsee mennä, jos kirjojen kanssa on oikeasti hankaluuksia.”

Niklas Lemiselle kurssin käyminen oli itsestään selvä ratkaisu.

”Kauppikseen hakiessa jäi niin positiivinen kuva valmennuskurssista, että kyllä se oli mulle saman tien way to go. Ajattelumallini on koko ajan ollut, että jos hakee, niin menee valmennuskurssille.”

Rahastussyytökset kohdistuvat paitsi valmennuskursseihin, myös yliopistoon. Koska vuosittain vaihtuvia kirjoja ei saa kirjastosta, niiden myynti tuottaa väistämättä voittoa oikeustieteelliselle tiedekunnalle. Tänä vuonna myynnistä aiheutunut tuotto oli noin 105 000 euroa. Varadekaani Jussi Tapanin mukaan tiedekunnassa kuitenkin pohditaan aktiivisesti, kuinka pääsykokeita olisi mahdollista kehittää.

Valmennuskurssibisnes tuskin määrittää suuntaviivoja tulevaisuuden valintakokeille.

”Tiedekunta ei kyllä katso meihin päinkään. En sanoisi, että valintakoetta on ikinä muutettu meidän takia. Positiiviseen suuntaan on kyllä menty, joka vuosi on soveltavampaa ja soveltavampaa valintakoetta”, Lintukorpi kuvailee.

Soveltavat tehtävät aiheuttavat valmennuskurssien järjestäjille tiettyä päänvaivaa, sillä niihin valmistautuminen on tavanomaista ulkolukua haastavampaa. Tilanne ei kuitenkaan ole aivan uusi. Myös nykyisissä valintakokeissa on tehtäviä, joissa sovelletaan vasta koetilaisuudessa jaettavaa aineistoa.

Suuretkaan kehitysaskeleet pääsykokeiden järjestämisessä tuskin kuihduttavat valmennuskurssibisnestä kokonaan. Halukkaita rahoittajia nimittäin riittää.

”Tosi moni ajattelee, että kun menen Lexin kurssille, ne rahat menevät mun omalle ainejärjestölle. Ja että siinä vaiheessa kun pääsen sisään, saan ne rahat takaisin”, puheenjohtaja Hirvonen kertoo.

Epätoivon hetkenä ajatus on lohduttava. Vaikka joutuisi maksamaan kurssista viiteen kertaan, lopussa odottaa palkkio: ensimmäinen askel kohti uraputkea – ja jäsenyys ainejärjestössä, jonka vuosijuhlakassa ei tyhjene aivan heti.