Kampus
14.11.2016

TYS:n talouden pelastajasta tulikin sen lamauttaja

Teksti:
Atte Uusinoka
Kuvat:
Nella Keski-Oja
  • 70-luvun alku matkailubuumi houkutteli TYS:n laajentamaan liiketoimintaansa.

Läheltä piti, ettei 50-vuotisjuhliaan viettävää TYS:ä olisi enää olemassakaan. 1970-luvulla ylioppilaskylään visioitiin nimittäin valtavaa kongressikeskusta ja omaa rautatieasemaa. Mammuttihankkeen muistoina ovat seitsemän miljoonan euron velat ja nykyinen Caribia.

Turun ylioppilaskyläsäätiötä (TYS) rassaavat rahavaikeudet 1960-luvun lopussa.  Alhaiset vuokrat nakertavat budjettia. Asuntojen kesävuokrat jätetään perimättä, jos opiskelija asuu suvensa toisaalla. Moista alennusta ei maan muissa korkeakoulukaupungeissa nähdä. Omaa pääomaa on vähän, ja säätiö on joutunut ottamaan korkeakorkoisia lyhyitä lainoja.

Säätiön asioista päättää käytännössä Turun ylioppilaskunta (TYY), jolla on säätiössä enemmistövalta. Aikakautta leimaava poliittisuus tuo mukanaan omat ongelmansa. Kun eräässä kokouksessa käsitellään TYS:n budjettia, ehdotus vuokrien korottamisesta hylätään äänestyksellä. Alustavaa budjettia ei kuitenkaan korjata, ja torpatut korotukset jäävät pihisemään paperille. Rahaksi ne eivät enää muutu.

Hiljalleen TYS:n talous ajautuu kuralle. Sosiaalisen asuntopolitiikan tueksi on pakko kehittää liiketoimintaa. Säätiö ryhtyy pohtimaan erilaisia varainhankintamalleja. Inspiroiva rahasampo löytyy yllättävän läheltä. TYS:n kesähotellin Ikituurin tulot paikkaavat jo nyt osan lovesta, jonka kesäajan ilmaisasunnot ylioppilaskylän vuokratuloista haukkaavat. Hotellin ainoa heikkous on sen sesonkiluonne.

”Hotelli tuottaa taatusti”

Hotellitoiminta, mainio idea! Turusta, Suomen toiseksi suurimmasta yliopistokaupungista, uupuu kansainvälisen tason kongressikeskus. Matkailualan asiantuntijoiden mukaan Turkuun kaivataan satoja uusia hotellipaikkoja, ja alalle povataan rajua kasvua. Ympärivuotinen hotelli poistaisi niin sesonki- kuin talousongelmat: ”Hotelli on ainoa yritystoiminta, joka säätiön tekemänä tuottaa taatusti”, säätiössä iloitaan.

Lähinnä opiskelijapolitiikan vasemmistopuolueet karsastavat ajatusta. Opiskelijoita pelottaa, että keskukseen tulevien harrastetilojen vuokrat nousevat liian korkeiksi ja että opiskelijajärjestöjen päätäntävalta keskuksessa vähenee. Hanketta kuitenkin lobataan TYS:n asuntojen vuokra-alennuksilla, ja lopulta keskus hyväksytään.

”Tarve opiskelijatiloille oli niin merkittävä, että päätimme antaa projektin jatkua”, kertoo Armas Lahoniitty. Opiskelijapolitiikasta ponnistanut Turun eläköitynyt kaupunginjohtaja (sd.) toimi TYYn hallituksen puheenjohtajana vuonna 1970.

”Laskelmat liian optimistisia”

Nykyinen Turun kaupunginhallituksen puheenjohtaja Olli Manni (kok.) toimi 1970-luvulla TYYn edustajistossa ja hallituksen jäsenenä. Hän oli paikalla, kun ylioppilaskylähallituksessa päätettiin keskuksen rakentamisesta. Ehdotus isosta kongressikeskuksesta ei ollut kokouskutsussa, vaan se tuotiin hallituksen eteen lisälistalla.

”Tilanteessa ei ollut hirveästi valinnanvaraa. Jälkikäteen ajateltuna 24-vuotiaalle opiskelijalle oli aika kova paikka joutua tilanteeseen, jossa ratkaistiin koko säätiön tulevaisuus.”

Mannin mukaan perustelut kongressikeskuksen rakentamiselle olivat järkevät. TYS:n kehnoa taloutta pyrittiin parantamaan, ja mallia otettiin silloisen teknillisen korkeakoulun ylioppilastalosta Dipolista. Kaikki ei silti ollut kohdallaan.

”Laskelmat olivat liian optimistiset. Minulla ei kuitenkaan ollut kanttia ruveta väittämään laskelmia vääriksi”, Manni kertoo.

Öljykriisi nostaa kustannuksia

Keväällä 1972 uuden kongressikeskuksen suunnitelmat esitellään ensimmäisen kerran. Kyläkeskuksen nimellä kulkevaan rakennuskompleksiin suunnitellaan monipäiväisiä kansainvälisiä konferensseja, taidenäyttelyitä ja muita tapahtumia. Rakennuskustannuksiksi arvioidaan noin 14 miljoonaa markkaa.

Keskukselle visioidaan jopa ikiomaa rautatieasemaa nykyisen Caribian ja Educariumin väliin, puolentoista kilometrin päähän päärautatieasemasta.

Vuonna 1973 iskee öljykriisi, ensimmäinen laatuaan. Se lamauttaa turismin ja nostaa rakennuskustannuksia räjähdysmäisesti. Keskuksen kustannusarvio menee uusiksi.

Optimismi kyläkeskuksen ympärillä ei laannu, päinvastoin. Vuonna 1974 aloitetaan Pohjoismaiden suurimmaksi tituleeratun kongressikeskuksen rakentaminen suurin odotuksin. Ylioppilaskylän edustalle on tarkoitus nousta 150-huoneinen hotellikompleksi, jonka työnimeksi valitaan Congress Center Turku eli CCT.


Kun kongressikeskus vihdoin avataan vuonna 1977, CCT Oy:tä uhkaa konkurssi. Kuva: Kanerva Teuvo (kuvaaja), Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Velkakierre syvenee

Seuraavat vuodet ovat TYS:lle kohtalokkaita. Ongelmia on kaksi: Ensinnäkin säätiö on kytketty keskusta varten perustetun CCT Oy:n velkakierteiseen talouteen. Toiseksi säätiön vuokratulot eivät edelleenkään kata oman toiminnan saati kongressikeskuksen menoja, sillä opiskelijaedustajat ovat pitäneet vuokrankorotukset kurissa.

Vuonna 1977 TYS lainaa pankilta 16 prosentin korolla rahaa, jonka säätiö lainaa eteenpäin tappiollisella 12 prosentin korolla  CCT:lle. Saman vuoden huhtikuussa viivästyksen jälkeen kesähotellin tavoin Ikituuriksi nimetty CCT avaa vihdoin ovensa.

”Minä uskoin vielä vuonna -77, että CCT lähtee etenemään ja säteilee meille kaikille hyvää,” muistelee Markku Mäkitalo (lib.), joka toimi TYYn pääsihteerinä vuosina 1977–1979.

Olet merkitty mies”

Toisin käy. CCT:n toiminnan alkuajoista liikkuu ilkeitä huhuja. Väitetään, että ensimmäisen puolen vuoden aikana CCT tekisi tappiota 30 000 markkaa päivässä. Säätiön ja CCT Oy:n talouspäällikkö Pekka Sinervo ei kuitenkaan suostu vahvistamaan lukua.

Vuoteen 1978 mennessä kongressikeskuksen rakennuskustannukset ovat paisuneet 44 miljoonaan markkaan. Inflaatioon suhteutettuna alkuperäinen arvio on noussut peräti kolmanneksen. Rakennusvaiheen vaikeuksien takia kongressikeskusta ryhdytään kutsumaan katastrofikeskukseksi.

TYYn pääsihteeri Markku Mäkitalo pitää Turun matkailulautakunnalle ja heidän vierailleen esityksen CCT:n tilanteesta.

”Mainitsin hankkeen olevan erittäin kriittisessä vaiheessa. Sain esitykseni jälkeen palautteen, että ’olet merkitty mies’. En pohtinut asiaa sen enempää, mutta hankkeella oli selvästi vahvat taustajoukot”, Mäkitalo kertaa.

Konkurssi uhkaa

Projekti on armotta viemässä TYS:n ja CCT Oy:n konkurssiin. Aivan kalkkiviivoilla marraskuussa 1978 Turun kaupunki pelastaa säätiön vararikolta. Kaupunki suostuu ottamaan CCT Oy:n koko osakepääoman haltuunsa sillä ehdolla, että osakkeenomistajat luovuttavat osakkeet kaupungille vastikkeetta.

Päätöksen takia TYS tekee noin 12,5 miljoonan markan osaketappiot. Nykyrahassa se vastaa peräti 7,4 miljoonaa euroa.  Pienemmille osakkaille kuten Yliopistosäätiölle, Viking Linelle ja Silja Linelle menetykset ovat jokaiselle puolen miljoonan luokkaa.

Vuonna 1979 kaupunki vuokraa keskuksen Rantasipi Oy:lle tappioiden kattamiseksi.

Pilapiirros Turun ylioppilaslehdestä vuodelta 1978.

Mikä meni pieleen?

Lokakuussa 2016 Olli Manni istuu valkoisella sohvalla kaupunginhallituksen tiloissa Yliopistonkadulla. CCT:n alkuvaiheista on kulunut nelisenkymmentä vuotta. Manni kuuluu viimeisiin aktiivisiin paikallispolitiikkoihin, jotka todistivat keskuksen alkutaipaletta. Miljoonien tappiot aiheuttanut investointi mietityttää häntä edelleen.

”CCT olisi voinut pärjätä, jos jompaa kumpaa, öljykriisiä tai liian kevyttä pääomaa, ei olisi ollut. Yhteisvaikutus oli niin rankka, etteivät omat eväät enää riittäneet.”

Öljykriisi iski rajusti Suomeen, sillä pohjoisessa rakennuksia täytyy lämmittää yhdeksän kuukautta vuodessa. Mannin mukaan ainoa ratkaisu velkakierteeseen ja turistivirran tyrehtymiseen olisi ollut opiskelijoiden vuokrien huomattava korotus.

”Siitä olisi seurannut se, että välttämättä vuokran maksajia ei olisi enää löytynyt.”

Uskallus tavoitella mahdotonta

Markku Mäkitalon mukaan hyvin harvalla oli kunnollista käsitystä siitä, mitä CCT:n kulisseissa tapahtui. Hän huomauttaa, että jälkiviisaana on helppo todeta keskushankkeen olleen liian suureellinen. Tulevaisuuden ennustaminen on kuitenkin aina hankalaa.

”Tuohon aikaan uskallettiin tehdä asioita, jotka tuntuvat mahdottomilta. Se on tietysti positiivinen asia.”

Sekä Mäkitalo että Manni arvostelevat sitä, että CCT:n menestys laskettiin aivan liian isojen turistimassojen varaan. Mannin mukaan Turun kaupunki on aina suhtautunut optimistisesti matkailun kehittymiseen, vaikka majoitusliikkeiden heikot tulokset ovat välillä aiheuttaneet vaikeuksia. Tulevasta ei ole takeita.

”Minusta Turussa pitää investoida matkailuun, mutta pitää tiedostaa olemassa olevat riskit. Sama tilanne oli 1970-luvulla. Ei kukaan osannut arvioida parin vuoden päästä alkavaa öljykriisiä”, Manni vertaa.


CCT:n avajaisissa keskusteltiin siitä, kuinka juna seuraavien isojen juhlien alla pysähtyy aivan viereen. Kuvassa Markku Mäkitalo nojaa käteensä pöydän vasemmalla laidalla. Kuva: Markku Mäkitalon kotialbumi.

Pahin tapahtui

Lopulta säätiön ja CCT:n talousvaikeudet johtivat siihen, mitä opiskelijat olivat eniten pelänneet: Opiskelijat menettivät asemansa CCT Oy:ssä, kun kaupunki otti osakkeet itselleen. Samalla ylioppilaskylän vuokria ryhdyttiin kasvattamaan samaan tahtiin kustannusten nousun kanssa.

Mikko Sedig nimitettiin säätiön toimitusjohtajaksi, kun säätiö ja CCT Oy olivat konkurssin partaalla. Vuoden 1978 nimitysuutisessa tuore toimitusjohtaja sanoo, että säätiö ja CCT Oy pitää eriyttää ja säätiön toiminta keskittää opiskelija-asuntoihin. Samaa mieltä hän on edelleen:

”CCT opetti, että säätiö on pidettävä visusti erillään liiketoiminnasta.”

CCT-sotkun jäljiltä TYS on yhä kaupungille 7,6 miljoonaa euroa velkaa. Velkaa ei ole lyhennetty, eikä se kasva korkoa.

”Järjestelyllä hoidettiin niin sanotut ylimääräiset rahoituskulut, jotta niitä ei tarvitse hoitaa opiskelijan kukkarosta.” •

Jutussa on käytetty lähteinä Kimmo Ketosen kirjaa Ylioppilaat omalla asialla – Turun Yliopiston Ylioppilaskunta 1945—1997 (2001), Henri Terhon kirjaa Oma koti opiskelijalle: Turun ylioppilaskyläsäätiö 1966—2006 (2006) ja Turun ylioppilaslehtiä vuosilta 1969—1979. Taustatietoa on antanut TYS:n toimitusjohtaja Kalervo Haverinen.