Iskelmähurmio

Teininä en yksinkertaisesti pystynyt käsittämään, miksi sukulaisten häissä piti soittaa pelkkää suomalaista iskelmää ja tanssia paritansseja, joita ehkä viisi vieraista osasi kunnolla. Siistimpää olisi silloin ollut hipata ilman askelsääntöjä brittirockin ja -popin tahtiin.

Niin ne ajat muuttuvat. Tänä vappuna löysin itseni Helsingin Korjaamon vaunusalista We Love Helsinki -vapputanssiaisista. Paikka kuhisi tyttöjä kellohameissa. Pojat näyttivät kerrankin viihtyvän valkoisissa kauluspaidoissaan ja mustissa pikkutakeissaan. Joka toisella oli ylioppilaslakki päässä. Diskopallo pyöri katossa. Kaikessa oli erityistä hohtoa.
Seinälle heijastetulla mustavalkofilmillä naiset tanhusivat iloisina ja baarin puolella juhlijat skoolasivat skumppalasejaan nojaten vanhojen ratikkavaunujen kylkiin. Stereoista kajahti Nuoruustango. Ei voi mitään. Trendikästä tai ei, olin myyty.
Tanssilattialla oikeilla askelilla, vaatteilla tai tyylillä ei ollut mitään väliä. Harjaantuneet paritanssijat vetivät foksiaan sulassa sovussa illan freestylereiden kanssa ja toisin päin. Jotkut paikalle saapuneista istuivat tyytyväisinä pöydissään, toiset odottivat tanssilattian reunalla seuraavaa hakijaansa. Osa fiilisteli tanssiliikkeitään ystävän kanssa. Tärkeintä oli hyvä tunnelma, joka sulatti sydämen. Kuka olisi uskonut  – iskelmämusiikki voi yhdistää.

Voihan se olla toki pelkkää nostalgiaakin, jonkinlaista kaipuuta aikaan x, jolloin elämä oli erilaista, simppelimpää ja huolettomampaa. Bileissä osasin yhtäkkiä asettaa itseni paikkaan ja aikaan. Oli yllättävän liikuttavaa ajatella, että tätä samaa biisiä on todennäköisesti tanssinut minua ennen äitini ja isoäitini jossakin päin Suomea, jonkinlaisena hetkenä, jonkinlaisissa tunnelmissa. Iskelmämusiikki on kuin henkistä perintöä, vanhempien viisas neuvo, jota osaa arvostaa ja kuunnella vasta, kun kasvaa vähän vanhemmaksi.
Ei ihme, että vapputanssiaisten keski-ikä kieppui kolmenkympin tienoilla. Aletaan lähestyä ikää, jolloin nuoruudesta laulaminen tuntuu ensimmäistä kertaa hieman haikealta.
Ja vaikka kuplivaa sai alehintaan, en todistettavasti nähnyt yhtäkään överiksi vetänyttä juhlijaa. Se on jo aikamoinen saavutus iskelmämusiikilta. Tai sitten minä olen vain kasvanut aikuiseksi. Tai olen ollut liian kauan ulkomailla muistaakseni, etteivät omanikäiseni enää käyttäydy vappuna samalla tavalla kuin 90-luvulla.

Ei minusta kyllä valitettavasti silti saa paritanssimestaria tekemälläkään. Mutta ei tarvitsekaan. Kuva maaseutukylän tanssilavasta, jossa vain vanhemmat viilettävät tanssilattialla Heidi Kyrön tahdissa, on vanhentunut. Dynamossakin voisi nykyään soittaa Love Will Tear Us Apartin rinnalla vanhaa Carolaa. Tai ehkä siellä jo soitetaankin. Ei olisi yllätys.

PIHLA HINTIKKA