Suhmuroinnin aika

Ehkäpä merkittävin vuosituhannen alun poliittisista taisteluista koskee “poliittisen” ja ei-ihmisten suhdetta. Kamppailun kulusta riippuu muun muassa se, missä määrin poliittisen käsite tai sen puhujat ovat tulevan todellisuuden osia.

Ilmastonmuutos ja eläimet ovat ilmeisimmät poliittiset ei-ihmiset. Ainoita ne eivät tietenkään ole: kaikki ihmisen ulkopuolelle määrittyvä kuuluu ei-ihmiseen, ja poliittinen koskee olentojen vaikuttavaa osallistumista. Ei-ihmisten poliittisuus on siis taistelukysymys, koska sillä on seurauksia.

Yhtäältä ei-ihmisille on vaadittava poliittinen subjektius; toisaalta ei riitä, että ne mielletään liberaaleiksi subjekteiksi oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Mitä merkitsisi todeta, että ilmastolla on oikeus muuttumattomuuteen? Onko otsonikerroksella velvollisuus säilyttää status quo? Liberaali subjekti on antroposentrinen biopoliittinen fantasia, eikä sitä ole mahdollista soveltaa suoraan ei-ihmisten politiikkaan.

Toinen inhimillisyyden rintamalinja kulkee ei-ihmisten osallisuudessa poliittiseen järjestelmään. Parhaillaan on rakentumassa käytäntö, jossa tieteilijät sekä erilaiset arvioitsijat ja mallintajat ikään kuin edustavat ei-ihmisiä ilman mandaattia. Tietyt agendavallan elementit siirtyvät näille valtakirjarohmuille, mutta viimeinen sana säilyy poliitikoilla. Tulokset ovat luettavissa vaikkapa Kööpenhaminan ilmastokokouksen päätöslauselmasta.

Ensimmäiset yhteenotot ihmisen ja ei-ihmisen rajapinnalla on jo käyty. Kun valtiot, nuo suvereenin lippulaivat, runnoutuvat uusiin muotoihin yhä kesyttömämmän myrskyn kourissa, hivuttautuvat inhimillisen toimijan sieraimet vääjäämättä vesirajalle. Tieteen kulut tietoisuus- ja alkeishiukkashavaintoineen sabotoivat jo pilssipumppuja. On suhmuroinnin aika, ystävät.

SAMI TORSSONEN