Kirjat: Tajunnanvirtaa taiteesta

”Kulttuurien välistä dialogia pitää käydä, koska aina pitää käydä kulttuurien välistä dialogia. Mutta mitä pitää yrittää seuraavaksi, jos romaani, elokuva ja pilakuva ovat jo johtaneet tappouhkauksiin, mellakointiin ja murhiin?”

”Varoitus! Sisältää esseistiikkaa”, vitsailee kansi, mutta oikeasti olisi pitänyt varoittaa siitä, että lehdissä käyty Putte Wilhelmssonin henkilökohtainen vääntö kirjoittajakollegoiden kanssa jatkuu myös esseekirjan sivuilla. Kun sapelien kalistelu Asko Sahlbergin kanssa on nyt päätynyt Wilhelmssonin kirjaan, odotamme enää koska Sahlbergin romaaniin ilmestyy henkilöhahmona turkulainen kriitikko, salanimellä Aku Ankka -tyyliin tietysti.
Mutta millainen esseekirja on Turmio ja perikato? Alaotsikon mukaan teos pyrkii näyttämään, miten ”taiteesta puhutaan hyvin”. Vaikka pääpaino kenties estetiikassa onkin, vaihtelevat esseiden aihepiirit ekofasismista muotiin, Leni Riefenstahliin ja tekijänoikeuksiin. Samoin vaihtelee tekstien taso. Ominaista on hyppivä, ehkä enemmän teemojen kuin aiheiden tasolla assosioiva tyyli, joka olisi kaivannut vähintään lähdeviitteitä selkiyttämään tekstiä. Mätkiessään milloin mitäkin (ilmiötä tai ihmistä) astalona ovat ne perinteiset, pilkka ja ironia. Kun Wilhelmsson kirjoittaa jostakin ihailemastaan, muuttuu teksti ehkä hieman yllättäenkin paljon kiinnostavammaksi. Mutta varsinkin selkeämmäksi. Wilhelmssonin ironia kun on usein tulkinnanvaraista, vaikka sanapelit monesti ovatkin osuvia.
Pilkkakirveen käytön säännöstelyn lisäksi teksti parantuu, kun kirjoittaja malttaa pysyä aiheessa. Vain yhdelle aihepiirille omistetut esseet toimivat kauttaaltaan parhaiten. Arto Salmisen tuotannosta Wilhelmsson kirjoittaa asiantuntevasti ja kiinnostavasti, samoin mielenkiintoinen on kirjan keskivälille ja hieman epämääräisen otsikon alle piilotettu ”12 kuvaa”. Sen tarkastelun kohteena ovat muutaman vuoden takainen Muhammed-pilakuvatapaus sekä laajemminkin erot sananvapauskäsityksissä niin lännen ja islamilaisen maailman välillä kuin niiden sisälläkin. Aiheen ajankohtaisuudesta ja tärkeydestä tuli taas hiljan todiste, kun karikatyristi ja tanskalaislehden päätoimittaja yritettiin murhata.
Muutoin Wilhelmsson toteuttaa ensimmäisellä sivulla lainatun Walter Benjaminin peräänkuuluttamaa kriitikon – olkoonkin tällä kertaa esseistin asussa – omaa ”ohjelmaa”. Esseessä ”Aikamme ajattelijoita” kirjoittaja on niin vakuuttunut sekä ”oikeistopopulismin” että älykkyystutkimuksen perimmäisestä pahuudesta, ettei tunnu saavan aiheistaan mitään mielekästä irti. Vähän myöhemmin Wilhelmsson selvittää kertaheitolla mediatutkijoita ja historioitsijoita askarruttavan faktan ja fiktion välisen suhteen ja eron: ”Se vain yksinkertaisesti on. Hieman kuten punainen väri on punainen.”

Teksti: Pirkka Valkama