Etnoloinen: Huuliharppu

Muuan eteläsaksalainen Matthias Hohner keksi valmistaa sarjatuotantona 10-reikäisiä virityspillejä, joita kutsuttiin nimellä mundharmonika. Taskukokoisen patukan sävelet oli viritetty diatoniseen asteikkoon siten, että vierekkäiset reiät muodostivat harmonisia sointuja. Instrumentilla saattoi soittaa yksinkertaisia polkkasävelmiä ja nuotiolauluja.

Huuliharppu ei myynyt Saksassa, joten Hohner vei soittimensa Yhdysvaltoihin. Taskusoitin löi läpi jatkuvassa muutoksessa elävän kansan keskuudessa. Erityisen suosion se sai mustan väestön parissa, jolla ei ollut varaa kalliisiin soittimiin.
Jossain 1900-luvun alkuhämärissä tuntematon musta muusikko onnistui venyttämään joitakin nuotteja alaspäin ja kiskomaan soittimesta uusia ääniä – nuotteja, joita soittimen sävelasteikkoon ei olisi pitänyt kuulua. Horjuvat nuotit kuitenkin sopivat paikalliseen blues-musiikkiin varsin hyvin.
Suistolla huomattiin myös, että mikäli soitinta ei soittanutkaan sille tarkoitetussa sävellajissa, vaan kvinttiä ylempää (C-viritteisellä huuliharpulla siis G-sävellajista) se sopi bluesiin suorastaan huikean hyvin. Harpulla saattoi soittaa blues-asteikoita ja seurata sointukiertoa täysipainoisesti.
Huuliharppu juurtui kiinteäksi osaksi bluesia sen ilmaisuvoimaisen äänen vuoksi. Chicago-bluesin aikakaudella harppua vahvistettiin muun muassa kitaravahvistimilla sekä poliisin ja taksikuskien suosimilla luotimikrofoneilla. Syntyi aivan uudenlainen särösoundi.

1970-luvulla amerikkalainen pianisti ja huuliharpisti Howard Levy huomasi, että joitakin nuotteja saattoi taivuttaa myös ylöspäin. Uudet nuotit täydensivät kuin taikaiskusta kromaattisen skaalan. Diatoniseen asteikkoon viritetyllä huuliharpulla saattoi siis periaatteessa soittaa mistä sävellajista tahansa.

huuliharpun historia tiivistettynä: Alun perin lasten ja köyhien leluksi mielletty virityspilli on nykyään rajattoman itseilmaisun väline, jonka keskeiset murrokset perustuvat soittimen systemaattiseen väärinkäyttöön.

Teksti: Jantso Jokelin