Jatkokertomus: Kahdesti kastetut

Kaino ja professori Meilasen tytär Inka murtautuvat vapaiksi Juslenian kellarista Johanneksen avuliaan väliintulon ansiosta. Näyttää siltä, että naiset pelastuvat hirvittävältä vihkimiseltä. Päärakennuksen edessä aamuhämärissä kansatieteen joukko kuitenkin saavuttaa pakolaiset. Onko Johannes vaihtanut leiriä, johdattanut naiset ojasta allikkoon? Onko aamuyön herätyksellä jotain tekemistä salaperäisen vihkimisen kanssa? Ja ennen kaikkea mitä huppupäiset hahmot Kainosta haluavat?

Osa 12: Professorin puolustuspuhe

Kun huppupäiset hahmot ympäröivät seikkailijamme, Kaino puristi yhä kammiostaan käteensä jäänyttä raamattua rintaansa vasten. Inka piteli Johannesta kädestä ja tärisi silmin nähden.
“Mitä sinä olet mennyt tekemään, senkin Juudas”, Kaino solvasi Johannesta. “Missä ovat kultarahasi?” hän härnäsi peitelläkseen sisällään kuplivaa paniikkia. Inka päästi irti petturin kädestä ja siirtyi Kainon vihan vahvistamana tämän rinnalle.
“Minun nimeni on Johannes”, Johannes sihahti takaisin, katsahti Inkaa merkitsevästi ja nosti päähänsä mustan hupun, samanlaisen kuin kasvottomalla joukolla. Miten saatoin jättää huomaamatta muutoksen Johanneksen pukeutumisessa, Kaino manasi itsekseen. Risaisista farkuista mustaan kaapuun, hänenhän on oltava olla mukana juonessa, Kaino järkeili. Mutta kuinka pitkään Johannes on näytellyt viatonta?
Huppujen joukosta eräs lähestyi Inkaa.
“Rakas lapsi” professori Meilanen hupun alla sanoi ja otti tyttärensä lämpimään syleilyyn. Inka nyyhkytti isänsä kaapua vasten ja huppupäät katsoivat häveliäästi toisaalle.
Tyttöparkahan on järjiltään, ei tiedä enää, kuka on vihollinen ja kuka liittolainen, Kaino ajatteli. Outo tunne valtasi Kainon. Lieneekö hän itsekään enää varma ystävistään ja vihamiehistään, hän pohti katsellessaan isän ja tyttären kohtaamista.
Meilanen silitti hellästi tyttärensä hiuksia ja sanoi liikutuksen pehmentämällä äänellä:
“Olen pahoillani siitä, mitä olet joutunut kärsimään. Tiedä kuitenkin, että olen tehnyt sen sinun omaa parastasi ajatellen. Ajatellen meidän kaikkien parasta.”
Huppupäät asettuivat taaemmas, heidän johtajansa oli aikeissa puhua. Kaino tunsi olonsa merkityksettömäksi sivuhenkilöksi keskellä outoa riittiä, jossa Inka vaikutti olevan merkittävässä osassa. Kaino oli utelias kuulemaan Meilasta; kenties osa mysteeriä oli parhaillaan ratkeamassa.
“Me kunniakkaan Aurora-seuran perinteen jatkajat olemme viimeiset, jotka vielä tunnustamme akatemian alkuperäisiä arvoja. Kun kaupalliset ja järjestäytyneet byrokratian demonit uhkaavat humanismin viimeistä linnoitusta, on aika ryhtyä toimeen. Rakas vapaan tiedon opinahjomme, Turun akatemia, on muutosten kurimuksessa, sen vilpittömyys on uhattuna. Maallinen valta on aikeissa muuttaa ajatuksellisen kotimme merkantilisteksi epäsikiöksi. Vastustakaamme yliopistojen epäpyhää liittoa!
Vaikeat ajat vaativat äärimmäisiä toimia. Kun akatemian puhtautta uhataan, apuun tarvitaan korkeampia voimia.”
Kylmä väre kulki pitkin Kainon selkärankaa. Mistä korkeammista voimista hurmioitunut Meilanen oikein puhui?
Huppupäät mumisivat myöntävästi ja innokkaina. Heitä täytyi olla muualtakin kuin kansatieteen henkilökunnasta, Kaino ajatteli. Olisivatko humanistit kerrankin paiskanneet kättä ja yhdistäneet voimansa mystiseen riittiin tiedekuntansa pelastamiseksi?
“Kohti aamunsarastusta, toverit!” Meilanen huudahti Aurora-seuran perinteen mukaisesti.
“Kohti aamunsarastusta!” huppupäinen joukko vastasi ontoilla äänillään. Sillä hetkellä ensimmäinen auringon säde valaisi kukkulaa ja salaseura paljasti päänsä nöyränä tervehtiäkseen tiedon portailta lainehtivaa valoa.

JATKUU SEURAAVASSA NUMEROSSA

KAISA KÄRKI
Jatkosarjaa kirjoittaa 10 luovan kirjoittamisen opiskelijaa.