Osta hyvää tiedettä

KUKAAN EI OLE varmaan välttynyt kuulemasta, että Turun yliopisto kerää rahaa. Keskustelua siitä, mistä tarve varainkeruuseen johtuu tai millaisia seurauksia sillä voi olla, on käynyt harvempi.
Kukaan yliopistolla olisi tuskin halunnut tai ehtinyt ryhtyä muiden töidensä päälle vielä varainkeruuseen, mutta kehotus tuli korkeampaa. Varainhankintakampanja on reagointia ulkopuolelta tulevaan paineeseen. Turussa tavoite on 20 miljoonaa euroa.
Varainkeruu tuskin ottaa tulta ainakaan tavallisten kansalaisten keskuudessa. Rahan vaatiminen koetaan epäreiluksi. Suomessa on oikeutetusti totuttu siihen, että julkiset palvelut hoituvat verovaroin. Silloin jokainen myös maksaa oman osansa.

Yliopiston henkilökunta saattaa kokea rahanpyynnöt loukkaaviksikin.
”Ensin yliopisto haluaa työaikani, vapaa-aikani ja työni tuotokset – ja nyt vielä rahanikin”, puuskahti eräs yliopistolainen henkilökunnan ja opiskelijoiden yhteisessä keskustelutilaisuudessa pari viikkoa sitten.
TYY tuntuu pysytelleen kampanjasta tietoisesti muutaman askeleen päässä. Edustajiston ja hallituksen puheenjohtajien allekirjoitukset komeilivat kyllä vararehtorin varainkeruukirjeen alla, mutta omatoimisesti ylioppilaskunta ei ole talkoisiin osallistunut.

Varainhankinta on lisännyt tarvetta markkinoida yliopistoa.
Turun yliopiston viestintäjohtaja Maija Palonheimon (tässä lehdessä sivulla 7) mukaan varainhankinta on johtanut siihen, että yliopiston pitää pystyä entistäkin paremmin perustelemaan olemassaolonsa. Yliopistoyhteisö joutuu vastaamaan ulkopuolelta esitettyyn kysymykseen siitä, mitä hyötyä tieteestä on.
Pessimistisesti ajatellen perustelutarpeessa voi nähdä tiedon ja sivistyksen arvostuksen muremisen. Tieteeltä odotetaan tuottoa. Myönteisemmin ajatellen kyse on siitä, että tutkimuksen kustantavia veronmaksajia kiinnostaa, mitä yliopistojen ovien takana oikein puuhataan.

Markkinoinnin ja kriittisen keskustelun välille jää aina hienoinen ristiriita. Juuri yliopiston viestintä joutuu elämään arkeaan tämän ristiriidan kanssa. Toisaalta pitäisi kannustaa yhteisöä kriittiseen keskusteluun, toisaalta markkinoida ulospäin yliopistoa, joka on kaikilla mittareilla ylintä huippua ja terävintä kärkeä.
Seurauksena voi olla skitsofreeninen tilanne. Vaikka koko yliopistolaitos olisi sisältä läpimätä, uskaltaisiko sitä sanoa ääneen? Ja vain itsekritiikin kautta järjestelmän remontti olisi mahdollista toteuttaa.

Anna-Elina Matilainen