Reportaasit
23.03.2016

Rauman henki

Teksti:
Wilhelmiina Palonen
Kuvat:
Lauri Hannus

Turun yliopistolla on yksikkö, joka on vanhempi kuin yliopisto itse. Ganalin, opetuspuutarhan ja 3D-tulostinten väliin mahtuu pienoismaailma, jossa juodaan oudosti nimettyjä drinkkejä.

Kaislikon takaa nousee lentoon kaksi sorsaa. Kuvaaja ampuu molemmat punaisella muoviaseella. Koira nousee ruovikosta ja roikottaa raatoja tassuissaan. Paikalliset opiskelijat katsovat vieressä Nintendo Duck Huntin pelaamista vanhalla kolikkoautomaatilla. He kehuvat kohteliaasti tulosta.

Seinään peliautomaatin viereen on teipattu lappu, johon on lyijykynällä kirjoitettu nimiä ja monikymmenkertaisesti parempia tuloksia.

Iltapäivän aurinko paistaa ikkunoista sisään. Meille on juuri esitelty siisti opiskelijatila, joka on täynnä Turun yliopiston opiskelijoita, mutta me olemme kuvaajan kanssa ne, joihin viitataan “turkulaisina”. Kaikki muut opiskelevat täällä Seminaarinmäellä, yliopiston Rauman yksikössä.

Filiaalissa, niin kuin sivutoimipisteitä neutraalimmin kutsutaan.

Tässä tapauksessa sivutoimipiste on tosin useita kymmeniä vuosia varsinaista oppilaitostaan vanhempi. Rauman opettajankoulutus juhlii tänä vuonna 120-vuotisjuhlaansa. Siitä huolimatta Rauman hengellä ei ole aina tarkoitettu mitään akateemisuuden syleilyä. Vanhassa seminaarissa on vaalittu aivan erilaisia perinteitä.

Peliautomaatin vieressä lojuvat yöpymistarpeemme nyssyköissä. Raumalaiset opiskelijat ovat luvanneet isännöidä meitä vuorokauden ajan.

Seminaarin perintö

Sivupöydällä raksuttaa jokin, joka näyttää valkoiselta laatikolta. Se on 3D-printteri. Vieressä opiskelija näprää virtapiirejä ja toinen häärää laserleikkurin äärellä. Olemme Teknikassa, rakennuksessa, joka on varattu suurelta osin käsityöopetuksen käyttöön. Tilat on juuri uusittu ja täältä tuntuu löytyvän kaikkea.

“Anteeksi, anteeksi”, sanoo joku ja työntää kevaria ohitseni. Opetustiloissa on myös auto konepelti ammollaan. Sen avulla perehdytään moottorin toimintaan.

Käsityöt ovat Rauman vahvuus. Erikoistuminen periytyy seminaarin ajoilta, jolloin käsitöiden, liikunnan ja musiikin merkitystä korostettiin. Seminaareja perustettiin ympäri Suomea kouluttamaan opettajia kansakouluihin, miehille oli omansa ja naisille omansa. Ylioppilaille koulutus kesti vain vuoden, muille pidempään. Yliopistoihin seminaarit liitettiin vasta peruskoulun kehittämisen myötä 1970-luvulla.

Seminaarihenki tarkoitti pitkään tietynlaista vastavoimaa akateemisuudelle, eikä kasvatustieteen arvostus Raumallakaan ollut vielä muutama vuosikymmen sitten korkealla.

Teknikan seinillä on korkealla katonrajassa satoja entisten opiskelijoiden omakuvia puuhun kaiverrettuna. Reliefeihin on työstetty niin menneiden vuosikymmenten silmälasi- kuin hiusmuotikin. Nyt juhlavuotta kunnioitetaan 120-vuotislapasen suunnittelukilpailulla.

Kaikkien luokanopettajien koulutukseen kuuluu jonkun verran käsityöopetusta. Vuodenvaihteessa yliopistolla tehtiin päätös, jolla lopetetaan mahdollisuus opiskella käsityökasvatuksen perusopinnot Turussa, ja Educariumin tilat vapautetaan muuhun käyttöön. Aiemminkin varsinaisen käsityöopettajan pätevyyden saattoi lukea vain Raumalla.

Osa opiskelijoista Turussa tuohtui päätöksestä, mutta Raumalle merkki oli hyvä. Yleensä sivuainemahdollisuudet karsiutuvat täällä, eivätkä toisessa päässä. Filiaaleissa kuunnellaan erityisen tarkasti sellaisia sanoja kuin poisvalinta.

Höveli Timo

P-Karjalan poliisi, Hyvä suhde, Höveli Timo, TK-hullun tarrakirja, Turtles Rectum. Drinkkilista on pakko lukea monta kertaa lävitse. Ollaan jo alkuillassa ja paikalliset opiskelijat ovat johdattaneet meidät salakapakkahenkiseen Pub Hovinarriin.

Se on aivan Seminaarinmäen kyljessä, lähellä, niin kuin kaikki täällä.

“Mitä Höveliin Timoon tulikaan?” kysyy baarimikko, kun tilaan sellaisen. Hän suuntaa kysymyksen yleisesti kaikille, sillä kaikki paikalla ovat opiskelijoita ja tuttuja toisilleen. Paikan omistavat varsinaisesti ravintolayrittäjät, joilla on suurempi ravintola baarin yläkerrassa.

Opiskelijat tienaavat myyntivuoroilla itselleen matkarahoja. Kerran vuodessa lähdetään jonnekin kauas. Baarin seinällä on kartta, johon on merkitty pisteillä matkoja ja vuosilukuja. Vietnamilainen paperihattu, surffilauta Hawaijilta ja ehkä kenialainen naamio roikkuvat seinillä matkamuistoina. Matkat tehtiin pitkään Pedagos-nimisen yhdistyksen nimissä, mutta se jouduttiin lakkauttamaan muutama vuosi sitten verosotkujen takia.

Höveli Timo maistuu banaaniselta.

“Se sai nimensä Timosta, joka tuli tänne kerran ja tilasi jokaisen listalla olevan juoman itselleen ja kahdelle kaverilleen”, kertoo neljännen vuoden luokanopettajaopiskelija Johanna Lähteelä. Muutkin tiskin ympärillä seisovat muistelevat auliisti drinkkien nimiin liittyviä tarinoita. Osa tarinoista on kulkenut opiskelijoilta toisille vuosia.

Lähteelä pöytäseurueineen on tullut Narriin suoraan speksiharjoituksista. Kyseessä on Rauman toinen speksi, mutta Seminaarinmäellä on toiminut jo aikaisemmin ylioppilasteatteriyhdistys Qme.

Speksiharjoitukset on järjestetty kulttuurikahvila Brummissa, joka on sekin aivan Seminaarinmäen kupeessa. Teollisuushenkinen tila on komea ja siellä on sopivasti lava. Pienellä paikkakunnalla yrittäjien kannattaa tehdä sopimuksia opiskelijoiden kanssa: opiskelijat saavat käyttää tilaa harjoituksiinsa ilmaiseksi.

Toisessa pöytäryhmässä istuu fukseja, kolmannessa istutaan ryhmässä läppärin ympärillä. Osa on sisäpelivarusteissa, juuri sählyvuorolta tulleita.

“Meillä on käynnissä tenttiin luku, huomenna on fyken koe”, huikkaa yksi seurueesta. Oluttuoppien takaa erottuvat kaaviot aineen eri olomuodoista.

Aikoinaan seminaareissa valvottiin opiskelijoita tarkkaan vapaa-ajallakin. Pienellä paikkakunnalla henkilökunta on voinut kysellä opiskelijoiden tekemisistä naapureilta. Vielä 50-luvulla Rauman seminaarista saatettiin erottaa opiskelija määräajaksi oluen juonnin vuoksi. Neljästä pullosta tuli esimerkiksi yhdelle opiskelijalla neljän kuukauden rangaistus.

Myöhemmin opiskelija kuulemma joi revanssina kurssikokouksessa pussikaljat Seminaarimäen nurmikolla. 

Rauma on edelleen pieni. Paikalla on kolme ei-opiskelijaa, joista Lähteelä tunnistaa heti kaksi pariskunnaksi, joka poikkeaa opiskelijabaarissa usein.

Opiskelijat järjestävät Narrissa myös omia tapahtumiaan. Muutaman kerran vuodessa kaikki paikan pöydät ja tuolit kannetaan pois ja paikalla pidetään bändin säestyksellä lavatanssit.

Seminaarinmäellä oli pitkään toinenkin opiskelijoiden olohuone, joka pyöri samankaltaisen viritelmän varassa kuin Narri. Se oli yliopistorakennusten keskellä oleva Kuppila, jonka työntekijän Irma Järven kaikki tunsivat.

Ja Järvi tunsi kaikki myös. Opiskelijat olivat järjestäneet apunsa niin, että jokaisen ensimmäisen vuoden opiskelijan piti tehdä päivän “kuppilavuoro”. Järvi koulutti siis avukseen kahvilaan joka päivä uuden ihmisen.

Muutama vuosi sitten Järvi jäi eläkkeelle. Seuraajaa ei etsitty, koska toiminta tuli opiskelijayhdistykselle kalliiksi, ja lisäksi tilojen kanssa oli muitakin ongelmia.

Seminaarinmäen tilakulut olivat pienelle yksikölle todella suuret. Esimerkiksi opiskelijatiloja järjesteltiin uudelleen ja opiskelijat menettivät mäellä olleen saunansa. Yliopisto luopui kolmesta rakennuksesta. Ajat olivat niin epävarmat, että opiskelijat pelkäsivät koko yksikkönsä lakkauttamista. Nyt näyttää kuitenkin taas valoisammalta.

“Raumal o ihmise hyvä ol”, on kirjoitettu isolla miestenvessan seinään. Lounaissuomalaisittain ilmaistu kehu tuntuu oikeutetulta, kun lähdemme puolenyön aikaan Narrista.

“Jojo, et sä sun lompakkoa halua mukaan ottaa”, huutaa joku peräämme, kun olemme kävelemässä jo kauemmas. Lähteelä juoksee takaisin noutamaan rahansa, jotka on unohtanut pöytään.

Kulumat marmorissa

Aamulla seison valoissa, kun korttelin päästä yliopistolta köröttelee vanha Valmet puukuorman kanssa. Opiskelijaruokalan listalla lukee lapskoussi, raumalainen perinneruoka, joka on aikoinaan ollut erityisesti merimiesten suosiossa. Huomaan ties kuinka monetta kertaa vuorokauden aikana Porin Ässiä pilkkaavan tarran. Harhailemme kuvaajan kanssa sivukujilla ja tunnetta siitä, että on jossakin lomalla, on vaikea karistaa pois.

Pienet asiat ympärillä muistuttavat koko ajan Rauman luonteesta kaupunkina. Seminaarinmäeltä on vajaan kymmenen minuutin kävelymatka Vanhan Rauman puutaloalueelle, joka on juuri sellainen kuin Unescon maailmanperintöalueet yleensä ovat: niistä on tottunut kuulemaan, mutta aina kun menee paikalle, vaikuttuu väistämättä.

Suurten liikeketjujen poissaoloon havahtuu Rauman keskustassa. Leluja ja vaatteita myyvät yritykset, joiden logoihin silmä ei ole turtunut.

”Humppaa, foxia”, lukee puutalossa olevan tanssiravintolan ikkunateippauksissa. Joku on humpannut liikaa ja lyönyt oven lasin säröille. Pienen teatterin ovessa mainostetaan Danny-musikaalia.

Rauman kaltaisille pienille kaupungeille yliopistolla on valtava vaikutus. Yliopistoihin kohdistuneet säästöt ovat saaneet Itä-Suomen yliopiston harkitsemaan oman filiaalinsa, Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen, lakkauttamista. Se on Rauman lisäksi yksi harvoista vanhoista jäljellä olevista entisistä seminaareista. Savonlinnan kaupungille asia on niin suuri, että kaupunginjohtaja Janne Laine on vedonnut julkisuudessa eduskuntaan, jotta se puuttuisi asiaan.

Kaupunki on Raumalla tukenut yliopistoa huomattavasti isoissa ja pienissä asioissa.

Tilakriisin aikana Raumallakin käännyttiin kaupungin puoleen. Nyt esimerkiksi opiskelijatilan kustannukset on järjestetty niin, että kaupunki maksaa niistä suuren osan. Vastavuoroisesti opiskelijat järjestävät kaupungille muutaman tapahtuman vuodessa, yleensä jotakin lapsille. Yliopiston henkilökunta oli mukana neuvottelemassa ratkaisua.

Opiskelijoiden suhde Raumaan tuntuu myös olevan voimakas. Youtubesta löytyy opiskelijoiden muutama vuosi sitten tekemä esittelyvideo, joka on suunnattu muille opettajaksi opiskeleville. Oi Rauma on -kappaleen esittämistä on käyty kuvaamassa niin vesitornilla, kaupungintalolla kuin kaupungin rajallakin. ”Ol niingon gotonas”, lukee kyltissä tervetulotekstinä kasitietä pitkin ajaville.

”Meille se ei ole samantekevää, missä opiskelu tapahtuu”, sanoo yliopistonlehtori Lauri Kemppinen. Hän on toiminut Rauman viimeisenä laitosjohtajana ennen kuin Rauman ja Turun opettajankoulutuslaitokset yhdistyivät. Paikallisuus näkyy hänen mukaansa osana raumalaisten opiskelijoiden mentaliteettia. Niin ei ole kaikkialla.

Kemppinen pohtii Rauman mentaliteettia monelta kannalta.

”Täällä toisinnetaan selvästi vielä jotakin kansakoulusta periytyvää, vaikka opiskelijat itse eivät asiaa ymmärtäisi.”

Perinteisiin esimerkiksi kuuluu, että henkilökunta ja opiskelijat viettävät yhdessä kevätjuhlaa ja puurojuhlaa. Vuosijuhlapäivänä sankarihaudoille viedään kulkueessa seppeleet.

Rauman yksikön historia on erilainen kuin muun Turun yliopiston.

”Silloin kun raumalaisia opiskelijoita kaatui kansalaissodassa, Turun yliopistoa ei ollut vielä edes perustettu”, muistuttaa Kemppinen.

Historian huomaa konkreettisesti, kun kävelee päärakennuksen kivisiä portaita ylöspäin. Marmoriin on kulunut selvät kuopat portaikon laitaan, jota pitkin on noustu siististi kaiteen viertä pitkin.
Rauman yksikön nykyisenä johtajana toimii Jaana Lepistö. Hän on työskennellyt Raumalla pitkään, yli kaksikymmentä vuotta.

“Rauma on tiivis, aika nopeaan reagointiin pystyvä yksikkö”, Lepistö kuvaa yksikön nykytilannetta. Raumalla on esimerkiksi nopeasti pystytty nostamaan lastentarhanopettajien koulutusmääriä, kun opetus- ja kulttuuriministeriöstä on sitä toivottu. Haasteiksi Lepistö nimeää sivuaineet ja kansainvälisyyden.

Yhä useampi opiskelija kulkee melkein sata kilometriä Turkuun sivuaineidensa opintoihin. Vaihto-opiskelijoita on parin vuoden aikana ollut kuulemma Raumalla yksi.

Sen lisäksi filiaalin epävarma asema on asia, josta Rauma ei pääse eroon. Maaliskuun puolenvälin jälkeen opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen antaa julkisuudessa taas lausunnon, jonka mukaan se, että 44 paikkakunnalla Suomessa on korkeakoulu, on edelleen liikaa. Rauma on pieni yksikkö, jota ei hyvällä tahdollakaan voi pitää tutkimuksellisesti minään Turun yliopiston lippulaivana.

Raumalla pienen yksikön tiiviyttä arvostetaan. Yhteisöllisyyttä kehuvat niin Kemppinen, Lepistö kuin professorina toimiva Jarmo Kinoskin. Kun hän puhuu Raumalla työskentelystä, positiiviset määreet toistuvat usein.

”Ihan kertakaikkisen mahtavat opiskelijat ja mahtavat työkaverit. Töihin on mukava mennä.”

Hän kiittelee Rauman omanlaista profiilia ja vahvuutta varhaiskasvatuksen opetuksessa. Raumalla luokanopettaja- ja lastentarhaopettajakoulutuksia on kehitetty paljon yhteistyössä.

Kun henkilökuntaan kuuluvien kanssa ottaa puheeksi seminaarihengen tai Rauman hengen, kaikki toteavat, että henki on muuttunut. Se mikä on ehkä ollut muutosvastaista, nurkkapatrioottista ja epäluuloista, on nykyisin yhteisöllistä ja avoimempaa.

Kukoistava puutarha 

”Tähän fiilikseen pääset niin vähällä / laumaeläimenä hali koulukäytävällä / aamulla demolle/ tänään muutamalle / tämän päivän darraa loiventavalle / välikuolemalla univelan maksan / ja joka kerta keltaset päälle vetää jaksan.” Oi Rauma on -kappaleessa opiskelijat kuvaavat, minkälainen heidän keltaisiin haalareihin pukeutuneen joukkonsa yhteishenki on.

Rauman miesseminaarissa aikoinaan opiskelevat pojat eivät olisi ehkä ilmaisseet tunnettaan vastaavin riimein, mutta mäellä oli silloinkin vallaton ja lämmin henki. Tänäkin kesänä Seminaarinmäelle kokoontuvat tasan 60 vuotta sitten seminaarista valmistuneet ”jussit”, niin kuin miesjoukko itseään kutsuu.

Yli puoli vuosisataa sitten valmistuneiden opiskelijoiden oli aikoinaan suoriuduttava pakollisesta maatalousharjoittelusta. Nykyään tulevien opettajien ei enää tarvitse tarttua kuokkaan, mutta mäellä on vielä Suomen mittakaavassa harvinainen jäänne: opetuspuutarha.

Neljännen vuoden luokanopettajaopiskelija Jesper Lempiäinen esittelee tilaa. Hän toimii myös edaattorina Turun yliopiston ylioppilaskunnan edustajistossa. Viime syksyn vaaleissa raumalaisia meni kolme läpi, kaksi kasvatustieteellisen tiedekunnan omalta listalta. Näistä Lempiäinen on toinen, mutta hän on hakenut edustajistoon ensisijaisesti raumalaisena. Filiaaleissa ollaan varautuneita ylioppilaskuntaa kohtaan.

”Mä olen toisinaan kokenut, että Rauma on jäänyt vähän sivuun Turun asioista”, Lempiäinen sanoo.  ”TYY näkyy meillä lukukausimaksujen keräämisen ohella aika vähän.”

Lempiäinen toimii lisäksi kaikkien Rauman opiskelijoiden yhteisen järjestön Opekkaan koulutuspoliittisena vastaavana. Nyt Lempiäinen on erityisen huolissaan siitä, että opettajankoulutuksen opetuksesta leikataan. Käytännön töissä lähiopetus on kallista ja sitä tarvittaisiin paljon. Tuntileikkaussuunnitelmat palautettiin kasvatustieteiden tiedekunnassa juuri valmisteluun.

Ylioppilaskunta on vaihdellen jalkautunut filiaaleihinsa. Edustajiston kokous on pidetty Raumalla viimeksi vuonna 2011. Syksyllä 2013 ylioppilaskunta järjesti Raumalla poikkeuksellisesti omat vuosijuhlansa. Arjessa sadan kilometrin etäisyys tuntuu silti. Monessa asiassa on helpompi järjestää täällä itse kuin tehdä yhteistyötä Turun kanssa.

Ei raumalaisten opiskelijoiden vappuun kuulu TYY:n puheenjohtajan lakituspuhe Taidemuseonmäellä. Täällä pidetään puheet itse Ganalin rannalla, ja heitetään sen jälkeen vuoden fuksi veteen. Sen jälkeen palataan lakit päässä Seminaarinmäelle.

Kun katsoo Seminaarinmäelle kasvihuoneen lasin lävitse, raumalaisten ihastusta paikkaan on helppo ymmärtää.

Pieni kasvihuone on aivan opiskelijatilan kyljessä. Ympärillä on omenapuita ja viljelypalstoja, joita hyödyntävät myös viereisen harjoituskoulun oppilaat. Täällä kasvaa kaikkea banaanista kaktuksiin, vaikka ulkona on vielä ohut lumipeite.