Reportaasit
20.04.2016

Työläiskaupungin äänet

Teksti:
Miikka Rusi
  • Antti Rinne lauloi Demariroastissa Partisaanivalssin. Kuva: Arttu Ala-Jokimäki

Porista on ollut vuosien varrella moneksi. Se on ollut vuoroin teräksestä kohoava teollisuuskaupunki, taantuva satamakaupunki ja kuuma jazz-kaupunki. Toisinaan sitä on pidetty rujona ja sulkeutuneena, välillä taas herkkänä ja kekseliäänä. Siellä on tehty metallista vaikka mitä, mutta kun eräs puolue luuli takoneensa Poriin huojumattoman linnakkeen, se huomasi erehtyneensä.

Pori 2.4.2016. Europen The Final Countdown tärisyttää vanhaa tehdasrakennusta ja juontaja karjuu mikrofoniin. Esiripun takaa paljastuu sosiaalidemokraatteja yksi kerrallaan: ensin Porin kaupunginjohtaja Aino-Maija Luukkonen. Sitten kansanedustajat Krista Kiuru ja Kristiina Salonen. Lopulta energisesti tuuletteleva Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne.

Kulttuuritehdas Kehräämön lavalla entisen puuvillatehtaan sydämessä on käynnistymässä omalaatuinen poliittinen tapahtuma: Porin Sosialidemokraattisen Kunnallisjärjestön järjestämä Demariroast.

Roast on amerikkalaislähtöinen komediamuoto, jota Porin demarit kuvaavat markkinoinnissaan seuraavasti: ”Herjaamiseen ja pilkkaamiseen perustuva komediatapahtuma, joka on pohjimmiltaan kunnianosoitus roastin kohteelle”.

Koomikko Joonas Nordman toivottaa läsnäolijat, vajaat 200 henkeä, tervetulleiksi ja jatkaa: ”Aivan kaikki eivät valitettavasti päässeet paikalle, koska suurin osa demareistahan on jo haudassa. Ja yleisöä kun katsoo, aika monella näyttää olevan viimeinen kevät.”

Vilkuilen ympärilleni. Muutamista nuorista kasvoista huolimatta yleisön keski-ikä on armotta päälle kuudenkymmenen. Moni kiemurtelee hetken penkissään, mutta salin täyttää kuitenkin vapauttava naurunremakka. Roastin pelisäännöissä se on häviäjä, joka loukkaantuu ensimmäisenä.

Vastaanotto on innokas, vaikka Nordmanin onelinerit ovat juuri sellaisia, joiden kuvittelisi olevan puolueväelle kivuliaita.

”Demarit on kuulemma edelleen kansan asialla, vaikka kansa ei halua.”

”Suomella menee niin hyvin, ettei kukaan enää tarvitse demareita.”

Tämä ei ole kuitenkaan tavallinen ilta. Raivoisat aplodit kaikuvat pitkin Kehräämön jylhiä punatiilisiä seiniä. Ne ovat yhtä vanhat kuin Suomen Sosialidemokraattinen Puolue.

Härmäläinen roast

Maamme lyhyen roast-historian kenties kuuluisin hetki tallentui Seiska-lehden suttuiselle streamille marraskuussa 2014 Alahärmän PowerParkissa. Kaatokännissä ollut Vesa Keskinen marssi protestiksi ulos omasta roastistaan ennen kuin se ehti kunnolla käynnistyäkään. Mielenosoituksellista elettä tosin laimensi se, että Keskistä jouduttiin hänen kuntonsa vuoksi taluttamaan.

Seiska on ladannut Youtubeen videon tapahtumasta nimellä Incredibly drunk millionaire makes a total ass of himself during his own celebrity roast. Videolla muun muassa vanha Napakympin juontaja Kari Salmelainen yrittää hillitä keskisormi pystyssä paitaansa riisuvaa Keskistä.

Kyläkauppias ilmeisesti kimpaantui vitsistä, jossa hänen silmäpussejaan verrattiin niin ikään lavalla olleen Tauskin kivespusseihin. Niinpä Vesa Keskinen roast vietiin loppuun ilman Vesa Keskistä.

Roasteihin halutaan juuri Keskisen kaltaisia värikkäitä ja tunteita herättäviä persoonia, tosin selvin päin.

Hiillokseen sopii parhaiten sellainen henkilö, jolla ei ole liian tylsä tai tahraton julkisuuskuva – muita kriteerejä ei oikeastaan ole. Demariroastia isännöivän Finnish Roast Companyn aiemmissa roast-tapahtumissa ovat esiintyneet esimerkiksi Matti Nykänen, Sakari Kuosmanen, Janne Porkka, Anu Saagim ja Remontti-Reiska.

Lista on vähintään eriskummallinen.

Nyt vuorossa ovat sosiaalidemokraattien puheenjohtaja, kaksi puolueen kansanedustajaa sekä Porin kaupunginjohtaja. Miksi mikään puolue haluaisi marssittaa poliitikkojaan lavalle julkisen pilkan kohteeksi – ja vielä vapaaehtoisesti?


kuva: Eetu Henttonen

Demarien linnake

Syy Roastiin löytyy kannatusluvuista. Viimeisimpien gallupien menestyksestä huolimatta Sdp ei ole lähivuosina missään nimessä elänyt kukoistuskauttaan. Roast-päivän aamuna ilmestyneessä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä Antti Rinne kertoo, miten 2015 eduskuntavaalien jälkeen demarit pelattiin ulos hallituksesta salaisissa kabinettineuvotteluissa.

Todellinen kylmä suihku oli kuitenkin tullut jo vaalipäivänä. Sdp:n järjestöpäällikkö oli raportoinut päivän mittaan Rinteelle huolestuttavia havaintoja äänestyspaikoilta: leijonariipuksia kantavat miehet olivat käyneet joukolla äänestämässä.

Illalla paljastui karu totuus. Puolue kärsi eduskuntavaaleissa jo kolmannen perättäisen vaalitappion, joka oli tällä kertaa murskaava. Sdp sai historiansa huonoimman kannatusprosentin ja menetti eduskunnassa peräti 8 paikkaa.

Riipusmiesten äänet olivat menneet perussuomalaisille, joiden nousu on ollut huomattavaa myös Porissa.

Satakunta on ollut sosiaalidemokraateille aina vahvaa aluetta ja Pori ”demarien linnake”, kuten kaupunginjohtaja Aino-Maija Luukkonen vielä vuonna 2006 muotoili. 2010-luvulla poliittisia voimasuhteita on kuitenkin mitattu monessa työläiskaupungissa uudestaan.

Sellainen on myös Pori – duunarikaupunki, jossa on tarjolla duunariääniä. Mielikuvissa se on monille myös edelleen muuttotappiollinen takapajula, jossa ei yhden kesäfestivaalin ulkopuolella taatusti kuule nuottiakaan jazzia.

Toisinkin olisi voinut käydä.

Sotien jälkeiset vuosikymmenet olivat Porille ehdotonta nousun aikaa. 1950- ja 60-lukujen läpi kesti jatkuvaa väestö- ja talouskasvua ja kun kaupunkia rakennettiin vauhdikkaimmin 1970-luvun alussa, väestöennusteissa näkyi hurjia lukemia. Vuonna 2000 kaupungissa piti olla yli 100 000, rohkeimpien arvioiden mukaan jopa noin 130 000 asukasta.

Kaupungin valttikortti oli sen kuuluisa teollisuusosaaminen. Porilaiset ovat valmistaneet Suomen ja maailman markkinoille vaikka mitä: kodinkoneita, valurautaa, leikkuupuimureita, muttereita, olutta ja öljynporauslauttoja.  

Porilla piti olla edessään loistava tulevaisuus Satakunnan suurena teollisuusmoottorina ja demareilla lukittu asema kaupungin työläisten edunvalvojana. Yhtäkkiä kasvu kuitenkin tyrehtyi.

1970-luvulla teollisuudessa tapahtui rajuja muutoksia. Öljykriisi ja tuotantokustannuksien räjähdysmäinen nousu pääsivät yllättämään työläiskaupungin takavasemmalta. Samalla alkoi Porin ja rakenteellisen työttömyyden pitkä painiottelu.

Asukasluvun piikiksi jäi vuosi 1974, jolloin Porissa asui 80 443 asukasta. Maaginen 80 tuhannen asukkaan raja rikottiin uudelleen vasta kuntaliitosten myötä lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 2012.


kuva: Juha Tamminen

Jazzia ja sambaa

Haavoitettu kaupunki tarvitsi kipeästi menestystarinoita ja moni haki lohtua kaupungin jääkiekkojoukkueesta, joka oli 1970-luvun puolivälissä huikeassa vireessä. Ässistä ja sen karheasta pelityylistä muodostui yksi porilaisuuden suurimmista symboleista.

Kun 80-luvun alussa syntyi vielä Pori-rock, niin kyseenalainen vertauskuva oli valmis: Poria kutsuttiin Suomen Liverpooliksi. Satamakaupunki, jossa on aktiivinen musiikkielämä ja menestyvä urheilujoukkue, mutta lähes kaikki muu meneekin pieleen.

Muualla Suomessa siirryttiin vähitellen nousukauteen, kasinotalouteen ja juppiaikaan, mutta Porin nokeentuneet savupiiput jäivät auttamatta syrjään. Kaupunki syöksyi kymmenessä vuodessa vireästä kasvukeskuksesta hylkiöksi.

Yksi asia kuitenkin pysyi ennallaan: urheilu toi valoa pimeään.

Kun suomalaisesta jalkapallosta yritettiin saada jääkiekon rinnalle uutta kansanlajia, Porissa oltiin edelläkävijöitä. Perinteikäs, vuonna 1934 perustettu Porin Pallo-Toverit päivitti työväentaustaisen nimensä marraskuussa 1991 ja siitä tuli svengaava ja eksoottinen FC Jazz.

Seura teki heti alkajaisiksi kolme pelaajahankintaa Brasiliasta, joista kaksi – Luiz Antonio ja Piracaia, osoittautui todellisiksi kultakimpaleiksi. Jazz pelasi yleisöystävällistä, iloista ja hyökkäävää sambafutista ja brasilialaisvahvistukset tuulettivat näyttävästi maaliensa päätteeksi. Orkesteria johti herkällä kosketuksellaan suuri taiteilija, kaikkien aikojen porilainen pelintekijä Jarmo Alatensiö.

Jo joukkueen ensimmäinen kausi 1992 toi pronssia, mutta seuraava päättyi sensaatiomaisesti mestaruuteen. Pori sekosi täysin. Veikkausliigakauden 1993 ratkaisupelissä Porin stadionille pakkautui yli yksitoistatuhatta ihmistä, tuplasti aiemman katsojaennätyksen verran.

Henkeäsalpaavaa mestaruusottelua muistellaan yhä tänä päivänä yhtenä suomalaisen jalkapallohistorian hienoimmista 90-minuuttisista. Maaleja tehtiin peräti 9 kappaletta, katsojat kiipeilivät stadionin rakenteissa ja Pori tuntui näyttävän suuntaa suomalaisen jalkapallon tulevaisuudelle.

Mestaruuden ratkettua joku pyysi Luiz Antoniolta juhlahumussa nimmarin satasen seteliin.

Antonio oli jo seuralegenda, kun hän ratkaisi maalillaan 1996 Jazzin toisen mestaruuden Pietarsaaren kuhmuisella keskuskentällä. Mestaruusmaalia hän juhli kuin ekstaasissa hyppäämällä vatsalleen saviseen nurmeen. Paidan rinnuksissa oli porilaisen Karhu-oluen logo ja sen alla sykki suuri sydän.

Tuuletuksen intensiteetissä oli jotain samaa kuin edellisenä kesänä Porissa esiintyneen James Brownin herätysjuhlaa muistuttavassa lavashow’ssa. Porin kaksi Jazzia yhdistyivät lähes uskonnolliseksi kokemukseksi.

Valokuva joukkueen 1996 mestaruusjuhlista, jossa heiluu vieretysten FC Jazzin ja Brasilian liput, on hieno aikansa tuote. Kalastajahatut päässä juhlivien mestareiden ilo näyttää vilpittömältä ja ikuiselta. Sen korkeaoktaaninen ja ehtymätön polttoaine oli brasilialais-porilainen intohimo.

Kameran sulkimen räpsähdettyä Pori ei ollut enää Suomen Liverpool, vaan ennemminkin Pohjolan São Paulo, todellinen jazz-kaupunki.

Eniten se oli kuitenkin ihan vaan Pori.

Joukkueen menestyksestä hyötyivät kaikki. Pori Jazz ja FC Jazz promotoivat tehokkaasti toisiaan. Kaupunki antoi seuralle avokätisesti markkinointirahaa ja seura kaupungille joka viikko positiivista media-aikaa lehdistössä ja urheiluruudussa. Stadionilla lippujaan heiluttaneet katsojat saivat upeita jalkapallohetkiä ja toivoa sydämiinsä.

Mutta sitten tapahtui jotain valitettavan tyypillistä: juuri sillä hetkellä kun Porissa tuntui menevän hyvin, matto luiskahtikin jälleen kerran jalkojen alta. FC Jazzin pahin kamppailu käytiin lopulta verovirastossa: menestyskulun katkaisi veronkiertoskandaali ja sitä seurannut konkurssi.

Jostain syystä Porissa matka huipulta pohjalle tuntuu olevan poikkeuksellisen lyhyt.


Kuva: Arttu Ala-Jokimäki

Pukukoppikulttuurin kaupunki

Tänään roast-lavalla Sdp ja Pori näyttäytyvät vanhoina kaveruksina, joiden lihavimmat vuodet ovat useimpien mielestä menneillä vuosikymmenillä. Nyt molemmat hakevat kuumeisesti tietään takaisin pinnalle, mutta eivät ole aivan varmoja miten sen tekisivät.

Varmaa on vain se mikä tiedetään kokemuksesta: paikalleen ei saa jäädä ja erityisesti nuoria täytyy houkutella.

Satakunnassa teetetettiin yhtenä keinona vanhan maakuntalaulun ohelle myös ”Satakuntaräppi”.

Porin kaupunginjohtaja Aino-Maija Luukkonen tarttuu mikrofoniin: ”Kiitos mahdollisuudesta olla poikkeuksellisesti täysin rehellinen”. Yleisö osoittaa äänekkäästi suosiotaan.

Luukkonen kutsuu roastia demarien hätähuudoksi ja tilittää: ”Olemme kokeilleet kaikkea: lupauksia, uhkauksia, hallituksen haukkumista ja itsekehua – vittu mikään ei toimi. Jospa sitten huumorin varjolla uuteen nousuun”.

Jokainen saa oman tasapuolisen osansa hiillostuksesta. Luukkonen on Porin diktaattori. Antti Rinne on harmaa klarinettia soittava nahjus, Krista Kiurulla on ärsyttävä ääni ja mikä pahinta porilaisyleisölle – Kristiina Salonen on raumalainen.

Tunnelma Kehräämössä on korkealla. Kaiken tämän piiskaamisen on tietenkin lopulta määrä johtaa katharsikseen ja suureen rituaaliseen puhdistumiseen. Yhteisöä puristavat kipupisteet ”harjataan huolella” toisen duunaripuolueen puheenjohtajaa lainaten.

Väliajalla tilaisuuden sävy kuitenkin yllättäen muuttuu. Kun ohjelma jatkuu tauon jälkeen, roastista ei yhtäkkiä ole enää tietoakaan. Eikö Antti Rinteelle annetakaan tilaisuutta protestoida tai Kristiina Saloselle mahdollisuutta puolustaa Raumaa? Lavalle nousee roastmasterin sijaan trubaduuri ja teatterissa aletaan laulaa kitaran säestyksellä työväenlauluja.

Nahanluonti jää puolitiehen.

Rinteen esilaulama Partisaanivalssi saa yleisön seisomaan ja osan katsojista silminnähden liikuttumaan. Lopuksi lauletaan perinteinen Työväen marssi. Säestäjä huutaa: ”Ny lauletaan niin kovaa, et nää sävelet jää tänne soimaan!” Ehkä olen sittenkin ainoa, jota roastin loppuminen haittaa.

Tilaisuus päättyy. Ihmiset kerääntyvät lavan eteen ottamaan valokuvia kansanedustajien kanssa.

Yksi tapahtuman järjestäjistä tulee juttelemaan. Päädymme vaihtamaan ajatuksia paikallisesta keskustelukulttuurista. Porilaisuus ja roast ovat luonteva pari – täällä yleisempi termi ilmiölle tosin on vittuilu. ”Porilaisessa puheessa kuuluu pukukopit”, järjestäjä sanoo hymyillen ja ojentaa käyntikorttinsa.

Se on väriltään punainen ja siinä on Porin Ässien logo.

Niin, pukukoppikulttuuri. Sanotaan, että kopissa ei ole pulassa, jos saa valmentajaltaan huudot. Todellisuudessa ahdingossa on vasta kun kukaan ei vaivaudu edes karjumaan. Pukukopissa kipinät sinkoilevat, koska vastaanottajan tiedetään pystyvän parempaan.

Ehkä niin on myös roast-lavalla.