Tiede
26.08.2016

Addiktion kaava

Teksti:
Lauri Hannus
Kuvat:
Wikimedia Commons

Varpu Rantalan väitöskirja paljastaa, kuinka kaavamaisesti päihderiippuvuus esitetään elokuvissa. Uraa uurtava tutkimushanke vei humanistin laskennallisen analyysin maailmaan.  

Likaisen näköinen injektioneula etenee tiukassa lähikuvassa kohti ihoa ja lävistää sen. Veri tulvahtaa ruiskuun. Värisevä käsi painaa aineen sisään. Ympärillä maailma sumenee.

Yllä kuvailtu kohtaus ei ole mistään tietystä elokuvasta. Päihderiippuvuuden kuvaamisella on kaava: tietty visuaalinen polku, jota ovat noudattaneet ja myös osaltaan luoneet monet hyvin kekseliäätkin filmiklassikot, kuten Pulp Fiction ja Trainspotting.

Filosofian tohtoriksi toukokuun lopussa väitellyt mediatutkija Varpu Rantala puhuu addiktion ikonografiasta. Siis siitä, että elokuvailmaisu on kautta historiansa käyttänyt samanlaisia kuvatyyppejä huumeriippuvuuden esittämiseen. Kuvatyypit vaeltavat kulttuurin sisällä teoksesta toiseen, eivätkä katsojat välttämättä edes äkkää verkkokalvoilleen syötetyn materiaalin toistuvuutta.

Perinteinen ikonografia on hieman vanhahtava tutkimusalue, joka tutkii taideteosten aiheita, ideoita ja merkitystä. Rantala on halunnut tuoda tutkimustradition nykypäivään. Hän uskoo, että sillä on paljon annettavaa visuaalisen ähkyn ja meemitulvan keskellä.

Kuvia lähilukevalla Rantalalla on taidetausta. Hänen ensimmäinen opiskelupaikkansa oli Turun piirustuskoulussa, josta hän jatkoi Turun ja Helsingin yliopistoihin opiskelemaan mediatutkimusta ja käytännöllistä filosofiaa.

Addiktiotutkimuksen pariin hän päätyi sosiologian laitoksella, kun silloinen pomo, päihdetutkijana tunnettu professori Pekka Sulkunen oli kiinnostunut siitä, miten addiktiot näkyvät elokuvassa.

Rantala teki aikanaan gradunsa vuosituhannen vaihteen japanilaisesta kauhuelokuvista. Huumekuvauksissa onkin jotain samaa kuin kauhussa. Manaajan ikonisessa kohtauksessa riivattu tyttö vääntelehtii ja oksentaa sängyssä, ja sama kuvasto näkyy monen addiktioelokuvan vieroitusoirekohtauksessa.

”Samalla tavalla ahdistava ja synkkä maailmahan niissä elokuvissa yleensä on. Paljon tummia värejä ja kauhtunutta tunnelmaa,” tutkija kertoo.

 

Varpu Rantala kuvailee väitöskirjaprosessiaan proosallisesti. Hänen mukaansa lähtökohtana oli valtava elokuvapino sosiologian laitoksen addiktioelokuvien arkistosta.

”Katsoin niitä ihan kamalan paljon, ja huomasin että niissä toistuvat samat jutut todella usein. Aloin miettiä, miten saisin toiston niistä irti.”

Tutkija sai idean metodiinsa videotaiteen tavasta leikellä pätkiä elokuvista. Hän alkoi yhdistellä kohtauksia ja tehdä montaaseja osana väitöskirjaprosessiaan.

”Ajattelin aluksi, että voiko näin tehdä. Sitten olin vierailevana tutkijana Goldsmithin yliopistossa Englannissa ja sain siellä hyvää palautetta työtavastani.”

Rantala löysi mukaansa Aalto-yliopiston tietojenkäsittelytieteen tutkijan Jussi Tarvaisen, jonka avulla hän lähti tekemään laskennallista analyysia. Koodin avulla kuvien toistuvat elementit saatiin esiin.

Moni voisi pitää päihderiippuvuuden kuvastoa ankeana tutkimuskohteena. Mikä aiheessa oikein kiehtoi?  

”Addiktioissa kiinnosti tosi monta juttua: se on hirveän monisyinen aihe, joka menee juuri nyt kovasti eteenpäin varsinkin aivotutkimuksen puolella”, Rantala kertoo.

Myös itse käsitteen hankaluus on osa aiheen kiehtovuutta.

”Addiktion käsite on moneen suuntaan hajoava ja sitä on vaikea käsitellä täsmällisesti terveyden ja sairauden käsittein. Lääketiede lepää fysiologian ja psykiatrian jaottelun varassa, mutta addiktiot eivät oikein sovi kumpaankaan kategoriaan.”

Rantala ei ole päätoiminen elokuvatutkija, vaan tekee päivätyönään data-analytiikkaa. Työ linkittyy olennaisesti väitöskirjaprosessiin: olennaista on mallien ja kaavojen löytäminen datamassasta.

 Koodiin hurahtaneen kuvien tutkijan tulevaisuusvisio on selvä.

”Uskon, että ennen pitkää kaikista humanisteista tulee digitaalisia humanisteja.”