Kadonneen tarinan metsästys

Kun tietokonepelien suurkuluttaja kohtaa lapsuutensa suosikkipelin, alkaa hän pohtia miksi tarinoilla on nykyään niin pieni rooli peleissä. Mihin peleistä katosivat kertomukset, jotka koukuttivat pelaajansa kuin parhaat kirjat?

Klik. Pikselinen merirosvokokelas kävelee näytöllä kohti hiiren kursosin osoittamaa tavernaa. Toinen klikkaus, ja olen vienyt lapsuusvuosieni sankarin Guybrush Threepwoodin sisälle kapakkaan. Merirosvomusiikki soi, humalaiset piraatit roikkuvat kattokruunussa ja tarjoilija kantaa tuoppeja pöytään. Ollaan The Secret of Monkey Island -pelin maailmassa.
Vuonna 1990 julkaistu pelialan klassikko nauttii kulttisuosiota peli-intoilijoiden keskuudessa, enkä ihmettele miksi. Kömpelön piraattipyrkyrin vaiheista kertova seikkailu näyttää tämän päivän peleihin verrattuna suttuiselta, mutta omaperäiset hahmot, huumorin täyttämät repliikit ja  päättelykykyä vaativat tehtävät vievät nopeasti mukanaan. Havahdun monen tunnin klikkailusessioista vasta kun puhelin soi. Äiti keskeyttää pelin kyselemällä mitä teen. Jotkut asiat eivät muutu.
Siitä on viisitoista vuotta, kun olen viimeksi pelannut The Secret of Monkey Islandia, ja alan pohtia, miksi nykyajan pelit eivät saa aikaan samaa eläytymistä?
Tilanne selittyy osittain vanhenemisella ja iän mukanaan tuomalla nostalgialla. Lapsi kokee pelin tunnelman ja tehtävien suorittamisesta saadut onnistumisen tunteet vahvasti. Monkey Islandiin liittyy edelleen paljon hyviä muistoja. Guybrush Threepwood kuuluu lapsuuteni esikuvien joukkoon siinä missä tv- ja elokuvasankarit MacGyverista Indiana Jonesiin.
Pelkkä nostalgia ei kuitenkaan riitä kertomaan, miksi tämän päivän pelit eivät herätä samaa innostusta. The Secret of Monkey Island oli täynnä omaleimaisia henkilöitä ja kekseliästä toimintaa. Se oli ennen kaikkea moniulotteinen kertomus. Voisiko olla niin, että tehokkaiden grafiikkakorttien ja tietokoneiden aikakaudella peliala on keskittynyt näyttävään ulkokuoreen ja unohtanut hyvät tarinat?

Ajatukseni ei saa varauksetonta vastaanottoa alan asiantuntijalta.
Petri Lankoski toimii pelitutkijana ja opettajana Taideteollisen korkeakoulun Medialaboratoriossa. Hän ei lämpene väitteelleni, että pelit olisivat nykyään vain silmäkarkkia ja että omaperäiset tarinat ovat kadonneet. Hän muistuttaa, että myös 80- ja 90-luvuilla peleistä valtaosa ei loistanut tarinoiden tai pelimaailmojen rikkaudella.
”Sisällöllisesti vahvoja pelejä tehdään harvakseltaan aivan kuten tuolloinkin”, hän kuittaa, ja listaa liudan uudempia pelejä, joiden tunnelmaa ja hahmojen mielenkiintoisuutta hän arvostaa.
”Beyond Good and Evil, Ico, Silent Hill 2, Project Zero, Uncharted: Drake’s Fortune; näissä kaikissa on paljon mielenkiintoista pelattavaa”.
Tutkijan lista on vaikuttava, mutta ei täysin vakuuta. Jotkin hänen luettelemistaan peleistä eivät varsinaisesti ole uusia, esimerkiksi Icon ilmestymisestä on kulunut jo kahdeksan vuotta. Kyynisyyden puuskassani käännyn pelialan nykytilasta vastuuta kantavien puoleen. Lähetän lukuisia sähköposteja alan yrityksiin ja jään odottamaan vastauksia syytöksiini.

Tulokset ovat laihoja. Saan lopulta vain yhden viestin. Suomalaisen Nitro Games -pelistudion pääsuunnittelija Kim Soares vastaa kysymyksiini ja väitteisiini alaan intohimoisesti suhtauvan ammattilaisen runsassanaisuudella. Hänkään ei suostu myöntämään, että visuaalisuus olisi syönyt muun sisällön peleistä, mutta tarjoaa kuitenkin selityksen sille, miksi edellisten vuosikymmenten pelejä muistellaan kaihoilla.
”Oma näkemykseni on se, että visuaalisuuden parantuessa mielikuvitukselle jää koko ajan vähemmän tilaa, mikä aiheuttaa tunteen sisällöllisestä köyhyydestä. Vanhoissa peleissä rajoittunut grafiikka jätti tilaa mielikuvitukselle. Kun pelkillä näppäimmistömerkeillä toteutetussa Nethackissa vastaan tuli D, pelaaja saattoi mielessään kuvitella mitä hienoimman lohikäärmeen, aivan kuten lukiessaan Hobittia hän kuvitteli Smaugin”, hän pohtii ja lisää, että ulkoisen koreuden korostumiselle peleissä on myös taloudellisia ja teknisiä syitä:
”Pelien ulkoasuun on kaikkein helpointa tarttua. Tämä korostuu erityisesti markkinoinnissa. Pelin pitää saada potentiaalinen ostaja kiinnostumaan mahdollisimman nopeasti.”
Soares kuitenkin huomauttaa, että ainakin pelimedioissa tarinoita ja pelimaailman monipuolisuutta arvostetaan edelleen, joten kaikki eivät suinkaan ole tyytyväisiä pelkästään ulkoiseen näyttävyyteen. Kaltaisiani on siis muitakin, mutta missä he ovat?

Prince of Persia: 6929 arviota, arvosanojen keskiarvo lähes neljä, kun korkein mahdollinen on viisi. Sid Meier’s Civilization: yli 18000 arviota, joista lähes kaikki positiivisia. The Secret of Monkey Island on saanut arvioita lähes 9000, keskiarvona sillä on tasan neljä.
Luvut ovat vanhojen tietokone- ja konsolipelien esittelemiseen erikoistuneelta Abandonia -verkkosivustolta. Kaltaiseni peli-intoilijat ja lapsuuden pelien perään haikailijat kokoontuvat sivustolle jakamaan muistojaan ja kokemuksiaan, sekä tietysti lataamaan pelejä koneilleen. Osa vanhoista peleistä on jäänyt vaille kopiointioikeuksiensa valvontaa, tai niiden oikeudet on luovutettu yleiseen jakeluun, joten sivustolle eksyvän on mahdollista kokea lapsuusvuosien pelihurmos uudelleen.
Kaikkia pelejä Abandoniasta ei kuitenkaan saa. Suurimmat hitit ovat edelleen peliyhtiöiden ja jakelufirmojen valvonnan alaisia. Päätän kokeilla paluuta 1600-luvun merikapteenin ja kauppiaan rooliin High Seas Trader -pelissä, joka hurmasi minut kun olin 12-vuotias.
Alkumusiikki ja animaatiot ovat lupaavia. Värikkäät, mutta kotikutoisen näköiset liput liehuvat merituulessa kun laivoja lastataan ja haitari soi. Valitsen maakseni Ranskan ja nimeän laivani Bellaksi. Miehistön palkkaamisen ja tarvikkeiden ostamisen jälkeen olen valmis purjehtimaan ulos satamasta, mutta rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että intoni laskee nopeasti. Peli on nykivä ja ruma, ja vaikuttaa siltä, että toimintamahdollisuuksia on todella vähän: käy kauppaa ja sodi muita laivoja vastaan. Pari uponnutta laivaa ja puoli miehistöä myöhemmin olen jo pitkästynyt, ja joudun myöntämään, että viime vuosina pelaamani strategiapelit ovat näyttävyytensä ohella huomattavasti monipuolisempia kuin vanha suosikkini.

Ehkä aika on kullannut muistot, mutta yhtä asiaa kaipaan lapsuuteni peleistä yhä: arvaamattomuutta. Nykypäivän pelikehittäjät eivät aseta 1600-luvun paratiisisaaren merirosvolaivojen keskelle virvoitusjuoma-automaattia (The Secret of Monkey Island) tai pelin päähenkilöksi keski-ikäistä, kaljuuntuvaa ja pullukkaa naistenmiestä (Leisure Suite Larry). Ehkä syynä tähän on lisääntynyt kilpailu, mikä vaatii laajan yleisön miellyttämistä, ja se, etteivät pelit enää ole muutaman nörtin autotallissa väsäämiä sisäpiirivitsejä, kuten monesti 80-luvulla. Omaehtoinen pelikehittäminen ei kuitenkaan ole kadonnut minnekään.
”Itsenäisten pelikehittäjien kenttä on tällä hetkellä hyvin aktiivinen ja nykyään julkaistaan paljon mielenkiintoisia pikkupelejä. Tämän voi todeta esim. Indie Game Competitionin tai Unity pelikehittäjien kilpailun pelilistaa selaamalla”, Petri Lankoski kertoo.
Myös Kim Soares vakuuttaa, ettei kekseliäisyys ole alalta minnekään katoamassa, päinvastoin.
”Uskon että käsikirjoittamisen ja tarinankerronnan arvostus vain kasvaa. Pelaajien keski-ikä nousee koko ajan, se on nyt 35 vuotta, eikä se mikä kiinnosti 15-vuotiaana kiinnosta enää samalla tavalla kun mittarissa on ikää enemmän. Jokainen voi miettiä vaikkapa kirjoja tai elokuvia, joita katsoi silloin ja verrata niihin, joita katsoo nyt.”
Minun tarvitsee siis vain odottaa, ja peliala kypsyy taas mieleisekseni. Odotellessani voin auttaa Guybrushia oppimaan merirosvoja vastaan taisteltaessa oleellisia solvauksia, ovathan sanat aina miekkaa vaarallisempia, oli se kuinka kiiltävä ja näyttävä tahansa.

Teksti: Juuso Janhunen
Kuvat: Lucasfilm