Juurilla

Ylpeys vanhaa suomalaista kulttuuriperintöä kohtaan on herännyt henkiin nuorten kaupunkilaisten, suomenuskoisten, kautta. He viettävät Hela-juhlia ja kekriä, kumartavat metsälle ja tekevät kotiin pyhän nurkkauksen edesmenneille vainajille.

Liedon Vanhalinnan linnavuorella, kahden historiallisen valtaväylän, Hämeen Härkätien ja Aurajoen välissä, on kaksi rautakaudelta peräisin olevaa kuppikiveä. ”Kuppikivi on kivi, johon on hakattu pyöreä uhrikuppi”, Taivaannaula ry:n Petri Villa (vas.) ja Anssi Alhonen sanovat.


Näitä haltioita,
mitkä hyviä,
mitkä pahoja,
luultiin koko luonto täynnänsä olevan,
ilmassa, maassa ja maan allaki.

– Elias Lönnrot, Muinaisia loitsurunoja.

Nämä sanat komeilevat vuonna 2007 perustetun, suomalaista muinaisuskoa elävöittävän Taivaannaulan nettisivuilla.

Taivaannaula luotaa ideologiansa Suomenuskoon. Yhdistys on perustettu saattamaan yhteen ihmisiä ja tiedottamaan muinaisesta suomalaisuudesta: tavoista, kulttuurista, tarinoista ja uskomuksista.

Suomenusko tarjoaa harrastajilleen pehmeän, ei-poliittisen tavan kokea ylpeyttä suomalaisuudesta. Yhteys vanhoihin sukupolviin ja tapakulttuuriin on suomenuskoisille ensiarvoisen tärkeää.

Turun yliopiston uskontotieteen dosentin Teemu Tairan mukaan Suomenuskon kaltaisen uuspakanallisen liikehdinnän takana on yksilön tarve löytää oma, kansallinen ja hengellinen identiteettinsä.

”Vielä pari vuosikymmentä sitten Suomi oli hyvin homogeeninen maa varsinkin uskonnollisesti. Yhteiskunnallinen muutos on ollut viime vuosikymmeninä todella nopeaa. Maallistumisen lisäksi myös kaikenlainen rajojen aukeaminen, globalisaatio ja muuttoliikkeet vaikuttavat siihen, että omaa itseä aletaan etsiä ja rakentaa. On luonnollista, että turvallinen, mentaalinen alue löytyy katsomalla menneisyyteen.”

Tärkeä luonto

Pyhinä ja yliaistillisina paikkoina suomenuskoiset pitävät puhtaita ja koskemattomia luonnonpaikkoja, kuten metsiä, lähteitä ja kallioita. Yksi Suomenuskon tärkeimmistä piirteistä onkin ihmisen suhde luontoon.

Luontokokemuksiin liitetään monenlaisia muinaisia riittejä.

”Ennen metsään astumista on esimerkiksi kumarrettu, sillä metsä on nähty riista-aittana, josta on luvalla tuotu saalista kotiin”, Taivaannaulan hallituksen puheenjohtaja Petri Villa sanoo.

”Monet luontoon liittyvät vanhat uskomukset näkyvät edelleen suomalaisissa tavoissa. Esimerkiksi juhannuslehvät ja -koivut kuuluvat monen suomalaisen kesään, vaikka niiden alkuperäistä merkitystä ei välttämättä tiedetä”, niin ikään hallituksessa vaikuttava Anssi Alhonen jatkaa.

Myös edesmenneisiin sukupolviin suhtaudutaan kunnioituksella. Vainajien ja muiden henkiolentojen, kuten haltioiden, ajatellaan olevan läsnä ympäröivässä todellisuudessa.

Vaikka uskomukset ja vanhat kansantarinat, -runot ja -laulut ovat suomenuskoisille loppumaton aarreaitta, Alhonen ja Villa pitäytyvät tieteessä esimerkiksi luonnonilmiöiden selityksen suhteen. Heidän mukaansa vanhojen uskomusten ei ole tarkoitus kilpailla tieteen kanssa vaan antaa niille henkinen viitekehys.

”Silti tuntemukset, joita esimerkiksi ukkosella tunnen, ovat samankaltaisia kuin ne, joita edesmenneiden sukupolvien on kerrottu tunteneen. Ei luonnon hengellisyys katoa tieteen saavutusten mukana”, Villa sanoo.

Luonnon lisäksi myös agraarikulttuurin piirteet ovat läsnä suomenuskoisten arjessa. Taivaannaula järjestää jäsenilleen vuosittain kaksi juhlaa, kasvukauden alkamiseen loppukevääseen sijoittuvan helajuhlan sekä syksyyn ja sadonkorjuun sijoittuvan kekrin. Keskeisiä juhlapäiviä ovat monet vanhan kansan juhlapyhät, kuten karhunpäivä.

Vaikka jotkut suomenuskoiset suhtautuvatkin kristinuskoon kielteisesti, mitään virallista tai yksiselitteistä kantaa ei suomenuskoisilla kristinuskoa kohtaan ole. Alhonen ja Villa eivät koe itseään uuspakanoiksi, vaan näkevät Suomenuskon enemmänkin hengellisenä elämäntapana; uskona, eivät uskontona.

Omaa uskonnollista kantaa ei Taivaannaulan tapahtumissa tivata, vaan joukkoon mahtuu Alhosen ja Villan mukaan paljon erilaisia lähtökohtia ja ihmisiä.

Peritty identiteetti

Suomenuskossa tärkeitä tiedonlähteitä ovat esimerkiksi itämerensuomalainen mytologia, vanhat kansantarinat ja laulut, sillä pyhiä kirjoja tai yhtä arvomaailman selvittävää dokumenttia ei ole.

Alhonen on löytänyt Suomenuskon suomalaisen luonnon ja historian kautta. Myös Villan innostus vanhaa kansanperinnettä kohtaan alkoi sukututkimuksesta, ”juurien kautta”.

He sanovat, että Suomenuskon tuntemus on auttanut heitä ymmärtämään omaa, suomalaista ja perittyä kansallismentaliteettia.

”Samanlaista omiin juuriin perustuvaa henkistä identiteettiä en voisi löytää esimerkiksi taolaisuudesta tai islaminuskosta. Ihminen on tietyn kulttuurin, ympäristön ja sukupolvien tuote”, Alhonen sanoo.

Suomenuskoiset haluavat kuitenkin vetää tiukan rajan itsensä ja isänmaallisen, äärioikeistolaisen poliittisen liikehdinnän väliin. Villa sanookin sijoittuvansa poliittisella kartalla enemmän vihreälle ja vasemmalle kuin konservatiiviseen suuntaan.

”Ei suomalaisuus ole pelkkää politiikkaa tai sitä, mitä passissa lukee. Vanhat perinteet ovat hyvin tärkeä osa ihmisen omaa, mutta myös kansallista identiteettiä”, Villa sanoo.

Vaikka Suomenusko pohjaa ikivanhaan perinteeseen ja tapaan elää, uutta teknologiaa ei vieroksuta, vaan sitä käytetään ahkerasti toiminnan kehittämisen apuna. Tieto Suomenuskosta leviääkin nimenomaan netissä, esimerkiksi Suomenuskon Facebook-sivulla ja Hiitola-foorumilla.

Alhonen ja Villa puhuvat kulttuurisen synteesin käsitteestä, joka syntyy vanhaa ja uutta kulttuuria yhdistämällä.

Tairan mukaan muinaisuskon ja kansanperinteen elävöittäminen verkossa on yleistä myös globaalilla tasolla.

”Missään maassa uuspakanalliset ilmiöt eivät rajoitu maan rajojen sisäpuolelle, vaan ollaan tietoisia akateemisesta tutkimuksesta ja muiden maiden tilanteista.”

Suomenuskon kaltaisten alkuperäisuskontojen vetovoima on nähtävillä esimerkiksi Virossa, jossa Viron muinaisuskolla Maauskolla on paljon kannattajia. Neuvostoajasta huolimatta Maauskon tavat ovat periytyneet jo monelle sukupolvelle.

”Juurekkuus ja yhteisöllisyys ovat maauskoisten keskuudessa sanoin kuvailemattomia. Toivon, että joku päivä Suomessa eletään samassa tilanteessa”, maauskoisten kekrijuhlilla Virossa vieraillut Villa sanoo.

Hyväksytty kaiku

Alhosen ja Villan mukaan Taivaannaulaan ja suomenuskoisiin suhtaudutaan päällisin puolin myönteisin ja mielenkiintoisin tuntemuksin.

Taira on kaksikon kanssa samoilla linjoilla.

”Suomenuskolla on hyväksytty kaiku ja tuntuma: valtavirtayhteiskunta ei huolestu siitä samalla tavalla kuin jostain sellaisesta, johon liittyy sana noituus. On vaikea kuvitella, että Suomenuskon tiimoilta syntyisi mediakohuja kristillisten tahojen puolelta”, Taira sanoo.

Jokin aikaa sitten suomenuskoiselle uskonnolliselle yhdyskunnalle päätettiin hakea virallista tunnustusta. Alhonen ja Villa suhtautuvat virallistamisprojektiin odottavan myötämielisesti, mutta pelkäävät projektin kaatuvan byrokratiaan ja siihen tosiasiaan, ettei Suomenuskoa pysty määrittelemään yksien kansien väliin.

”Virallistaminen auttaisi kuitenkin toiminnan organisoinnissa ja suunnittelussa, se motivoisi ja tekisi toiminnasta jatkuvaa ja pysyvämpää”, Villa sanoo.

”Sellaiset pienet ryhmät, jotka hakevat uskonnollisen yhdyskunnan statusta harvoin tavoittelevat suuria etuoikeuksia. Taloudellistakaan etua siitä ei Suomessa ole. Kun joku valtiollinen taho toteaa, että toiminta on hyväksyttyä, siihen ei suhtauduta enää sekopäiden touhuna”, Taira pohtii.

Taivaannaulalla on noin 50 virallista jäsentä ja nelisensataa Facebook-tykkääjää. Alhosen ja Villan mukaan suuri osa aktiiveista on alle 30-vuotiaita kaupunkilaisia, joista vähän yli puolet on naisia.

”Jäsenmäärä ei sinänsä kerro koko totuutta. Maaseudulla voidaan elää vanhoja perinteitä kunnioittaen suomenuskoisten tapaan ilman, että varsinaisesti kuulutaan mihinkään yhteisöön tai tehdään numeroa asiasta”, Villa sanoo.

Teksti: VENLA PÖYLIÖ
Kuva: LAURI HANNUS

Kommentit