Kone meissä

Jutun tarkoituksena oli keskustella Turun kaupunginteatterin Anna Kareninan ohjaajan Andriy Zholdakin kanssa ihmisen mekanisoitumisesta. Kolmen kysymyksen jälkeen ukrainalaisohjaaja heitti toimittajan ulos.

En halua puhua sinulle”, tokaisee ohjaaja Andriy Zholdak astuessani kynnyksen yli.
Hän ei halua myöskään kätellä ja pyytää anteeksi, että haastattelu alkaa 45 minuuttia myöhässä.
Huone on tympeän hämärä. Turun kaupunginteatterissa vieraileva ukrainalainen näyttää siltä, että pidän fiksumpana olla katsomatta valokatkaisimeen päin. Hän vihaa olla valokuvissa ja vetoaa väsyneisiin silmiinsä, jotta kuvaaja ymmärtäisi olla kuvaamatta. Lopulta valokuvaaja saa kaksi minuuttia.
Oletko nähnyt Anna Kareninani”, Zholdak kysyy.
”Tänään vasta”, sanon.
”Miksi tulet tänne kyselemään asioita, jollet edes tiedä, millaista teatterini on? Haluatko puhua kanssani huonekasvistani?”
”Miksi rakkauden loppuminen on paha asia?”
”Olen väsynyt. En ole helppo mies ja lennän huomenna Berliiniin. Kysymyksesi on hyvä, mutta en halua selittää sinulle vastausta siihen”, huokaisee Zholdak ja häipyy huoneesta.
Muutaman minuutin kuluttua ukrainalainen palaa ja kehottaa minua lähettämään asiat ”thiz thiz thiz thiz” meilillä.
”Mikä on suurin ero ihmisessä ja koneessa”, kysyn kuin en olisi kuullut hänen pyyntöään.
Zholdak rauhoittuu silmin nähden.
”Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat koneita.”
Kännykkä tärisee. Täti laulaa slaavilaista tangoa.
”Koneihmiset keskittyvät vain tärkeisiin asioihin. Sinä et ole minulle tärkeä. En halua kuluttaa tärkeää aikaani sinuun. Koneihmiset hokevat, että se tai se ei ole minun ongelmani. Koneihmiset pelkäävät rakkautta”, hän valistaa ja kysyy silmillään olenko yksi heistä.

Zholdak kokee olevansa antenni ihmisten ja Jumalan välissä. Nietscheläisittäin hän kutsuu itseään yli-ihmiseksi.
”Minussa on jotain extraa. Saan signaaleja ylhäältä ja tulkkaan ne ihmisille. Tämä erottaa minut robotista ja koneistumisesta”, hän sanoo ja poistuu käytävään mitään lisäämättä.
Ohjaajan mukaan rakkaus on kuin ilma. Se on joka puolella, mutta emme näe sitä. Se tulee väkisin meihin, emmekä voi hallita sitä. Rakkaus on jotain, mikä pettää kykymme kontrolloida. Ja se tekee siitä niin pelottavaa. Siksi ihmiset keskittyvät ostamaan rakkautta.
”Ostetaan laadukasta aikaa, laadukas nainen, laadukasta tilaa, tyydytystä.”
Mies puhuu kovin paljon siihen nähden, ettei halua puhua.
Zholdak intoutuu paasaamaan itäisestä maailmasta, jossa rakkautta tehdään – ”tuntemalla, koskettamalla, suutelemalla, nussimalla”. Lännessä rakkaudesta tulee mielenkiintoista vain viemällä se näyttämölle. Kaupunginteatterissa rakkautta pilkattiin muun muassa vertaamalla sitä tuhkarokkorokotteeseen.
”Ihmiset valitsevat teatteriesityksensäkin kuin menisivät supermarkettiin. Tuo on halpa, otetaan tuo. Ainoa millä ei ole enää hintaa, on rakkaus. Ihmisten pitäisi vapautua.”

Oveen koputetaan yhtenään. Näyttelijä haluaa näyttää maestrolle pukuaan. Toinen ihmettelee käytävässä, miten voi olla mahdollista, että hän ei kahta tuntia ennen esiripun nostoa tiedä, näytteleekö hän tänään. Kolmas pyytää audienssia. Jokainen odottaa kiltistä vuoroaan. Zholdakin mielestä he elävät laatikossa. Hän vilkaisee kelloa ja nyrpistää nenäänsä niin, että on helppo ymmärtää tämän haastattelun jäävän pahasti kesken.
Zholdakia on kehuttu sekä neroksi että hulluksi. Mutta onko hän myös vapaa?
”Tykkään sinusta, mutta maailmassa vallitsee maan vetovoima, ohjaaja painottaa sanomaansa vetämällä ilmaan pitkän viivan kohti lattiaa. Kun hyppäät ilmaan, olet hetken vapaa.”
Eli pitää hyppiä enemmän?
”Kyllä, mutta minä en tiedä mistään mitään. Tunnen paljon. Sinä olet robotti”, hän sanoo, kättelee ja kutsuu seuraavan pelokkaan odottajan sisään huoneeseensa.
Viisi tuntia myöhemmin provokaation, tai ainakin hämmentämisen, mestari saa taas loppuunmyydyn salin. Loppukohtauksen jälkeen yleisö nousee seisonta-aplodeihin. Kuin joku olisi painanut oikeasta napista.

Teksti: Joonas Lepistö

Kuva: Marja Saleva

Kommentit