Mediapelin säännöt

Poliittinen journalismi on viihteellistynyt. Onko se välttämättä huono asia?

Torkkupeitot, Iken tekstarit ja Vanhasen uunipotut. Turun normaalikoulun abiturienteille politiikka näyttäytyy naurettavana toilailuna.

”On toki tärkeää kertoa epäkohdista, mutta ei yksityiselämän asioista tarvitsisi kertoa”, toteaa Norssin abiturientti Jonne Pulli.

Samaa mieltä on Pullin kanssaopiskelija Minja Pääjärvi. ”Päällimmäisenä ovat aina negatiiviset asiat.”

Media antaa kasvot politiikalle ja poliitikoille. Harva suomalainen jaksaa lukea läpi puolueiden ohjelmia, mutta kaikki tietävät, kuka oli Ilkka Kanervan (viimeisin) salarakas. Media kertoo siitä mikä myy.

Tutkija Erkka Railo kuitenkin muistuttaa, että tänä päivänä ei voi puhua yhdestä, yhtenäisestä mediasta. 2000-luvun poliittiselle julkisuudelle on ominaista, että sitä löytyy useasta erilaisesta mediasta.

”Kärjistäen sanottuna esimerkiksi 1960-luvulla julkisuus oli voimakkaasti eriytynyttä, eivätkä skandaalilehdet käsitelleet politiikkaa lainkaan. Nykyään poliittisen julkisuuden spektri ulottuu 7 päivää -lehdestä Kanavaan tai Suomen kuvalehteen. Jokainen näistä medioista tekee omannäköistään poliittista journalismia”, hän kommentoi.

Railo näkee kuitenkin ongelmallisena sen, että median viihteellistymisen mukana keskitytään entistä enemmän henkilöihin ja värikkäisiin teemoihin. Oikea politiikka näyttää kadonneen.

Mediassa onkin näkyvillä kaksi erillistä, rinnakkaista kehityskulkua. Poliittisen julkisuuden kirjo on laajentunut, kun samanaikaisesti poliittinen asiajulkisuus esimerkiksi lehdistön kotimaan poliittisilla osastoilla on viihteellistynyt.

Toisaalta Railo ei näe paluuta menneiden vuosikymmenten ”tylsään” asiajournalismiin. ”Toimittajat tekevät hirveästi töitä sen eteen, että politiikasta voitaisiin kirjoittaa jännittävästi”, Railo sanoo.

”Olen itse yrittänyt korostaa, että median viihteellistyminen on kolikko, jossa on kaksi puolta. Samalla tekstit ovat mielenkiintoisempia verrattuna 1970-luvun absoluuttisen informatiivisiin teksteihin. Tuskin niitä jaksaisi kukaan lukea.”

Jännittävyyden tarve jättää huomioimatta myös muutamia politiikan suuria osa-alueita, joista jännitystä ei yksinkertaisesti löydy. Esimerkiksi ulko- ja talouspolitiikasta on niiden abstraktiuden takia vaikea kirjoittaa, ja ne ovat mediapimennossa.

Vaikka toimittajakunta pyrkii objektiivisuuteen, media ja sen edustajat itse toimivat portinvartijoina päättäessään, millaisia juttuja julkaistaan ja kenestä.

Railo pitää tärkeänä, että lukija pystyy selvästi erottamaan objektiivisuuteen pyrkivän asia-artikkelin sekä toimittajan oman mielipiteen. Monia lukijoita ärsyttävät kolumnit ja näkökulmat hän toivottaa tervetulleiksi.

”2000-luvun alusta saakka kolumnit ovat enenevissä määrin saaneet eri medioiden palstatilaa. Toimittajat ottavat omilla nimillään ja kasvoillaan teemaa päivän polttaviin teemoihin. Mielestäni kantaaottavuuden paluu on pelkästään hyvä asia.”

”Minulla on sellainen olo, että tämän päivän lukijat kaipaavat kantaaottavaa tekstiä. Näkökulma tekee teksteistä myös ymmärrettävämpiä. Jos luetellaan vain faktoja, asia jää hämärämmäksi kuin siinä tapauksessa, että faktoista olisi esitetty myös tulkinta”, Railo linjaa.

Median aihevalinnat sanelee juttujen kiinnostavuus. Myös poliitikot osaavat pelin säännöt.

”Median ja poliitikkojen välillä vallitsee vuorovaikutussuhde, jossa poliitikot tarvitsevat mediaa ja päinvastoin. Yksi lehtijuttu saavuttaa tuhat kertaa enemmän yleisöä kuin vaalitilaisuus. Median näkökulmasta taas kiinnostavat poliitikot ovat sellaisia, joista kansa on kiinnostunut”, Railo summaa.

Ketkä sitten jäävät mieleen?

”Poliitikoista tietää ne, jotka ovat paljon esillä. Esimerkiksi uusi pääministeri Mari Kiviniemi on jäänyt ihan vieraaksi”, abiturientti Minja Pääjärvi sanoo.

Suurin osa yksittäisten poliitikkojen saamasta mediahuomiosta on jollain tapaa kielteistä. Ehkä Kiviniemi ei ole vielä töppäillyt tarpeeksi.

”Tämän päivän politiikkaa käsittelevälle mediajulkisuudelle on tyypillistä, että ehdottomasti kaikkein eniten näkyvyyttä saavat poliitikkojen toilailut, kuten torkkupeitot. Välillä tuppaa unohtumaan, että kyllä se asiajulkisuuskin siellä on”, Railo sanoo.

Media ei kuitenkaan pelkästään kritisoi, vaan korostaa myös yksittäisten poliitikkojen toimintaa. Medialla on paljon henkilövaltaa.

”Äänikamppailussa annetaan viestintätoimistoille tilaa muokata puolueen julkista imagoa. Ilmeinen esimerkki on Sauli Niinistön työväen presidentti -kampanja”, Railo sanoo.

Median henkilökeskeisyys antaa puolueiden sisällä mahdollisuuden liikkumavaraan. Hyvänä esimerkkinä voidaan pitää sitä, miten kokoomuksen sisällä Alexander Stubb ja Jyrki Katainen linjaavat pää punaisena suvaitsevuuden ja avoimuuden kulttuurin puolesta samalla kun Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja Wille Rydman kritisoi maahanmuuttopolitiikkaa hyvinkin ankarasti.

Puolueen linja hukkuu henkilöiden taakse ja puolueet voivat pelata useilla korteilla. Toisaalta henkilöt myös menestyessään muuttavat puolueensa linjaa.

”Jos esimerkiksi Jussi Halla-aho valitaan ensi vuonna perussuomalaisesta puolueesta eduskuntaan, muuttuu puolueen linja eittämättä nykyistä kriittisemmäksi”, Railo sanoo.

Teksti: VENLA PÖYLIÖ

Kuvitus: LAURI HANNUS

Kommentit