Kirjoituksesi oli erittäin mielenkiintoinen ja oli suorastaan ilahduttavaa kerrankin havaita myös ateistisesta maailmankatsomuksen omaavan ihmisen kykenemään näkemään oma “uskontonsa” ateismissaan.

Meillä kaikilla on todellakin jumalamme. Tiedostimme sitä tai emme, uskoimmepa tai emme. Kukaan ei voi palvella kahta herraa.

Itse olen nimenomaan pitkän tutkimisen ja etsimisen jälkeen tullut vakuuttuneeksi siitä, että luterilainen teologia vastaa parhaiten kysymyksiini Jumalan ja ihmisen luonteista ja heidän välisestä suhteestaan. Kärsimyksen ongelmaa ja iankaikkisuus-perspektiiviä unohtamatta.

Olen luterilainen, koska olen heikko ja syntinen ihminen. Minä en todellakaan löydä itsestäni mitään pyhää, enkä varsinkaan vahvaa uskoa, enkä alunperin edes missään nimessä halunnut uskoa Jeesukseen, eikä uskoni edelleenkään niin kovin vahvalla pohjalla ole.

Jos minulta viedään se toivo, että Hän itse on se Hyvä Paimen, joka etsii kadonneet lampaansa, ei minulla ole mitään toivoa. Kun olen rotkossa yksin, loukkaantuneena ja nälissäni, enkä löydä tietäni perille, ei minulla ole kerrassaan mitään toivoa, ellei Hyvä Paimen tule minua hakemaan.

Näin koen oman tilani, sen vuoksi en jaksa yrittää etsiä sitä Pyhyyttä tai uskoa itsestäni, koska en sitä hyvyyttä tai tahtoa tehdä Jumalan tahdon mukaan koskaan tule omissa voimissani löytämään. Minun kykyni rakastaa itseäni, muita tai saati Jumalaa sitten, on hyvin vajavainen.

Hyvä Paimen kuulee häntä avuksi huutavien lampaiden äänen. Etsii, sitoo haavat ja ruokkii. Oman henkensä hinnalla.

Mistään muusta uskonnosta, ideologiasta tai ismistä en ole vastaavaa Hyvää Paimenta löytänyt. Siksi olen luterilainen. Minä saan kaiken lahjana.