Politiikka kouluihin!

1970-luvun kuohunta vei politiikan pois kouluista. Nyt vaikuttaminen ei kiinnosta juuri ketään.

Valtaosaa nuoria ei puhujapönttö kiinnosta. SLL:n Varsinais-Suomen piirin hallituslaiset Mirva Matikka, Eero Saarinen ja Anni Ylikoski kuuluvat harvoihin aktiivisiin, joita jopa puoluepolitiikka voisi tulevaisuudessa houkutella.

Keski-ikäisten pönötystä, jaarittelua ja turhanpäiväistä kohujulkisuutta. Turkulaisten abiturienttien mielikuvat politiikasta eivät imartele valtakunnan päätöksentekijöitä.

”Periaatteessa politiikka kiinnostaa, mutta tuntuu, että en tiedä siitä tarpeeksi”, Turun normaalikoulussa opiskeleva Minja Pääjärvi tiivistää.

”Ehkä se alkaa kiinnostaa enemmän vanhempana, kun maksaa enemmän veroja”, Pääjärven opiskelutoveri Jonne Pulli toteaa.

”No, kiinnostaa se ainakin sillai semisti”, Turun yhteiskoulun lukion abi Eero Saarinen määrittelee.

Abiturientit ovat kevään eduskuntavaaleissa ensi kertaa äänioikeutettuja, mutta kolmikosta vain Saarinen sanoo varmasti äänestävänsä. Pääjärvi ja Pulli eivät vielä tiedä varmaksi, käyttävätkö ääntänsä.

Tilastojen valossa eivät. Edellisissä eduskuntavaaleissa 18–24-vuotiaista miehistä äänesti arviolta 31 prosenttia, naisista 46 prosenttia. Aktiivisuus oli selvästi muuta väestöä alhaisempi, sillä vaalien kokonaisäänestysprosentti oli 67,9.

Suomalaisnuoret ovat muita eurooppalaisia passivisempia ja arvostavat kansalaistoimintaa vähemmän. Mielenkiintoinen Suomen erityispiirre on, että tietoa löytyy mutta kiinnostusta ei.

”Perinteisesti Suomessa nuoret ovat tunteneet politiikan asioita paremmin kuin muualla, mutta osallistumishalukkuus on ollut viime vuosina todella heikolla tasolla”, suomalaisten poliittista tietämystä tutkinut valtiotieteen tohtori Lauri Rapeli kertoo.

Rapelin mielestä tärkein syy äänestysaktiivisuuden laskuun on politiikan muuttuminen vaikeammin hahmotettavaksi. ”Vaikka vasemmisto-oikeisto-jako on edelleen olemassa, on jakolinja hämärtynyt”, hän toteaa.

Vielä 1970- ja 80-luvuilla oikeiston ja vasemmiston ero oli selvä, sillä kumpikin puoli uskoi omaan yhteiskuntajärjestelmäänsä. Nyt puolueiden erot ovat kaventuneet. Samaan aikaan osa päätettävistä asioista on karannut EU-elimiin, kansallisen päätöksenteon ulottumattomiin.

Oikeistopiirien metku?

Selitystä suomalaisten passiivisuudelle on haettu myös oppilaitosten lähihistoriasta. ”1970-luvulla ylipolitisoitumisen takia opettajakunnassa on edelleen ajatuksia, että politiikkaa tulisi kouluissa välttää”, Lauri Rapeli sanoo.

Politiikan kitkeminen kouluista oli osin tietoista. Jyväskylän yliopiston dosentti Sakari Suutarinen väittää vuonna 2008 julkaistussa artikkelissaan, että 1970-luvulla koulujen vasemmistolaistumista ehkäisemään perustettu Vapaan koulutuksen tukisäätiö käytännössä syrjäytti toiminnallaan nuoret koulujen päätöksenteosta.

Suutarisen mukaan säätiö vaikutti aktiivisesti kouludemokratian poistamiseen ja yhteiskuntaopetuksen karsimiseen. Peruskoulu kehittyi Suomessa eri suuntaan kuin muissa Pohjoismaissa. Yhteiskunnallisen osallistumisen sijaan korostuivat kieltenopetus, matematiikka ja luonnontieteet. Vallankumous torjuttiin, mutta niin torjuttiin muukin aktivismi.

Oikeistoa ei kuitenkaan voi yksiselitteisesti osoittaa syyttävällä sormella. Teiniliitto kuopattiin poliittisten ristiriitojen vuoksi lopullisesti keväällä 1983, ja opiskelijakentän etuja yritti valvoa eri järjestöistä koostunut keskiasteen opiskelijajärjestöjen keskusliitto. KKL järjesti lähinnä lukioiden oppilaskuntapäiviä, eikä sillä ollut todellisia resursseja opiskelijoiden aktivointiin.

Liiton oikeistoblokilla oli keskeinen rooli, kun vuonna 1985 perustettiin puoluepoliittisesti sitoutumaton Suomen Lukiolaisten Liitto. Vasemmistosiipi puolestaan vastusti uuden liiton perustamista.

Vaikka SLL aktivoi lukiolaistoimijoita ajamaan omia etujaan, se ei välttämättä kannusta puoluepolitiikkaan. Suurin osa liiton jäsenistäkin tuntee puoluepolitiikan vieraaksi.

Myös opettajien tulee nykykouluissa pitää poliittiset kantansa sisällään, eikä puolueilla ole asiaa kouluihin muuta kuin paneelikeskusteluissa vaalien alla.

”Suomessa ei painoteta yhteiskunnallista opetusta. Opetusohjelmaan kuuluu enemmän uskonnon opetusta kuin yhteiskuntaoppia”, Lauri Rapeli huomauttaa.

Poliittisuus perspektiiviharha

Rapeli kaipaisikin nykykouluihin lisää politiikkaa. Sen ei tarvitsisi tarkoittaa paluuta 70-luvulle. ”Ei koulun sisällä tietenkään tarvitse vetää puoluerajoja ja alkaa huitoa niiden yli toisia kepeillä. Kansanedustajien tai ministerien määrän sijaan olisi kuitenkin tärkeää oppia, ettei kaikkien tarvitse olla asioista samaa mieltä – oli sitten kyseessä tulopoliittinen kokonaisratkaisu tai koulun limsa-automaatti.”

Turun normaalikoulussa historiaa ja yhteiskuntaoppia opettava Markus Järvinen kuitenkin toppuuttelee liian suorien johtopäätösten vetämistä 70-luvun traumoista.

”Voi olla että 70-luvun ylipoliittisuus vaikutti, mutta poliittisuuden väheneminen alkoi jo samalla vuosikymmenellä. Tämän päivän nuoret ovat yhtä vähän poliittisia kuin tämän päivän vanhemmat”, Järvinen muistuttaa.

Ajat ovat muuttuneet. Koulussa näytetyt videot menneiden vuosikymmenten poliittisesta debatista herättävät nykynuorissa lähinnä hilpeyttä. ”Edelliset sukupolvet kapinoivat jo, samaa ei voi tehdä kahta kertaa”, Järvinen sanoo.

Toisaalta Järvinen muistuttaa, että 70-luvunkin puoluekirjojen määrä kertoo enemmän vallinneesta kulttuurista kuin poliittisesta aktiivisuudesta. Puoluekirja oli usein käytännön ratkaisu, joka auttoi esimerkiksi töitä hakiessa.

Arki on politiikkaa

Pitkälti kyse onkin siitä, mitä politiikalla tarkoitetaan.

”Sana politiikka yhdistetään usein suoraan puoluepolitiikkaan. Kouluissa voitaisiin kuitenkin puhua politiikasta asioiden ratkomisena. Olisi tärkeää saada ihmiset tuntemaan, että asiat koskettavat heitä”, Rapeli vaatii.

Ajatus politiikan paluusta saa abiturienteilta vastakaikua. ”Puolueiden vierailut voisivat herättää kiinnostuksen”, Minja Pääjärvi uskoo.

”Kyllähän politiikka on vähän tabu. Kouluissa voisi olla enemmän politiikkaa, kunhan se ei ihan Teiniliitto-meiningiksi ja propagandan levittämiseksi menisi”, Eero Saarinen pohtii.

Suomen Lukiolaisten Liitossa toimiva Saarinen on ikätovereitaan valveutuneempi, mutta tunnustaa, ettei politiikka todellakaan kuulu lukiolaisten keskuudessa cooleimpien juttujen kärkeen.

Mutta kun politiikka ymmärretään laajasti, viitteitä sen paluusta näkyykin. Markus Järvisen mukaan esimerkiksi oppilaskuntatoiminta on 2000-luvulla aktivoitunut. Ainakin Norssissa toiminnasta palkitaan myös opintosuorituksilla. ”Lukiolaiset järjestävät paljon toimintaa keskenään ja omaehtoisestikin.”

Kansalaisjärjestöjä on pidetty nuorille ominaisena vaikutuskanavana. Esimerkiksi ympäristö- ja ihmisoikeusjärjestöjen jäsenkunnasta suuri osa onkin nuoria. Myös koulujen ovet aukeavat helpommin järjestöille kuin puolueille.

Toisaalta puolueet ja järjestöt eivät ole toistensa vaihtoehtoja. ”Kansalaisjärjestöissä vaikuttavat nuoret ovat usein samoja, jotka käyvät myös vaaliuurnilla aktiivisesti”, Rapeli huomauttaa.

Teksti: ANNA-ELINA MATILAINEN ja  SAMULI MAXENIUS
Kuvat: LAURI HANNUS

Kommentit

Yhteensä: 1
  1. Sami Torssonen 25.11.2010 klo. 17:59 

    Minua pikkuisen kyrsii tämä ”politiikka on muuttunut vaikeammin hahmotettavaksi, siksi ihmiset eivät osaa osallistua” -hokema. Tietenkin selkeät poliittiset blokit ovat haihtumassa ihmisten päistä, mutta ei tässä ole mitään sinänsä poliittista osallistumista vähentävää. Osallistumista vähentää vasta se, kun puoluedemokratia pakkoagregoi poliittisen kentän möykyiksi, jotka eivät voi periaatteessakaan mitenkään vastata kansalaisten yhä fragmentoituvia poliittisia kollaaseja.

    Pakkoagregaatio ei muuten häviä mihinkään sillä, että kouluissa opetetaan suhtautumaan politiikkaan ”asioiden ratkomisena”. Äänestysiän napsahtaessa pettymys on sitä suurempi, mitä kauempana leikkikenttäpolitiikan institutionaalinen rakenne on valtiollisesta.