Rukous ei auta

Vaikuttamisen moniottelija Akuliina Saarikoski kertoo, miksi bensaa kannattaa heittää liekkeihin.

"Jos joku laki on epäoikeudenmukainen, sitä saa ja kuuluukin rikkoa."

Kun mainitsin tekeväni juttua Akuliina Saarikoskesta, väri valahti joidenkin tuttavieni kasvoilta. ”Apua”, tyytyi yksi toteamaan. ”Hän syö sinut elävältä”, vapisi toinen.
Nopea selaus hakukoneella tuottaa 36 000 osumaa. Sivuilla toisen käden lähteissä Suomen tunnetuimmaksi aktivistiksikin tituleerattu Saarikoski kehottaa ihmisiä rikkomaan lakeja ja toivoo kuolemaa heterokulttuurille.

Eniten hänen nimensä nousee esiin keskustelupalstoilla. Näyttäisi siltä, että jokaisella on jotain painavaa sanottavaa hänen politiikastaan.

Kuka on tämä henkilö, joka saa lähiöisät raivon valtaan ja Setan varpailleen? On aika ottaa selvää.

Ylös sohvalta!

Syksyisenä aamupäiväna Saarikoski odottaa hymyilevänä Hakaniemen Café Javan edessä. Hän tilaa linssikeittoa ja kertoo olevansa hyvällä tuulella. Mikäli hän on tosiaan niin vihainen kuin sanotaan, hän osaa peittää sen hyvin.

”Kaikki tunteet ovat sallittuja, myös viha. Se, että vääryys pistää vihaiseksi ei poista sitä, etteikö samalla voisi olla herkkä ja vastaanottavainen. Viha tulee kanavoida vääryyteen, muuten riskinä on, että se kääntyy sisäänpäin”, Saarikoski selventää.

Puhutaanpa välillä aktivismista. Anarkismi, feminismi, eläinoikeus- ja seksuaaliaktivismi ovat vain joitakin ismejä, joita hänen nimeensä liitetään. Itse hän kuitenkin haluaisi ottaa etäisyyttä koko käsitteestä.

”Kun puhutaan aktivismista, oletetaan että osa ihmisistä on aktivisteja ja loput voivat olla passivisteja ja maata sohvalla. Mielestäni poliittinen toiminta on jokaisen velvollisuus”, hän perustelee.

Lapsuutensa isoissa kumppareissaan Moskovassa tallustellut Saarikoski arvelee heränneensä politiikkaan aikaisin. Päivittäiseen toimintaan hän siirtyi kuitenkin vasta osallistuttuaan 18-vuotiaana Göteborgin mielenosoitukseen. Nykyään hän kannattaa suoran toiminnan filosofiaa.

”Toisin kuin usein luullaan, kyse ei ole siitä, että laittomasti hutkitaan sinne tänne, vaan voimaannuttavasta ajatuksesta ihmisistä itsestään poliittisina toimijoina, joiden teoilla voi olla suurikin vaikutus”, Saarikoski selventää.

Saarikoski ei suostu kertomaan nähdäänkö hänet suoran toiminnan ohella vaikuttamassa kevään vaaliuurnilla. Hän ei myöskään halua ottaa kantaa pitäisikö muitakaan. Joka tapauksessa hän uskoo, etteivät demokraattisen vaikuttamisen keinot yksin riitä.

”Edustuksellinen demokratia on järjestelmä, joka usein ylläpitää valtaa niillä, joilla se jo on. Jos politiikka nähdään pelkästään edustuksellisena demokratiana, jää toiminnan mahdollisuus liian kapeaksi.”

Pelottava raivo pysyttelee yhä piilossa. Saarikoski jopa yllättää kertomalla olevansa vastaan kaikkea väkivaltaa. Hän painottaa, että väkivaltaisina pidetyt suoran toiminnan aktivistit, kuten esimerkiksi eläinoikeusaktivistit, ovat nimenomaan niitä, jotka vastustavat kaikkea tappamista.

”Jos joku laki on epäoikeudenmukainen, sitä saa ja kuuluukin rikkoa. Lait ovat kautta historian ylläpitäneet vääryyttä. Ne ovat tukeneet instituutioita kuten orjuutta, naisten alempiarvoista asemaa ja sitä, että homoseksuaalisuus on ollut rikollista.”

Mustetahroja sateenkaarilipussa

Homopolitiikka on Saarikosken kohdalla mehukas aihe.

Ylen Homoillasta lähtien kättä on väännetty homoseksuaalien perinteisistä oikeuksista kirkossa ja yhteiskunnassa. Saarikoski on vaikuttanut seksuaalipoliittisessa Musta-pinkki blokki ryhmässä, joka sai Setankin pyörimään sateenkaaripöksyissään.

Radikaalin linjan mukaan arvokasta homokulttuuria löytyy esimerkiksi Yrjönkadun uimahallista ja baarien vessoista. Ovatko perinteisiä oikeuksia ajavat homoaktivistit pettureita?

”Ongelma ei tietenkään ole, että ihmiset haluaisivat elää perheyhteisöissä vaan se, että Suomessa ei ajeta muunlaista homopolitiikkaa. Kuitenkin tilaa tulee olla niidenkin ihmisten elämille, jotka eivät asetu mihinkään perinteiseen malliin. Tämän radikaalimmasta politiikasta ei ole kyse”.

Onko ratkaisu tilanpuutteelle sitten heterokulttuurin kuolema?

”Ajan sitä, että heterokulttuurin ylivalta murtuisi. Heterokulttuuri on pakottavuudessaan todella väkivaltainen järjestelmä, jonka muotteihin jokainen joutuu kasvaessaan sovittamaan itseään”, Saarikoski korjaa.

Vihapuhetta ja käännytystä

Palataan vielä vihaan. Saarikoski kiistää olevansa provokaattori, sillä vääryydestä puhuminen ei hänestä ole provokaatiota. Keskustelupalstojen katkerien kommenttien perusteella hän on sitä silti joillekin, halusi tai ei. Itse hän näkee, että syy hänen lausuntojensa lietsomaan kuohuntaan on se, että yleensä ihmisten oletetaan välttävän hankalista asioista puhumista.

Tästä huolimatta vihapuheet loukkaavat.

”Yritän usein ajatella, että kritiikki ei hyökkää minua itseäni vastaan vaan sitä, mitä sanon tai miltä näytän. Lisäksi käytettävät aseet tukeutuvat yhteiskunnan arvojärjestykseen – ne voivat olla nais- tai homovihamielisiä. Vaikka kyseessä olisi liimatukkainen mies takamökissä, hän on silti mies ja voi turvautua puheissaan tytöttelyyn. Suorassa konfrontoinnissa tällaiset tyypit jäisivät helposti kakkoseksi.”

Keskustelu lähestyy loppuaan, ja ilokseni huomaan, etten vieläkään ole tullut liiskatuksi. Kaikkien yllättävien myönnytysten keskellä uskaltaudunkin kysymään, voisiko Saarikosken itsensä käännyttää heteroksi käytännön harjoittelulla taikka ahkeralla rukoilulla. Kysymys saa aikaan hihitystä.Vastaus on kielteinen.

”On se silti niin, että kun esimerkiksi 14-vuotiaana olin ihastunut parhaaseen kaveriini, luin nuorten seksuaalioppaasta että ’Ei huolta. Kyseessä on täysin normaali vaihe, joka menee varmasti ohi’. Onhan se sellaista rukoilua ja käännytystä, ja sitä tapahtuu koko ajan.”

Teksti ja kuva: KAROLIINA KNUUTI

Kommentit