(Post)modernin takkatulen räiskeessä

” Facebook is a social utility that connects you with the people around you.”

SuperPoke: Nyt ei sitten tarvitse enää mennä ulos tai soittaa, saati nauttia yksisuuntaisesta viihteestä. Voi kätevästi vain istua tietokoneen ruudun ääressä ja ihmetellä, kuinka muut tekevät samaa kotonaan.

ScoreMe: Kukapa nyt ei tämän uuden modernin takkatulen ääressä viihtyisi – siinä samalla Oktoberfest-tuoppeja jaellessa ja lampaita heitellessä. Se on vaan niin tooooosi kivaa ja kurja todellisuus unhohon jääköön!

SuperPoke: Postmodernia ajankäyttöä. Ei siinä mitään, lapsi on terve, kun se leikkii ja sillä tavalla. Vaikuttaa kovin tendenssinomaiselta ihmiselle, että tällaisia virtuaalitakkatulia yleensä tarvitaan.

ScoreMe: Ecce homo! …ja jos lapsi ei lopeta leikkiä, niin onhan se sairas. On surullista seurata länsimaisen ihmisen degeneroitumista sellaiselle tasolle, jossa se viihtyy mieluummin oluella virtuaaliympäristössä kuin kavereiden kanssa kantapaikassa. Facebookiin laitetulla energialla maapallo olisi pelastettu, ihmiskauppa ja lapsityövoima lopetettu, kuolemaantuomitut ja toisinajattelijat ihmisoikeutettu moneen kertaan. Silleen niinku aikuisten oikeesti.

SuperPoke: Virtuaaliolut saattaa tietenkin olla terveellisempää ja halvempaa kuin kapakin tosielämätuotteet. Rasvoittunut maksa korvautuu istumalihaskrampeilla ja käyristyneellä selkäruodolla. Ravintolatyöntekijöitä työllistävä vaikutus korvautuu IT-alan nousulla, makkaraperunat lämmitetään itse kotona Pirkka-paketista.

ScoreMe: Tosin, nämä sosiaaliset verkostot, kuten LinkedIn ja Facebook, alkavat olla julkisen minän rakentamisen ja olemassaolon välttämättömiä elementtejä, de facto. Pelottavaa, mutta kuulin työnantajaltani, että hän tarkastaa aina LinkedInistä työnhakijan urataustat ennen työsopimuksen allekirjoittamista, eli postmodernin ihmisen eksistenssi määritellään googlesta saatujen osumien perusteella. Ei taida taviksilla olla enää varaa pysytellä näiden verkostojen ulkopuolella tai kärjistetysti sanottuna: bloggaa tai kuole.

SuperPoke: Joko jää primitivistiseen maailmaan verkottumisen ulkopuolella vailla virtuaaliavataria, tai ottaa lapsenaskeleita internetissä ja vuotaa kaiken yksityisyytensä vahingossa julkiseksi. Internetkyttääminen korvaa pian luontoharrastukset, kun lajitovereitaan on helpompi ja kiinnostavampi vahdata kuin sinitiaisia.

ScoreMe: Juuri tuo on minusta outoa tässä koko verkottumisessa. Samalla kun bloggaajat ja feisbookkaajat muut sellaiset haluavat jakaa maailmankatsomustaan verkossa, niin sitä halutaan samalla itsesensuroida. Enää ei tarvitse olla oma tylsä ja typerä itsensä, vaan identiteetin voi muokata haluamakseen. Kutsuisin tätä ilmiötä sekä yksilön todellisuuspakoiseksi itsepetokseksi että identiteettikriisiksi.

SuperPoke: Toisaalta onhan internetpersoonallisuus jo tavoitteellisestikin parempien puolien näyttämistä, ihanneminän rakentamista toisessa ulottuvuudessa. Ja ärsyttäähän se, jos joku laittaa sitten väärän muotoisia kapuloita rattaisiin. Niinhän tietenkin pyritään tekemään oikeassakin kanssakäymisessä, mutta silloin se on vain niin paljon vaikeampaa.

ScoreMe: Harva yksilö pystyy samaan suoritukseen elävässä elämässä. Ihmistenvälinen kanssakäyminen on muodostunut elämänmuotomme vaikeimmaksi haasteeksi. Jos evoluutio jatkuu yhtä taantumuksellisena kuin miltä näyttää, niin ihmiset joutuvat keksimään pyörän – lajinsisäisen verbaalisen kanssakäymisen – uudestaan.

SuperPoke: Se on haaste, joka on otettava vakavasti – niin vakavasti, että teknologia täytyy ottaa avuksi. Seuraavan loogisen askeleen ennen paluuta alkuun täytyy olla mainostoimistojen palkkaaminen avuksi, hiomaan henkilökohtaista julkisuuskuvaa verkottuneessa yhteiskunnassa. Opiskelijoille järjestetään Facebook-klinikoita, hienojen harrastusten jargonia ja monimutkaisten kirjojen nimiä opetetaan kansanopiston kursseilla.

ScoreMe: Niin, surullinen se on skenaario jossa kommunikoinnista tulee ennen pitkää kansatieteen alan tutkimusaihe, jossa tutkitaan sitä, miten vain viisikymmentä vuotta sitten samaan yhteisöön kuuluneet yksilöt pystyivät sellaisiin kollektiivisen voiman näytteisiin kuten vaikkapa kuorolauluun. Yhteisöllisyyshän on jo menetetty ja siitä on muodostus arkeologiaa, jossa tutkitaan sellaisia postmodernille ihmiselle käsittämättömiä ilmiöitä kuten talkootyö ja kirkonmenot.

SuperPoke: Mutta tunteeko postmoderni ihminen sitten lopultakin jossain syvällä, entisen kulttuurin jäänteiden värittämässä ytimessään, kateutta näitä muinaisia yhteisöllisyyden osoituksia? Ovatko internetin sosiaalipalveluiden ryhmät ja joukot lopulta yksilöön eristetyn yhteiskunnan löyhiä imitaatioita latotansseista ja kirkkoretkistä?

ScoreMe: Kukin tietysti tavallaan, mutta jotenkin tässäkin villityksessä on sellainen tamagotchi-fiilis, että räpelletään juuri niin pitkään kun intoa ja puhkua riittää leikkien aikuista, joka ruokkii julkisuusminää mieleisekseen: “Nyt tää niinku seivais ton mielipidevangin, maahanmuuttajan, burmalaisen munkin ja sit tää niinku pelastas ton maapallon, sen jälkeen tää niinku olisi Amnestys’, rauhanpuolustajis’ ja kaikiss sellaisiss’ kuuleis jutuis ja heti mulle kaikki tänne nyt”. Jeesus Maaria, mitä pakoa todellisuudesta ja vastuusta! Mitä yhteisöllisyyttä siinä on, että pelastetaan maapallo yhdessä – virtuaalisesti, jumalauta!

SuperPoke: Tai ainakin liitytään juttuihin, jossa voi näytellä pelastavansa maapallon. Toisaalta, ehkä jos internetistä on tullut pelkkä ihmisyyden yhteisöllisyyden roskakori, niin silloin maapallostakin on tullut pelkkä oma roskakorinsa, jonka kunnossapidonkin voi hoitaa virtuaalisesti. Noin kehnosti Baudrillardia soveltaen.

ScoreMe: Anekauppaa, ei minulle kiitos. Hei, mentäisiinkö sittenkin parantamaan se maailma menemällä kaljalle kantakuppilaan?

SuperPoke: Hyvä idea. Katso blogistani onko minulla aikaa tänään illalla.