Gradukulma: Koti, kirkko ja isänmaausko

Armeija ylläpitää myyttistä virkaa tosimiesten tekijänä. Vuodesta toiseen kumarrellaan Mannerheimille, kersanteille ja kovalle työlle. Kansallisen identiteetin symbolit ovat vahvoja osoituksia siitä, kuinka ihminen vetää rajoja meidän ja muiden välille nähdäkseen paremmin itsensä.

Uskontotieteilijä Jere Kyyrö on tutkinut uskonnollisia piirteitä Kristian Smedsin Tuntematon sotilas -näytelmässä ja sen vastaanotossa. Hänen gradunsa Suomi on kuollut tarkastelee näytelmän tiimoilta käytyä lehtikirjoittelua ja yleistä kansalaiskeskustelua.
”Kiinnostuin näytelmän ympärillä olleesta kohusta, ja koska uskontotieteilijät löytävät uskontoa myös sieltä, mistä normaalit terveet ihmiset eivät sitä löydä, löysin minä sitä näytelmän vastaanotosta. Tutkimuksen edetessä sitä alkoi löytyä myös itse näytelmästä”, Kyyrö pohtii.

Erityisesti Kyyrö tutkii sitä, miten kansalaisuskonto ilmenee aineistossa. Smedsin tulkinta näyttäytyy suomalaisten arvojen ja symbolien häpäisynä, siitä käyty keskustelu on puolestaan pyrkinyt kansallisuuden rakentamiseen ja rajanvetoon hyvän ja pahan, tutun ja vieraan välillä.
”Näytelmässä sota toimi nyky-yhteiskunnan metaforana: sodan metonymiat eli aseet on korvattu lekoilla, kuulosuojamilla ja työkäsineillä, eli työn metonymioilla. Suomalainen yhteiskunta näyttäytyy näytelmässä raakana kuriyhteiskuntana, jossa ainoa tapa ansaita sen jäsenyys on osallistua turhaan työhön, pesukoneiden murjomiseen”, Kyyrö tulkitsee.
Kyyrö muistuttaa, että Smedsin tulkinnan tapaan myös Väinö Linnan romaani on ollut oman aikansa kuvainraastaja. Monille tarina on kuitenkin tutumpi Edvin Laineen elokuvasovituksena, sillä sen voi katsoa televisiosta joka itsenäisyyspäivä.
”Laineen elokuva popularisoi ja pehmensi romaania ja lopulta siitä tuli osa itsenäisyyspäivän kansalaisuskonnollista rituaalia. Myös Smedsin näytelmä nojaa suomalaisen kansalaisuskonnon pyhään postulaattiin, Linnan Tuntemattomaan häpäistessään tiettyjä nykyään vallitsevia arvoja, hyvin samalla tavalla kuin Linna itsekin aikoinaan teki.”

Teksti: Jantso Jokelin
Kuvat: Kansallisteatteri