Ajassa
20.01.2011

Hiljaa pimeässä

  • Onko retriitti portti syvempään itseymmärrykseen vai itsekeskeisyyden multihuipentuma?

Onko retriitti portti syvempään itseymmärrykseen vai itsekeskeisyyden multihuipentuma?

Hyräilen mielessäni tuttua kappaletta ja avaan vahingossa suuni. Sieltä kuuluu ääni. Säikähdän. Ei tänne tultu ääniä päästelemään, vaan olemaan hiljaa.

Kaksi päivää puhumatta ja kolmas samanlainen vielä edessä. Olen saapunut Turun Heinänokkaan kolmeksi päiväksi Voimaa pimeydestä -taideretriitille, jotta oppisin olemaan hiljaa ja yksin.

Nykyinen kaupunkikulttuuri on melun sietoa edellyttävää kulttuuria. Asetusten mukaan asumis- ja virkistysalueiden liikennemelu ei saisi ylittää 55 desibelin tasoa, mutta EU:n alueella noin 30 prosenttia ihmisistä asuu sallitun melurajan ylittävällä alueella. Suomessakin yli miljoona.

Suomalainen pakenee melua yleensä maaseudun rauhaan tai kesämökille. Kaikilla ei kuitenkaan ole siihen mahdollisuutta. Kolmannen polven kaupunkilainen voikin vetäytyä hiljaisuuteen lähtemällä varta vasten järjestetylle retriitille.

Retriitti tulee latinan sanasta retrahere, joka tarkoittaa yksinäisyyteen ja rauhaan vetäytymistä.

Perinne liittyy varhaiseen kristilliseen rukous- ja luostarielämään, jossa kaikesta turhasta luopumalla raivattiin tilaa olennaiseen: rukoukseen ja rakkauteen, jumalyhteyden saavuttamiseen. Myös buddhaperinteeseen monivuotiset retriitit kuuluvat merkittävänä osana.

Hiljentymisleirin pituus vaihtelee parista päivästä vuosiin. Länsimaalaisille tutuimpia lienevät lyhyemmät, korkeintaan kuukauden pituiset irtautumisjaksot.

Retriiteillä tehdään myös bisnestä. Edullisimmillaan viikonlopun reissusta selviää alle satasella, mutta hulppeampiakin vaihtoehtoja on tarjolla. Esimerkiksi joogaguru Petri Räisäsen ohjaamasta kuukauden pituisesta joogaretriitistä Thaimaassa saa pulittaa parhaimmillaan 2500 euroa. Ilman lentoja.

Retriittejä markkinoidaan helppoina hermolomina sekä tutustumisretkinä itseen. Kansalaisfoorumin nettisivustolla toitotetaan, kuinka retriitin aikana osallistujat eivät tule toistensa reviireille, kännykät eivät soi, eikä keskinäistä vuorovaikutusta tarvita.

Oma motiivini retriittiin on uteliaisuus sekä pieni toivo siitä, että hiljaisuuden keskeltä löytyisi keino selättää stressi ja ylivirittyneisyys.

Retriittien ideologia liippaa läheltä downshiftaus-ilmiötä. Hidasta elämää -nettisivusto lainaakin 1900-luvun alun Ruotsissa vaikuttaneen lääkärin ja psykiatrin Axel Munthen sanomaa etusivullaan: "Tietoa me voimme oppia toisilta, viisaus meidän on opittava itseltämme."

Heinänokan merellisessä leirikeskuksessa majoittuu viikonlopun ajan kymmenen naispuolista hiljaisuuden etsijää. Asuinrakennuksen käytävässä on helppo väistää katseita, ja illalla saa rauhassa seisoa pimeässä metsässä.

Puhumattomuuden alku ei ole hankala. Se on jännittävä. Totutut hiljaiset hetkeni ovat aiemmin tarkoittaneet lähinnä kirjastoa ja luentoja. Hiljaisuus on ollut yhtä kuin hiljaisuuspakko ja puhumattomuus kertonut karua kieltään siitä, ettei tiedä mitä sanoa.

Molemmilla on ollut kielteinen kaiku.

Saunassa vastassa on retriittikonkari, joka on osallistunut lähinnä seurakunnan järjestämille, eri teemaa käsitteleville hiljaisuuden retriiteille. Hiljaisuuden pyynnöstä huolimatta hän alkaa puhua ja päivittelee sitä, miten pitäisikin olla hiljaa. On vaikeaa olla vastaamatta olematta epäkohtelias.

Mitä enemmän puhuu, sitä kauemmas ajautuu siitä maagisesta, seesteisen staattisesta tilasta, jonka viiden tunnin puhumattomuus aikaisemmin aiheutti. Mutta miten olla kohteliaasti vastaamatta, jos toinen kysyy? "Taidan mennä uimaan."

Avantouinnin sanotaan karaisevan ja rentouttavan kylmyydellään. Lokakuun lopun merivesi on mustaa ja kylmää, mutta uskaltaudun silti. Pimeässä kukaan ei katsele ulapalta. Vähän silti pelottaa.

Pimeys on valon puuttumista. Tähtitieteessä pimeyden katsotaan vallitsevan silloin, kun Aurinko on yli 18 astetta horisontin alapuolella.

Psykiatrian erikoislääkäri Antti Liikkasen mukaan teknologian mahdollistama ympärivuotinen valoisuus on muuttanut ihmisen suhdetta pimeyteen.

"Vielä pari vuosisataa sitten ihmisen työskentely sijoittui kesään, kun maa oli hedelmällinen ja viljelykelpoinen. Talvella levättiin ja kerrottiin tarinoita. Nyt kaikki suuret, vaativat työt sekä päätökset tehdään talvisaikaan, ja kesällä levätään", hän sanoo.

2000-luvun kaupunki-ihmiselle valon läsnäolo on ympärivuotista. Voidaan puhua jo valosaasteesta. Keinovalaistus vaikuttaa haitallisesti esimerkiksi monien eläinten vuorokausirytmiin. Luonto tarvitsee pimeyttä.

Turussa päivän pituus on marraskuussa keskimäärin seitsemän tuntia, joulukuussa ja tammikuussa noin kuusi. Utsjoella puolestaan eletään puolet joulukuusta ympärivuorokautisessa pimeydessä. Aurinko ei nouse päivän aikana ollenkaan.

Teknologia on keksinyt ratkaisun pimeyden aiheuttaman väsymyksen selättämiseen. Oululainen Valkee on jopa lanseerannut korviin laitettavat voimakkaat led-valot uupumusta helpottamaan. "Aivot tarvitsevat valoa, eivät silmät", tuotteen nettisivuilla vakuutetaan.

Liikkasen mukaan ainainen valo häiritsee kuitenkin ihmisen serotoniinijärjestelmää. "Nykyinen työskentelyrytmi vastakkain ihmisen luontevan käyttäytymisen kanssa. Voidaan puhua pimeyden sosiaalipsykologisesta muutoksesta. Kun ihminen joutuu paahtamaan talvella ilman lupaa kunnon lepoon, iskee kaamosmasennus. Siksi pimeyttä nykyään inhotaan", hän sanoo.

Hiljaisuuden kunniaksi on perustettu vuonna 1986 yhteiskristillinen yhdistys Hiljaisuuden ystävät ry. Yritys kouluttaa ohjaajia hiljaisuuden retriittejä ja julkaisee omaa lehteä. Jos joku perustaisi yrityksen pimeyden ystäville, se tuskin kantaisi hedelmää hyvyyden ja ihmisluonnon eheyden sanansaattajana.

Hengellisellä tasolla pimeys liitetään ihmisen pahaan puoleen, ja synkkyyteen jopa satanismiin ja demonismiin saakka. Siinä missä hiljaisuus assosioituu hyvään, pimeys on melkein yksiselitteisen paha.

Hiljainen metsä humisee 30 desibelin verran. Nyt minä olen siellä vapaaehtoisesti. Parin minuutin aikana tuulenvire on rauhoittanut mielen. Vaikka pimeydestä ei tunnu tulevan enää villipetoja, ajatus lentää silti. Mitä tässä oikein pitäisi ajatella?

Ala-asteella luin innoissani Stephen Kingin kirjaa Metsän jumala ja pelkäsin joutuvani pimeään metsään yksin. Nukkumaan mennessä ripustin viltin ikkunan eteen. Piilotin pimeyden ja nukuin valot päällä.

Liikkasen mukaan pimeän pelko on ihmistä primitiivisimmillään ja perua kasveille tyypillisestä itsesuojeluvaistosta. "Kasvit menevät pimeällä suppuun ja piiloutuvat näin ollen viholliselta. Ihminen on siitä tyhmä eläin, että se lähtee paniikissa pakoon", Liikkanen sanoo.

Valottomassa paikassa paras turva on, ettei liikahdakaan. Silloin kuulee kaiken ympäriltä, mutta kukaan ei kuule sinua.

Retriitin aikana keskustelu tapahtuu lähinnä oman pään sisällä. Kun heijastuspinnat puuttuvat, muuttuu ajatuskulku helposti yksipuoliseksi.

Joogien ohjeiden mukaan ihmiselämän todellinen päämäärä on valaistuminen eli egon sulaminen. Olotila, jossa itseä ei enää ole, vaan itse on kaikki. Mielen selkiytyminen alkaa siitä, että ihminen vapautuu kaikista ajatuksistaan.

Vaikka kuinka yritän, ajatus sinkoilee sinne tänne. Mietin sitten mustaa tai yksittäisiä sanoja, tapailen meditaatiota tai mantraa. Kuuntelen metsän huminaa ja aaltojen liplatusta. Katselen auringonlaskua. Silti. Ajattelen.

Italialaisen mediafilosofi Franco Berardin mukaan ihmismielen vapaus on aidoimmillaan vapautta haitallisista tai vääränlaisista tunteista, kuten himoista, haluista, toiveista, peloista ja kärsimyksestä. Jäljelle jäävät oikeat, vilpittömät tunteet.

Sekä mielen tyhjentäminen että sen jonkinasteinen moraalinen parantuminen tuntuvat lähinnä irrationaalisen hyveellisiltä tavoitteilta. Tarkoittaako tämä, että olen tuomittu olemaan ikuisesti huono, maallinen ja itsekäs ihminen?

Oivallus. Kenties retriitin tarkoitus ei olekaan olla ajattelematta mitään, vaan päätyä ajattelemaan asioita, joita ei muuten ajattelisi. Tai ainakin ajatella vanhoja asioita uudelta kannalta.

Muutama päivä retriitin jälkeen en tunne oloani sen rauhallisemmaksi tai eheämmäksi kuin ennen retriittiä. Siitä olen hyvilläni, että sain kunnon yöunet ja opin olemaan pimeässä. Opin jopa kaipaamaan sitä enemmän kuin aikaisemmin.

Hiljaisuudesta pitäisi alkaa mielen selkiytyminen. Minusta kuitenkin tuntuu, että jos olisin vain hiljaa ja yksin, alkaisin nukkua lattialla, söisin vanhentuneita ruokia, enkä edes jaksaisi tiskata.

Todellinen rauha ja ymmärrys kaikkea elävää (ja elotontakin) kohtaan tuskin löytyy siitä, että opettelee elämään tyhjiössä. Itseymmärrys kasvaa dialogissa. Olin sitten väärässä tai en, minä tarvitsen ympärilleni ihmisiä. Valoon ja pimeyteen. Sellaisia, jotka puhuvat.

Teksti: VENLA PÖYLIÖ

Kuva: LAURI HANNUS