Ajassa
24.08.2016

Millenniaalit ovat poliittisesti Pikachuja

Teksti:
Wilhelmiina Palonen
Kuvat:
Ella Kaira

15-30 -vuotiaat ovat poliittisesti kuin joukko keltaisia sähköhiiriä, jotka eivät syystä tai toisesta pääse kehittymään seuraavalle tasolle.

Karkeasti arvioituna neljännes maailman ihmisistä on 15-30-vuotiaita. On tietysti aivan erilaista olla nuori aikuinen länsimaissa kuin olla sitä esimerkiksi Kiinassa tai Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Siitä huolimatta tätä sukupolvea, millenniaaleja, yhdistää internetin äärellä ja maailmanlaajuisten talouskriisien varjossa kasvaminen. Maailma on ollut lähempänä kuin millään muulla sukupolvelle aiemmin.

Oikeastaan millenniaalit muistuttavat Pikachua.

Pikachu on keltainen sähköhiiri, joka on vuonna 1996 ilmaantuneena laskettavissa melkein millenniaaliksi itsekin. Olento edustaa uudenlaisten globaalien markkinoiden aikaa siinä mielessä, että Pokémoneja suunniteltiin jo alusta alkaen sopiviksi sekä Japanin omille markkinoille, Eurooppaan että Yhdysvaltoihin. Laaja levitys piti ottaa huomioon esimerkiksi siinä, että nimet istuvat mahdollisimman moneen suuhun.

Olento on söpö ja tarkka omista valinnoistaan, muttei erityisen voimakas. Eikä sen kehittäminen seuraavalle tasolle onnistu ollenkaan niin helposti kuin useimpien muiden Pokémonien.

Animaatiossa Pikachu ei suostu matkustamaan pokémoneille tarkoitetussa pallossa, niin kuin siltä odotettaisiin. Se haluaa kävellä itse ja suhtautuu kouluttajaansa Ash Ketchumiin nuivasti, kunnes kiintyy tähän vähitellen. Vähän samaan tapaan millenniaalien on moitittu käyttäytyvän työelämässä: lojaalius työnanantajaa kohtaan ei ole enää taattu, vaan uraa luotsataan aktiivisemmin itse. Toisaalta pätkätyöllistyminen ja silpputoimeksiannot ovat lisääntyneet, haluttiin sitä tai ei.

Globaalisti tarkasteltuina millenniaalit ovat olleet aiempiin sukupolvin verrattuina osin huomattavan onnekkaita: älypuhelimissa on saatavilla kaikki maailman tieto, äärimmäinen köyhyys on vähentynyt kovaa kyytiä ja lukutaidottomuus on yhä harvemman ongelma.

Eliniänodotus on noussut huimasti. Koulutustaso on korkeampi kuin aiemmilla sukupolvilla.

Samaan aikaan työpaikoista on pula, eikä kukaan tiedä mitä kiihtyvä automatisaatio tuo tullessaan. Kansainvälisesti tarkasteltuna näkyy synkkä trendi: nuorten työttömyys on kaksi kertaa todennäköisempää kuin vanhempien sukupolvien edustajien. Eikä se työttömyys ole mitään robottiyhteiskunnan perustulon varassa loikoilua, vaan toivotonta ja lakoon painavaa näköalattomuutta.

Epävarmuus heijastuu suhteessa työhön, mutta sen lisäksi myös poliittisiin asenteisiin.

Kansainvälisen politiikan professori Daniel W. Drezner kirjoitti kesällä The Washington Postissa kansalaisten luottamuksesta instituutioihin ja asiantuntijuuteen. Tai oikeastaan sen luottamuksen eroosiosta, jota on näkyvissä sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Hän esittää, että sekä Brexit että Donald Trumpin menestys ovat osoituksia tästä ilmiöstä.

Politiikan instituutioiden ei tarvitse pysyä aina samoina, mutta tällä hetkellä puuttuvat merkit siitä, mitä on tulossa tilalle. Luotto instituutioihin ja asiantuntijoihin rapisee, mutta muutos näyttää kanavoituvan lähinnä protestiääniksi eikä konkreettisiksi yhteiskunnallisiksi vaatimuksiksi.

Passiiviset Pikachut saattavat toki kerääntyä vihaisiksi joukoiksi. Arabikevääksi nimetty vallankumousten sarja antoi viitteitä, että edessä voisi olla uudenlaisia myrskyjä. Sosiaalisen median piti avittaa uutta sukupolvea uudessa demokratisoitumisen aallossa.

Jatkuvasti esille pulpahtelevat sovellukset ja verkkosivustot eivät kuitenkaan ole lunastaneet odotuksiaan muutosvoiman saralla. Esimerkiksi Twitterissä käydään poliittista keskustelua, mutta levinneimmät viestit ovat usein karkeita meemejä tai puolipoliittisia sutkautuksia.

 

Pokémon-sarjassa keskeisessä roolissa oleva Pikachu saa yhdessä jaksossa tilaisuuden kehittyä Raichuksi, joka on sen suurempi ja voimakkaampi muoto. Pikachu ei kuitenkaan halua tehdä sitä, vaan jää vanhaan olomuotoonsa. Peleissä Pikachu saattaa ruveta itkemään, jos pelaaja koettaa kehittää sitä, eikä vain suostu kehittymään. Vai voiko kyse olla siitä, että se ei vain kykene siihen?

Millenniaalit vaikuttavat olevan ensimmäisenä sukupolvena tilanteessa, jossa merkittävän suurella osalla ei ole mahdollisuutta saavuttaa korkeampaa elintasoa kuin vanhemmillaan on ollut. Nuori sukupolvi on jäänyt paitsioon, jossa talous toistuvasti sakkaa, poliittista valtaa ei ole jaossa ja maapalloa uhkaa lämpeneminen. Perheen perustaminen ja vakaille työmarkkinoille siirtyminen lykkääntyvät.

Länsimaissa väestö vanhenee. Brexit-äänestyksen jälkeen esillä olivat karut luvut: nuorimmista 73 prosenttia olisi halunnut jäädä Euroopan unioniin, kun taas yli 65-vuotiaista jäämisen puolesta äänesti vain 40 prosenttia.

Väestönkehitys heijastuu politiikkaan laajemminkin. Saksassa eläkejärjestelmä vetelee viimeisiään, kun sen kustannuksia on lisätty surutta. Ratkaisuksi on ehdotettu esimerkiksi äänioikeuden antamista kaiken ikäisille, niin että vanhemmat voisivat äänestää lapsiensa puolesta.

Millenniaalien äänestyskäyttäytymistä on toki tutkittukin. Esimerkiksi eurooppalaisessa EUYOUPART-tutkimuksessa sen katsottiin vaihtuneen äänestysvelvollisuuden idean noudattamisesta viileämpään suhtautumiseen, jossa omaa poliittista identiteettiä peilataan koko äänestysinstituutioon. Tutkijat ovat tunnistaneet nuorissa illuusiottomuuden, joka näkyy siinä, että vaalien kautta vaikuttamiseen ei luoteta, etenkin kun oman sukupolven voimaton vähemmistöasema suhteessa keski-iän ylittäneisiin on nähtävissä.

Oli se sitten väestönkehityksen seurausta tai ei, millenniaaleja vaikuttaisi vaivaavan poliittinen apatia.

Poliittisen aktiivisuuden ei tarvitse kanavoitua pysyvästi samojen instituutioiden kautta, mutta jotenkin sen pitäisi ilmetä. EUYOUPART-tutkimuksessa esitetään nuorten suhtautuvan politiikkaan varuillaan ja ironialla.

Tutkimusten mukaan nuorten kiinnostus politiikasta on jo useita vuosia kasvanut, mutta äänestysinto ei. Tämä on yleiseurooppalainen tendenssi. Se kielii siitä, että poliittinen jännite etsisi uutta tapaa purkautua. Vanhenevassa maailmassa ja Euroopassa voi tuskin jäädä odottelemaan, että mandaatit tipahtelevat syliin.

Väestökehityksestä johtuvat valta-asetelmat purkautuvat luonnollisesti itsestään, vaikka se tapahtuisikin hitaasti. Millenniaalien asema saattaa kuitenkin muilla tavoin. Työ ja sen tarve muuttuvat tulevaisuudessa väistämättä. Sitran tuoreessa raportissa todetaan ytimekkäästi, että digitalisaation myötä Suomi joko uudistuu tai taantuu. Työn jäsentyminen on pakko miettiä jotenkin uudelleen. Vanhojen itsestäänselvyyksien murentuminen myös vaikuttaa poliittisten ryhmittymien jakoihin ja tapaan tehdä politiikkaa.

Voi olla, että pienet sähköhiiret ovat juuri sopivan ketteriä tulevaisuutta varten.