Ajassa
17.03.2011

Nostalgian tuolla puolen

Niille, jotka olivat lapsia parikymmentä vuotta sitten, "vanhat" lastenohjelmat tarkoittavat taitoa, tyyliä ja oikeaa tarinaa. Monen vilpitön ensireaktio on, ettei uusista lastenohjelmista ole mihinkään. Mikä kaikki on muuttunut?

Vuonna 2006 lastenohjelmia lähetettiin Suomessa pelkästään kotimaisilla valtakunnallisilla ilmaiskanavilla yli 32 tuntia viikossa. Vuonna 1995 vastaava luku oli noin yhdeksän tuntia ja 1960-luvulla vain tunnin verran.

Viidenkymmenen vuoden aikana lastenohjelmatarjonta on räjähtänyt. Televisiosta on tullut usein myös lapsenvahdin korvike.

Pieni hyppäys vuoteen 1955, jolloin TES-TV lähetti ensimmäisen julkisen televisio-ohjelman. Lasse Pöystin juontamassa televisiolähetyksessä esiintyi myös Mona Leon nukketeatteri.

Vuonna 1957 Yleisradio lähti Suomen Televisio -kanavallaan kirimään TES-TV:n etumatkaa. Kanavan tarjontaan kuuluivat alusta saakka myös lastenohjelmat, kuten Kärpänen ja Tenavakanava.

Alun alkujaan lastenohjelmilla oli kasvattava ja lasta kehittävä funktio. Mainonta ja väkivallan näyttäminen oli kiellettyä.

Suomalaisten lastenohjelmien pioneerina voidaan pitää Kylli Koskea eli Kylli-tätiä, joka kertoi satuja ja maalasi niihin kuvitusta eri lastenohjelmissa vuodesta 1957 vuoden 1995 joulusatuun saakka.

Lastenohjelmat ovat aina sisältäneet animaatiota, satuja ja seikkailuja. Ulkomaalaiset piirrossarjat, kuten alkuaikoina Repe Sorsa ja Putte Possu, ovat myös aina kuuluneet ohjelmistoon. Suomalainen lastenohjelmisto on usein puolestaan näyteltyä, studiopohjaista draamaa.

Vuonna 1977 ensilähetyksensä koki Pikku Kakkonen, ja Nukkumatti valtasi suomalaiset olohuoneet.

Kanavien räjähdysmäisen lisääntymisen myötä myös lastenohjelmatarjonta on muuttunut. Lastenohjelmat ovat videoiden ja pelien ohella lasten omaa viihdettä.

Nykyisten lastenohjelmarattaiden takana suurin yksittäinen vaikuttaja on raha. Se näkyy myös ohjelmien tuotannossa ja sisällössä.

Ylen lastenohjelmien periaatteissa kuitenkin sanotaan, että ohjelmisto pyrkii tukemaan lapsen tasapainoista kasvua sekä positiivisen minä- ja maailmankuvan muodostumista. Tavoitteena on rikastuttava, myönteinen, rohkaiseva, kiireetön sekä turvallinen katsomis- ja kuuntelukokemus.

"Ylen lastenohjelmat noudattaa tiedonvälityksessään korkean journalistisen laadun vaatimusta," Suomen valtion omistuksessa olevan osakeyhtiön verkkosivuilla kerrotaan.

Lasten mediankäyttöä tutkineen kulttuurintutkija Annikka Suonisen mukaan Ylen rooli tai sen ohjelmien keskeinen sisältö eivät olekaan ajan saatossa paljon muuttuneet.

Kaupallisten kanavien kohdalla tilanne on toinen. Täyden palvelun kanavien ohjelmistoon kuuluvat saumattomasti myös lastenohjelmat. Siten lapset ovat oma kuluttajaryhmänsä. Heissä on ostovoimaa.

"Kaupallisten kanavien tarkoitus on tuottaa voittoa. Ohjelmat saatetaan valita pikemminkin kaupallisilla kuin laadullisilla perusteilla", Suoninen arvioi. "Osa lastenohjelmista saattaa myös tulla erilaisten ohjelmapakettien kylkiäisinä. Kaikista ohjelmista kanava ei välttämättä joudu maksamaan erikseen mitään. Kaikkein ala-arvoisimmat tuotokset eivät Suomeen sentään päädy", hän jatkaa.

Suoninen arvelee, että lastenohjelmat ovat kanaville huono bisnes. Kohdeyleisö on pieni, eivätkä ohjelma-ajan yhteyteen myytävät mainokset tavoita haluttua ostovoimaa, vaikka viikonloppuaamujen mainoskatkot ovatkin täyteen myytyjä. Resurssipula koskettaa kaikkia kanavia.

"Pikku Kakkosenkin toiminta-ajatukseen kuului pitkään, että piti tehdä studio-olosuhteissa sarjoja, joissa pärjättiin kolmella, mieluummin kahdella näyttelijällä. Olemattomilla resursseilla on vaikeaa saada aikaan laadukasta jälkeä. Poikkeuksiakin on, kuten yhden miehen menestyksekäs show, Pelle Hermanni", Suoninen sanoo.

Jollain tapaa "lastenmarkkinoita" täytyy kuitenkin pyörittää. Jotta toiminta olisi kannattavaa, menestyksekkäimpien, kaupallisen lastenohjelmien taustalla pyörii massiivinen oheistuotekoneisto.

"Sarjojen kautta lapsille myydään idea esimerkiksi Prätkähiiristä, Pokemoneista, Turtleseista tai Bratz-nukeista. Sitten, kun he ovat jääneet koukkuun televisiosarjaan, on vanhempiakin helpompi ohjata kaupan leluhyllyille. Suomessa ensimmäiset tällaiset `lelumainokset` olivat He-Man ja My Little Pony jo 1980-luvun lopulla", Suoninen sanoo.

Niin kuin kaikilla muillakin viihteen osa-alueilla, myös lastenviihteessä on omat sääntönsä. Tietyt elementit myyvät toisia paremmin.

Yksi myyvimmistä lastenohjelmien piirteistä on ohjelmien aikaan saama pelon tunne.

"Pelottavuus viihdyttää lapsia, varsinkin, kun niin sanottua televisiopelkoa voi itse kontrolloida. Jännitys on tärkeä osa katselukokemusta", Suoninen sanoo.

Ensimmäisenä Suomen televisiossa pelottavana lastenohjelmana voidaan pitää Allu Tuppuraisen kehittelemää, metsätönössä asustelevaa Hirmuista Rölliä, joka nähtiin ensimmäistä kertaa televisioruuduilla vuonna 1986. Vuoteen 2001 Pikku-Kakkosessa säännöllisesti seikkaillut Rölli oli "leikisti" pelottava.

Yksi suosituimmista lasten maailman pelottavista hahmoista on kuitenkin Tove Janssonin Muumilaakson Mörkö, joka ei ole Muumilaakson tarinoita -sarjan kaksikymmentävuotisen eliniän aikana menettänyt suosiotaan.

Nykyaikaisissa, uudella tekniikalla ja erikoistehosteisissa piirros- ja animaatiosarjoissa pelkoa herättää mörköilyn ja peikkojen lisäksi kuitenkin myös väkivalta.

Suonisen Liikenne- ja viestintäministeriölle vuonna 2006 tekemän tutkimuksen mukaan Yleisradion fiktiivisistä lastenohjelmista oli vuonna 2006 täysin väkivallattomia 76,3 prosenttia. Kaupallisten kanavien kohdalla sama luku oli vain 20,7 prosenttia.

"Yhdysvalloissa käsitys lapsille sopivasta väkivallan määrästä on ihan toinen kuin vaikkapa pohjoismaissa. Ja japanilainen kulttuuri eroaa sen verran eurooppalaisesta, että monet sikäläiset lastenohjelmat vaikuttavat todella väkivaltaisilta ja suorastaan pornahtavilta: Edes kaikkia Japanissa tehtyjä Muumien jaksoja ei ole koskaan esitetty Suomessa", Suoninen sanoo.

Väkivalta ei ole kuitenkaan lastenohjelmissa uusi piirre. Osattiin sitä ennenkin. Esimerkiksi Prätkähiirissä, Turtleseissa ja Hopeanuolessa joku saa jatkuvasti turpaan.

Mediaväkivallan vaikutus lapsiin onkin yksi televisio-, peli- ja videoteollisuuden kiistellyimmistä seikoista. Suurin kysymys näyttää olevan se, kuinka paljon lapselle saa näyttää ja miten se vaikuttaa.

Lapsi ei kuitenkaan näe pelottavuutta ja väkivaltaa aina samalla tavalla kuin aikuinen.

"Tutkijankin on usein vaikea erottaa lapsen todellinen reaktio oman kauhistelunsa takaa", Suoninen naurahtaa.

Vaikuttivat ohjelmat lapseen myönteisellä tai kielteisellä tavalla, kiistatta ne muokkaavat lapsen käsitystä todellisuudesta.

Toisinaan lapsia on myös haluttu tietoisesti herätellä yhteiskunnallisten ongelmien ja ilmiöiden tarkasteluun. Esimerkiksi yhteiskunnallisen anarkismin mukanaan tuoma hippiliike näkyi myös lastenohjelmissa.

1970-luvun alussa sadut jäivätkin lastenohjelmissa toissijaiseksi, kun lapsille haluttiin näyttää todellista maailmaa. Ohjelmissa puitiin Vietnamin sotaa, verotusta, kuolemaa ja yökastelua.

Yksi vakavimmista lapsille suunnatuista suomalaisista ohjelmista oli vuosina 1972-1974 esitetty Hyrrä. Ohjelman aiheita olivat muun muassa alkoholi, lastenkodit ja lapsen syntymä. Ohjelman valistavista aiheista puhui psykologi Kirsti Kivinen. Hieman leikkisämpi vuosina 1973-1980 esitetty Noppa pyrki herättämään katsojan huomion leikin ja vitsailun avulla.

Vuosikymmenten vieriessä valistaminen lastenohjelmien ykkösprioriteettina on ilmiönä marginalisoitunut. Silti aika-ajoin pulahtelee pinnalle sarjoja, jotka haluavat tietoisesti herätellä yhteiskunnan nuorimpia katselijoita.

Poliittisen viestin sisältämistä lastenohjelmista hyvä esimerkki on alankomaalainen Alfred J. Kwak, jossa viitataan usein historiallisiin tapahtumiin, kuten Apartheidiin. Sarjan diktaattoriksi kehittyvä Korppi-hahmokin voidaan nähdä suorana allegoriana Hitleriin.

Suomalaisissa sarjoissa poliittisia teemoja nostetaan kuitenkin nykyään esiin varovasti.

Vaikka Pikkukakkosessa vuodesta 1978 seikkaillut Ransu Karvakuono on muun muassa haastatellut presidenttejä Mauno Koivistoa ja Tarja Halosta ja käynyt matkalla Berliinin muurilla juuri ennen sen murtumista, sanomallisuutta ohjelmasta ei kuitenkaan löydy. Yhteiskunnallisia teemoja on käsitelty leikkisällä ja objektiivisella otteella.

Asenteet eivät kuitenkaan aina näy päällepäin.

"Lastenohjelmissa niin kuin kaikessa muussakin kulttuurissa heijastellaan tiedostamatta sen paikan arvopohjaa, missä ohjelmat on tehty", Suoninen sanoo.

Konkreettisempia esimerkkejä ovat amerikkalaiset naiivit Walt Disney -elokuvat, joissa paha on aina absoluuttisen pahaa ja hyvä absoluuttisen hyvää. Uusimmissa jenkkisarjoissa kulutuskulttuuri on yksi sarjojen pääpiirteistä. Aasialaisen anime-mestarin Hayao Miyazakin elokuvissa puolestaan korostetaan luonnon ja ihmisen välistä suhdetta ja ikään kuin huomaamatta myös tiukan konservatiivista ajattelutapaa rakkaudesta, sukupuolirooleista ja avioliitosta.

Samalla kun sarjat muokkaavat lasten arvomaailmaa, ne kehittävät minäkuvaa ja kertovat, miten ja millaiseksi lapsi kasvaa.

Vahvan näkökulman antavat myös sukupuoliroolit.

Vuonna 2006 puolet fiktiosarjoista oli nimetty miespäähenkilön mukaan, ja vain viidennes naispäähenkilön.

Nykyajan telkkarissa jo 3–4-vuotiaille lapsille on erikseen tytöille ja pojille tarkoitetut sarjat. Taotaoa, Maija Mehiläistä ja Matka maailman ympäri -sarjaa seurasivat sukupuoleen katsomatta kaikki.

"Sukupuolikuva ei muutu, koska sarjojen tytöt ovat yleensä sivurooleissa tai ainakin turhamaisia ja omaan ulkonäköönsä keskittyneitä", Suoninen sanoo.

Lastenohjelmissa tärkeää on edelleen se, että lapset kokevat voivansa samaistua henkilöhahmoihin. Niin sanottujen poikien sarjojen rinnalle on "tyttöjen asemaa helpottamaan" noussut viime vuosina myös tyttösankareista kertovia sarjoja.

Tällaisia sarjoja, kuten Bratzeja, Winxejä tai Powerpuff Girls -trion Pipaa, Papua ja Poppanaa, pojat eivät Suonisen mukaan kuitenkaan katso. "Tytöille on ihan ok katsoa niin sanottuja poikien ohjelmia tai ostaa poikien leluja, mutta poikien ei ole sallittua katsella edes vaaleanpunaisia prinsessaleluja", Suoninen sanoo.

Lastenohjelmatarjonnan valossa pojista kasvaa isona seikkailevia supersankareita tai robotteja, tytöistä prinsessoja tai hikareita.

Vaikka sukupuolisuuden eriyttämistä ja roolimallien korostamista voidaan pitää negatiivisena ilmiönä, on uusissa lastenohjelmissa jotain hyvääkin. "Etnisyyden suhteen on tultu entistä sensitiivisemmiksi. Vanhat ohjelmat, kuten Prätkähiiret, olivat avoimen rasistisia. Enää sellainen ei menisi massoille läpi", Suoninen sanoo.

"Toisaalta vähemmistön nostaminen sarjojen keskiöön tai sivuhenkilöiksi on myös markkinointikikka, jolla puhutellaan vähemmistön edustajia television katsojina", hän muistuttaa.

Vanhojen lastenohjelmien nostalgisointiin Suoninen suhtautuu huvittuneesti. "Monet vanhat sarjat ovat teknisesti niin suttuisia ja huonolaatuisia, että nykyaikuinen pettyisi katsoessaan niitä uudestaan. Ne eivät myöskään mene nykylapsen vaativuustason läpi, kun sisältö hukkuu huonon tekniikan taakse. Ei niitä edes jaksa katsoa loppuun", hän sanoo.

Hyvät tarinat eivät kuitenkaan katoa mihinkään. "Monen sarjan voisi varmasti tehdä uudelleen milloin vain. Eivät lapset mihinkään ole muuttuneet", Suoninen sanoo.

Teksti ja kuvitus: VENLA PÖYLIÖ