Ajassa
02.10.2013

Päiväni parapäivillä

Tylkkärin tutkiva journalisti vieraili syyskuussa Kosmisilla Parapäivillä. Kakka makuhan siitä jäi.

"Tästä ei selvitä tyylikkäästi", ajattelen yhä uudestaan.

Olen Kosmisilla Parapäivillä Turun työväenopistolla. Olen salaa toimittaja, maksoin 20 euroa lipusta, ja päivästä pitäisi saada aukeamallinen irti.

Kakkoskerroksen lavalla luennoidaan päivän mittaan valtamedian käymästä infosodasta, värähtelytasoista ja mikrosiruista.

Yleisössä istuu ihmisiä, jotka saavat kuulemastaan jotain irti. En ymmärrä heitä.

Yleisössä istuu myös ihmisiä, jotka ovat tulleet paikalle naureskelemaan. Osa on helpon jutun koppaavia toimittajia. En haluaisi olla journalistinen kiusaaja. Tai ainakaan myöntää sitä itselleni.

Teen lopulta niin kuin suomalaiset usein tekevät: istun hiljaa kolme puolentoista tunnin esitystä, taputan kohteliaasti, vältän poistuessa kontaktia ja avaudun jälkeenpäin.

1. Esitys – Verkkomedian Janus Putkonen

Palataan päivän alkuun. Saavun työväenopistolle. Noustessani portaat toiseen kerrokseen huomaan pylväässä kyltin, joka kieltää kaikenlaisen luvattoman kuvaamisen ja taltioinnin. Paska.

Käteeni annetaan tärisevin käsin kasa lippusia. Yksi niistä on muutaman A4:sen nivaska täynnä mystisiä sanoja CAPSLOCKEILLA. Olen astunut pois mukavuusalueeltani.

Salissa on vasta kymmeniä ihmisiä. Etsiydyn takaosaan. Paikalla parveilevat Turun Sanomien toimittaja ja kuvaaja. He kyselevät yleisöltä, miksi nämä ovat tulleet tänne. Harvat haluavat kertoa nimeään. Myöhemmin yleisönjäsen kimpaantuu esityksiä taltioivalle eräälle toiselle videokuvaajalle, joka puolustautuu sillä, ettei kuvaa kasvoja. Salamyhkäisyys tekee tilanteesta epämiellyttävän. Otan kuitenkin läppärini esiin ja valmistaudun muistiinpanoihin.

Ensimmäisenä on vuorossa Janus Putkonen, jonka Verkkomediaa moitin uskottavuuden puutteesta taannoin Turun Sanomissa. Pelkään paljastumista. Lavan takana on heijastettuna "9/11 was an inside job" -valokuva. Tapahtuman järjestäjä Kalevi Riikonen toivottaa tervetulleiksi kaikilla tasoilla.

Esitys alkaa Jope Ruonansuun "Aatteleppa ite" -rap-videolla. Se hämmentää, koska se on huono ja koska se on sketsi.

Putkonen on erinomainen esiintyjä. Hän osaa teatteriohjaajana lausua voimalla.

Itse esitys on sekavaa sotamielialan lietsontaa, jossa Putkonen maalaa muutaman promillen eliitin hallitsevan valtamediaa ja politiikkaa. Suomi on jo miehitetty maa ja media kontrolloi pelolla. Olemme uhreja ja unessa.

Epämukavaa oloa lisää se, että väitteissä tunnistaa omaa varhaista maailmanepäilyään. Kuka ei olisi vihannut teininä USA:n viihdekoneistoa ja sotabisnestä?

Putkonen mainitsee lopettaneensa television seuraamisen. Se saattaa selittää sen, miksi hän laskee mediaeliittiin vieläkin ex-päätoimittaja Mikael Pentikäisen ja kummastelee EU:n kiuaskieltoa koskevaa uutisankkaa. Ne faktat.

Esityksen taustalle heijastuu muun muassa George W. Bush imemässä Vapaudenpatsaasta verta ja Bilderberg-kuva. Etualalla Putkonen väittää, että "sattuma on tyranniassa poissuljettu mahdollisuus". Ja että taustoittavalle journalismille on tarve, mutta hän itse pureutuu syihin katsomalla kriisejä globalistien valtalinjojen kautta ja googlailemalla.

Esityksen loppupuolella Putkonen toteaa, että informaatiosodan välineitä voidaan käyttää eliittiä vastaan. Nostan katsetta läppäristä ja huomaan, että hän on ottanut minut esimerkikseen.

Näytän ok-käsimerkkiä. Pidän bluffini.

Koitan vältellä Putkosta loppupäivän, ettei käy ilmi, että tässä ollaan salaa tekemässä juttua. En pidä konflikteista, haluan rauhaa, olen pelkuri.

Esityksen lopussa Putkonen toivoo eläkkeellään herkkyyttä muiden esitysten aiheille ja kertoo kummitätinsä olevan tunnettu selvännäkijä. Aivan.

2. Esitys – Kontaktihenkilö Kalevi Riikonen

Jos Putkosen esitys oli vetopasuunaista draamaa, alkaa kontaktihenkilö Kalevi Riikosen esitys runollisesti.

Pianisti soittaa Finlandia-hymniä yleisön valuessa sisään. Ennen esitystä saamme kuulla naisen esittämän Myyttisen kutsun, joka on uskonnollista ja muutosta lupaavaa kamaa. Takanani aukeaa kaljatölkki.

Riikonen tuntuu leppoisalta kaverilta. Vanhahko mies naureskelee välillä ja kertoo lavatanssin tuomasta energiasta, mutta selittää hyvän olon juontuvan kosmisista pyörimisenergioista.

Mietin, onko Riikonen jonkun setä, jota ohjaillaan sukujuhlissa pois ufoaiheista.

Esitys on pitkä kalvosulkeinen, joka pomppii. Maapallon ulkopuolista elämää on, samoin ihmisillä on kuolematon sielu, mutta fyysisiä jälkiä näistä ei jää.

Kuulemma avaruusolennot olisivat mieluusti tulossa, mutta maailmassa on liian paljon alemman henkitason ihmisiä ja huonoa meininkiä. Sattumalta Riikonen itse kuitenkin on korkeamman tason kontaktihenkilö, joten hän tietää, että yleisesti pitäisi skarpata ja miten muut voivat kehittää henkisyyttään vastaanottavaisemmalle tasolle.

Maailmanparannuksen yleishalu on läsnä kaikissa esityksissä niin valjuna, että siihen on helppo yhtyä.

Esityksen parasta antia on piirustus nähdystä avaruusoliosta. Kameralla kuvaa ei kuulemma saa, sillä värähtely tai muu vastaava estää olioiden kuvaamisen. Piirustuksesta käy ilmi, että ihmismuodossa olio näyttää tavalliselta tytöltä, mutta oikeassa muodossaan sen kasvot näyttävät heinäsirkalta. Mutta se ei ilmene oikeassa muodossaan, kun ei halua pelästyttää.

Tavallaan loogista. Kontaktihenkilöllä on kontakti, muiden puuttuvat havainnot johtuvat näistä itsestään.

Välissä Riikonen kertoo omista kokemuksistaan, joista hälyttävin on se, että hän nukahti rattiin, josta hänet herätti ääni. Toisessa liikenneonnettomuudessa ääni käski pistämään pään alas. Ajatus muuten leppoisasta Riikosesta ratissa pelottaa.

Aika loppuu harmillisesti kesken ja kalvotkin ovat kateissa, joten sen enempää todisteita kontaktihenkilöltä ei liikene.

3. Esitys – Rauni-Leena Luukanen-Kilde

Paikalla on satoja ihmisiä ja päivän ensimmäinen foliohattu. Sitä päässään pitänyt kaveri ottaa sen jossain välissä pois ja on Rauni-Leena Luukanen-Kilden pommituksessa kuten minäkin: hissun kissun.

Luukanen-Kilden esitys on päivän äärimmäisin. Hän on varma tiedoistaan, käyttää lukuja ja tarkkoja päivämääriä muita painokkaammin. Esitys alkaa siitä, miten eliitti hallitsee psykiatriaa ja päätyy siihen, miten Barack Obama on käynyt Marsissa.

Mitään ei perustella alusta lähtien niin, että pystyisin seuraamaan todisteista johdettua päättelyä. Olen hämmentävien heittojen sulkutulessa.

Osa niistä ei ole edes fysiikan lakien mukaan mahdollisia: esimerkkinä yli valonnopeutta lentävät lentokoneet. Osa taas ei ole uskottavia: 550 000 ihmisen kaupunki Marsissa, säiden hallinta ja maapallon väestön valtaosan eliminointi, joka päätettiin jo 1992.

Kuulemma kaikki virallisilta tahoilta tuleva tieto pitää kääntää päälaelleen.

Vyörytys tuntuu oudolta strategialta. Onko helpompi ostaa kokonaisvaltaista maailmanselitystä, jos siinä on mahdollisimman monta epäuskottavaa kohtaa?

Ratkaisuksi Luukanen-Kilde tarjoaa netin lukemista ja ajatteluenergian ohjaamista positiiviseen, "vaikka minuutin päivässä". Ehkä tämän takia joku jättää ottamatta rokotteen tai hakeutumatta eliitin hallitsemaan psyykehoitoon. Ei naurata.

Mietin elämää Luukanen-Kildenä, jossa tuttujen menehtymiset ovat salaliittojen tulosta, olemassaolo jatkuvan seurannan alla ja sääilmiöt eliitin aseita kansaa vastaan.

Lopuksi yleisöstä kysytään, onko eliitti liskoja. Se saa aikaan nauruja; kaikki tietävät salaliittoliskot. Tähän Luukanen-Kilde ei vastaa suoraan kyllä, vaan kertoo, että hypnoosilla asian voi saada näkymään niin.

Portaita ulos kävellessä olo on turta. En tajua näille asioille herkistynyttä yleisöä. En ymmärrä, mikseivät esiintyjät noudata samaa turvallista järkeä kuin minä ja suurin osa muista.

Olen sanaton. Tarvitsen juttuseuraa, ehkä oluen.

Teksti: Petri Rautiainen

Kuvitus: Konsta Hormia