Ajassa
08.05.2014

Puolimielinen pärjääjä

Teksti:
Roosa Laaksonen
Kuvat:
Eino Nurmisto

Kevät tuo auringon ja kiihkon – ja kasvavat itsemurhatilastot. Samaan aikaan kun toiset kylpevät riemussa, toiset vajoavat valon edessä masennukseen.

Aino (nimi muutettu) on ekstrovertti superpärjääjä, klassinen kympin tyttö. Vuosi sitten hän erosi, tulosti netistä ohjeet 1300 kalorin dieettiruokiin, masentui ja koukuttui pakkoliikuntaan. Tällä haastattelulla hän haluaa saada ylipirteät opiskelijat avautumaan ongelmistaan ennen kuin on liian myöhäistä.

Syksyllä 2010 Aino asettui pieneen yksiöön Ylioppilaskylään ja aloitti venäjän kielen kandinopinnot. Elämä oli hallinnassa ja perhe tyytyväinen korkeakoulupaikkaan.

Lieden vieressä kuivuivat keittiöveitset, jotka viilsivät tiensä uniin.

”Kun mä soitin YHTS:n mielenterveyspuhelimeen, aattelin ironisesti, että oon mä niin helvetin pätevä”, Aino hymyilee vinosti. Hän sai akuuttiajan ja aloitti psykoterapian, joka loppui virallisesti maaliskuussa 2014.

11 000 potilaskontaktia vuodessa

Palaamme Ainon kanssa hänen hoitopolkunsa alkulähteelle, Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön (YTHS) Turun toimipisteen neljänteen kerrokseen. Mielenterveyden ylilääkäri Matti Keinänen valaisee meille opiskelijoiden oloa.

”8 prosenttia opiskelijoista kääntyy joka vuosi mielenterveyspalvelujen puoleen. Tämä tarkoittaa noin 1500:a asiakasta vuosittain. Luku on Suomen yliopistomaailman suurin, ja fuksien osuus siitä on kasvamassa. Gradun kanssa kamppailevat kolmekymppiset ovat toinen suuri potilasryhmä”, Keinänen kertoo.

”Potilaskontaktien kokonaismäärä on 11 000 per vuosi, ja 75 prosenttia avunpyytäjistä on naisia. Miehet tulevat usein vasta, kun ongelmat ovat kasvaneet jo mammuttikokoon.”

Ensimmäisellä käynnillään opiskelijat kertovat kärsivänsä ahdistuksesta, masennuksesta, paniikkihäiriöistä, sosiaalisten tilanteiden pelosta, psykosomaattisista oireista ja elämäntilannekriiseistä. Kymmenellä prosentilla on jokin syömishäiriö.

Heitä auttaa kuusi psykologia, neljä psykiatria ja kaksi psykiatrista sairaanhoitajaa. Kuitenkin viisi heistä työskentelee vain osa-aikaisesti. ”Jotta voisimme vastata kunnolla akuuttiin tarpeeseen, tarvitsisimme yhden psykiatrin ja psykologin lisää”, Keinänen laskee.

95 prosenttia opiskelijoiden palautteesta on kuitenkin myönteistä. Kritiikkiä herättää jonojen pituus. Ainoa lykästi, sillä hänen hoitopolkunsa oli nopea ja suora: psykologista tuli myös terapeutti.

Saamattomat opiskelijat

Ainon mukaan hoitosuhde alkoi hyvin, mutta se ei hillinnyt itsekontrollia eikä syyllisyyttä.

”Kaikki kumppanini kommentoivat ruokahaluani, ja viime eron jälkeen ajattelin, etten kelpaisi kellekään. Aloin laihduttaa. Treenasin kurinalaisesti salilla ja hoidin opinnot. Luin lehdistä, kuinka saamattomat opiskelijat pitäisi saada nopeammin töihin. Tunsin repivää syyllisyyttä siitä, että valmistuisin kandiksi vuoden tavoiteaikataulusta myöhässä”, Aino sanoo.

”Kävin kaksi kertaa viikossa terapiassa kertomassa, kuinka vihainen olen. Sitten päätin lopettaa koko hoidon.”

Aino haki työharjoitteluun ulkomaille tehostaakseen opintojaan. ”Kaksi päivää ennen lähtöä uneksin taas veitsistä. Pakokauhu kuristi kurkkua. Aamulla lähdin kävelylle ja soitin summamutikassa kaverille. Sen kävelylenkin ajan hän piti minut kiinni elämässä. Kesällä ajoin kroppani kymmenen kiloa pienemmäksi ja näin pilvissä hirviöitä.”

Ainon pää parani ja paino palasi vasta syksyllä Turussa kimppakämpässä uusien projektien ja ihmisten parissa.

Laman lapset sekoavat

Ainon ongelmia voi peilata 1990-luvun lamaan. Matti Keinänen puhuu varhaislapsuuden kiintymyssuhteista. Nykyoireilijat ovat laman lapsia, ja talouskurimus rikkoi perheitä.

Ainon eroperheessä on seitsemän lasta. Itsetunto sitoutui jo varhain rooliin vaikean perheen Pärjääjänä.

Koulu ei tarjonnut vastapainoa perhejännitteille. ”Yhdeksästä peruskouluvuodestani muistan sen, kuinka pelkäsin nousta portaat toiseen kerrokseen. Minulla oli paha akne, ja se huomioitiin. Yksi tyyppi kuiski aina perään, että spitaalinen, häivy tästä koulusta. En häipynyt. Vedin päättötodistuksen ulos keskiarvolla 9,5”, Aino summaa koulutaipaleensa.

Lukiossa Ainon piina lakkasi. Kaikilla ei kuitenkaan käy yhtä hyvä mäihä: YTHS:n vuoden 2012 terveystutkimuksen mukaan Turussa viidennes vastaajista koki tulleensa yliopistossa kiusatuksi useiden vuosien ajan. Myös ulkopuolisuuden tunne vaivaa monia, Turussa melkein kolmannesta vastaajista.

Aino löysi ainejärjestönsä vasta viime keväänä. ”Fuksivuonna jäin syrjään opiskelijaelämästä, kun en tipattomana tiennyt, mitä tekisin tipallisissa kastajaisissa.”

Hän kuitenkin pärjäsi ja suoritti. Kandiin mahtui 242 opintopistettä.

Varjoissa Ainon takana

Mielenterveysongelmista kertominen on edelleen tabu. Sen takia suurin osa niistä kirjoitetuista jutuista perustuu anonyymeihin haastatteluihin ja kasvottomiin kuviin.

Ainon takana on tämän artikkelin kirjoittaja Roosa.  Voi olla, että olemme törmänneet lounasjonossa tai luennolla. Voi olla, että olemme jutelleet niitä näitä. Mitä todennäköisimmin olemme hämääntyneet toinen toistemme ulkokuorista.

Mitä sinulle oikeasti kuuluu, kun ”pärjäilen” ei enää riitä vastaukseksi?

 

___________________________________

Peli, jonka sääntöjä ei kerrota

”Eka vuosi joka vuosi.”

Sitä mantraa Erkki Härkönen toistelee. Härkönen työskentelee Turun yliopiston ohjauksen ja koulutuksen tukipalvelujen osastopäällikkönä.

Fuksivuoden onnistumiset kantavat tutkimusten mukaan pitkälle. Ensimmäisenä vuonna pitäisi laatia henkilökohtainen opintosuunnitelma ja juurtua Turkuun. Toimeentulo uudessa ympäristössä ja kokemus opintojen mielekkyydestä ovat palasia käsitteestä nimeltä opiskelukyky. Siihen kuuluvat omat voimavarat ja opiskelutaidot sekä opiskeluympäristö ja opetustoiminta.

Kahden viimeksi mainitun eteen puurtavat muiden muassa opintoneuvojat ja Turun yliopiston ylioppilaskunta (TYY). Kummallakin on tontillaan pulmia.

”Palvelujen perusongelma on tuottajalähtöisyys”, Härkönen lataa. ”Eri kysymyksissä pitäisi kääntyä eri paikkoihin. Haaveilen, että netissä olisi opiskelijoille viestikenttä, johon voisi kirjoittaa kysymyksensä ja saada vastauksena ohjeet siitä, kenen puoleen kannattaa kääntyä.”

TYYn sosiaalipoliittinen asiantuntija Minttu Naarminen on samaa mieltä. ”Yliopisto ei ole selkeä paikka. Turkuun tullaan muilta paikkakunnilta, ja välttämättä kaikki odotukset eivät täyty.”

Molemmat peräänkuuluttavat yhteisöllisyyttä. ”Meillä on kirkuva tarve ryhmämuotoiselle työlle”, Härkönen huokaa.

Opintopsykologin työaika kuluu vastaanotoilla, ja hänelle kerrotut pulmat harvemmin liittyvät opintoihin. YTHS:n jonot purkautuvat nimittäin osittain opintopsykologille ja opintoneuvojille.

Naarminen korostaa myös laitosten vastuuta opiskelijoistaan. ”Jos ei voi hyvin, tuki laitokselta on tärkeää. Opintojen ohjaukseen on varattu tietty määrä tunteja, mutta käytännön toteutus vaihtelee paljon eri tiedekuntien välillä.”

Tärkein tuki tulee kohtaamisissa. Kuitenkin monien opinto-ohjaajienkin on vaikeaa kysyä, mitä opiskelijalle kuuluu. Tähän ollaan Naarmisen mukaan jo puuttumassa: tiedekuntiin viedään POP-koulutusta, joka tarkoittaa Puheeksi Ottamisen Psykologiaa.

TYY keskittyy opiskeluympäristön parantamiseen valtakunnallisella tasolla. Opiskelijoiden hyvinvointiin vaikuttavia poliittisia päätöksiä ovat esimerkiksi opintotuen määrä ja opintoajan rajaus. Kummassakin opiskelijajärjestöt on viime aikoina pakotettu polvilleen.

Joka kymmenes uhkaa uupua

Opiskelijoiden pitäisi ottaa enemmän vastuuta elämästään. Opiskelijoita paapotaan. Yliopisto on itsenäisten aikuisten tiedeyhteisö.

Fuksit ovat jo sisäistäneet nämä yhteiskunnallisessa keskustelussa usein toistuvat väitteet. Erkki Härkönen kertoo, että opintoneuvontaan tullaan tavoitteena karsia pois kaikki ”turha”. Koetaan kiirettä. Pian pää alkaa hajoilla.

”Tutkimusten mukaan 10 prosenttia opiskelijoista on uupumuksen partaalla”, Minttu Naarminen toteaa.

Härkönen ei kiellä yksilön vastuuta opinnoistaan. Hän kuitenkin painottaa, että yliopisto on luvannut luoda edellytykset menestyksekkäälle oppimiselle. Opiskelukyvyn vaaliminen on perusedellytys tavoiteaikatauluputkessa selviämiselle.

Eka vuosi johtaa toiseen ja lopulta tutkintoon.

Syksyn 2013 kandipalautteessa eräs vastaaja tiivistää kokemuksensa Turun yliopistossa seuraavasti: ”On kuin pelaisi peliä, jonka sääntöjä kukaan ei kerro.”