Ajassa
09.04.2014

Rukouksesta rehkimiseen

Aikanaan työ ei ollut ylpeyden aihe, vaan häpeä. Nykymaailmassa työllä on erikoinen kaksoisrooli: toisaalta se on välttämätön paha, toisaalta kulttuurin kivijalka.

Tahdonko työn, jota rakastan vai sellaisen, josta maksetaan hyvin?

Haluanko komean urakehityksen vai duunin, joka jättää tilaa muullekin elämälle?

Onko järkevää käyttää kaikki aikansa työhön? Olenko kunnianhimoton, jos en tee niin?

Voisinko toteuttaa itseäni jossain muualla kuin työssä?

Niinpä, työn merkitys on ristiriitainen. Toisaalta se on ikävä velvollisuus, toisaalta rakkauden kohde ja itsekunnioituksen lähde. Ongelma kuulostaa kovin postmodernilta. Silti työn paikka ihmisen elämässä ei ole koskaan ollut ihan yksinkertainen kysymys.

Tällä hetkellä kyseinen paikka on kuitenkin keskellä ja korkealla.

Suomi on palkkatyöyhteiskunta. Tilastokeskuksen mukaan helmikuussa 2014 Suomen työllisistä palkansaajia oli melkein 90 prosenttia. Myös järjestelmän perusrakenteet on pystytetty sen mukaan, että valtaosa ihmisistä on palkkatyössä.

Työn asema näkyy myös arvoissa. Sen kulttuurinen merkitys on tärkeä.

"Toimeentulo, sosiaalinen asema ja arvostus saavutetaan työn kautta", sanoo Tampereen yliopiston erikoistutkija Simo Aho.

"Merkitys näkyy myös sosiaaliturvassa. Vapautus työnteosta on ansaittava suhteessa työhön. Työntekoa odotetaan kaikilta, jotka siihen pystyvät."

Työn nauttima arvostus tuntuu nykyaikana niin itsestään selvältä, että on vaikea muistaa, ettei se ole ikiaikainen ilmiö.

 

Halveksunnasta glooriaan

 

"Muinoin työ oli vaiva, tuska ja häpeä. Jos ihmisen ei tarvinnut tehdä työtä, se osoitti, että hän on jalo ja vapaa", Aho sanoo.

Länsimaissa tapahtuneen kehityskulun voi kiteyttää muutaman filosofin näkemyksellä siitä, milloin ihminen on jumalallisimmillaan.

Platonin (427–347 eaa.) ja Aristoteleen (384–322 eaa.) mukaan hän oli sitä mietiskellessään, kirkkoisä Augustinuksen (354–430) ja Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) mielestä rukoilleessaan. Francis Baconin (1561–1626) mukaan ihminen oli lähimpänä jumalaa tehdessään työtä.

Länsimaisen sivistyksen kehdossa, antiikin Kreikassa, työ ei ollut arvossaan. Päinvastoin. Se oli välttämätön paha, jonka usein hoitivat orjat ja naiset. Hyveellinen vapaa mies omistautui rehkimisen sijasta filosofiselle pohdiskelulle ja poliittiselle keskustelulle. Platonille mikään aineellinen ei ollut arvokasta, ei siis myöskään vauraus tai omaisuus.

Kristillinen keskiaika omaksui suuren osan antiikin aateperinnöstä. Katolilaisessa sääty-yhteiskunnassa jokaisella ihmisellä oli syntymään perustuva säätynsä, oikeutensa ja paikkansa. Asemaa ei siis hankittu, siihen synnyttiin.

Keskiajan ja uuden ajan taitteessa eurooppalaisen ihmisen maailmankuva koki murroksen, ja suhtautuminen työhön alkoi muuttua. Ihminen halusi oppia tieteen avulla hallitsemaan luontoa. Kehitys ja vaurastuminen alettiin nähdä osaksi Jumalan suunnitelmaa. Näin työ ei enää ollut pakollinen paha, vaan siitä tuli jopa keskeisin elämänalue, jolla ihminen saattoi toteuttaa Jumalan tahtoa.

Uskonpuhdistusten aika merkitsi harppausta kohti työneetosta. Martti Lutherin (1483–1546) ja Jean Calvinin (1509–1564) mukaan ihmisellä ei ollut mitään synnynnäisiä oikeuksia tai selvää paikkaa maailmassa. Kaikkivoipa Jumala teki mitä tahtoi, eikä ihminen voinut teoillaan ansaita pelastustaan. Toimeliaisuus, kilvoittelu ja niistä seurannut menestys tulkittiin merkeiksi pelastuvien joukkoon kuulumisesta.

Lutherin etiikkaan kuului ajatus yleisestä työn tekemisen velvoitteesta, joka koski lähes poikkeuksetta kaikkia ihmisiä. Se sopi hyvin yhteen kehittyvän kapitalismin kanssa. Luther myös alkoi puhua maallisistakin ammateista kutsumustyönä. Katolilaisuudessa käsite oli viitannut vain uskonnolliseen työhön.

Maallinen raadanta jyräsi kulttuurissa hengelliset hyveet.

Sääty-yhteiskunnan tilalle kehittyi vähitellen työn ja omistuksen yhteiskunta, jossa ihmisen oli hankittava asemansa itse. Uuden järjestyksen keskeisen teoreetikon John Locken (1632–1704) mukaan ihminen toteutti syvintä luontoaan tekemällä työtä ja hankkimalla omaisuutta.

Lopullisesti työn nostivat jalustalle palkkatyön yleistyminen ja markkinatalous. "Kun kaikki muuttui rahavälitteiseksi, työstä tuli arvon mitta", Aho sanoo.

Euroopassa palkkatyöyhteiskunta alkoi muotoutua teollistumisen myötä 1800-luvulla. Syntyi uusi ihmisryhmä, tehdastyöläiset, ja uusi yhteiskunnallinen voima, työväenliike. Ahon mukaan sen vaikutus työn arvonnousussa oli suuri.

"Työväenliikkeelle muiden työstä elävät olivat loisia ja riistäjiä. Omasta työstä tuli ensin miehen ja sitten naisenkin kunnia."

Suomessa palkkatyöyhteiskunta vakiintui vasta 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin enemmistö työikäisistä miehistä ja naisista kytkeytyi tiiviisti palkkatyöhön, ja pysyvät työsuhteet korvasivat omavaraistalouden ja sesonkityöt.

 

Voittokulku ja murhenäytelmä

 

Työstä tuli elämän ydin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö siitä olisi edelleen haluttu eroon.

Taloustieteilijä John Maynard Keynes kirjoitti 1930-luvulla, että sadan vuoden kuluessa tuottavuuden kasvu voisi lyhentää työviikon 15 tuntiin.

Väite ei ollut vallan katteeton: teknologian kehittyminen on korvannut suuren osan aiemmin ihmisvoimin tehdystä työstä. Aalto-yliopiston professorin Matti Pohjolan mukaan työn tuottavuus on kasvanut Suomessa sadan viime vuoden aikana yli 14-kertaiseksi.

Myös työväenliikkeen keskeinen tavoite oli täystyöllisyyden ohella työajan lyhentäminen. Niin onkin tapahtunut maailmassa koko viime vuosisadan. Yleisesti vuosityöajat lyhenivät 1900-luvun aikana noin kolmanneksella. Suurimpia muutoksia ovat olleet siirtyminen 8 tunnin työpäivään, työviikon muuttuminen viisipäiväiseksi ja vuosilomien piteneminen.

Trendin selittää juuri tuottavuuden kasvu ja siitä seurannut elintason nousu. Teknologian kehitys näyttää vapauttaneen ihmiset suuresta määrästä uurastusta.

Tuottavuuden nousujohde jatkuu. Tammikuussa 2014 Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etla julkaisi raportin, jonka mukaan tietotekniikka voi korvata Suomessa 20 vuoden sisällä jopa joka kolmannen työntekijän.

Se ei kuitenkaan ole pelkkä riemuvoitto, vaan myös tragedia.

Vähän koulutusta vaativan työn automatisoituminen sulkee suuren määrän ihmisiä ulos työelämästä.

Työttömyys on nykymuodossaan palkkatyöyhteiskunnan sivutuote. "Tilanne on paradoksaalinen: mitä enemmän tehdään palkkatyötä, sitä suurempi ongelma on sen puute. Enää ei ole juuri vaihtoehtoja elää sen ulkopuolella", Simo Aho sanoo.

Hän ei kuitenkaan usko, että työn loppuminen siintäisi näköpiirissä. "Tähän ikään mennessä olen nähnyt kolme kertaa vaiheen, kun puhutaan, että työ häviää maailmasta, hui kauhistus. Koskaan niin ei ole käynyt. Kun työpaikkoja katoaa, uusia syntyy tilalle."

Uudet työpaikat eivät silti välttämättä ehdi auttaa yksittäistä irtisanottua. Ne kun usein syntyvät toisille aloille, ja ammattitaito ei vaihdu suhdanteiden mukaan.

Lisäksi työttömät ovat välttämätön osa järjestelmää: markkinatalous vaatii vähintään muutaman prosentin työttömyyttä, jotta työn hinta ja yleinen kustannustaso eivät nouse liian korkeiksi. Nykyään talouspolitiikka ei enää edes pyri todelliseen täystyöllisyyteen.

Silti työtä vailla olevan osa ei ole helppo. Työttömiä syytetään laiskuudesta, työnvieroksunnasta ja vapaamatkustamisesta. 1990-luvun lamavuosista lähtien suomalaisten asenne työttömiä kohtaan on koventunut. Työttömyysturvaan on lisätty aktivointitoimia, ja nyt puhutaan jopa työvelvoitteen käyttöön ottamisesta.

Kyse ei ole vain kansantaloudesta. Taustalla piilee myös moraalinen huoli. Pelätään, että ilman töitä ihmiset turmeltuvat: laiskistuvat, alkoholisoituvat, masentuvat. Ihmistähän ei enää pelasta rappiolta jumalan arvo, vaan työnteko. Syrjäytyneiksikin määrittyvät juuri työelämän ulkopuolella olevat.

 

Enemmän – vai sittenkin vähemmän?

 

Myös työajan lyhentäminen näyttää kadottaneen poliittiset mahdollisuutensa. Suomessa lyhenemis-trendi katkesi 1990-luvulla. 2000-luvulla viralliseksi ykkösmurheeksi on noussut julkisen talouden kestävyysvaje ja ratkaisukeinoksi työurien pidentäminen.

Kenellekään tuskin on jäänyt epäselväksi, mistä on kyse: väestö ikääntyy ja huoltosuhde heikkenee, joten suomalaisten pitää siirtyä työelämään nykyistä aiemmin ja pysyä siellä pidempään.

Työnantajien edustajien mielestä myös työssä olevien pitäisi puurtaa hanakammin. Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Jyri Häkämies ehdotti syksyllä 2012 viikoittaisen työajan pidentämistä kahdella tunnilla.

Tällä hetkellä suomalaisten työajan pituus on eurooppalaista keskitasoa. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2012 palkansaajien keskimääräinen säännöllinen työaika oli 36,3 tuntia. Osa-aikatyö on meillä harvinaisempaa kuin muualla Euroopassa.

Samalla tutkimukset kuitenkin osoittavat, että suomalaiset arvostavat vapaa-aikaa entistä enemmän. Joitain muitakin merkkejä palkkatyön valta-aseman kyseenalaistumisesta on.

Ensinnäkin epätyypilliset työsuhteet ovat yleistyneet. Kokoaikainen ja vakituinen työsuhde on yhä hallitseva, mutta ei itsestään selvä työn muoto. Tilastokeskuksen mukaan ammatinharjoittajien ja freelancereiden määrä on kaksinkertaistunut vuodesta 2000. Itsensä työllistävien osuus kaikista työllisistä oli silti viime vuonna vain noin 6 prosenttia.

Toisaalta keskusteluun on noussut puheenvuoroja myös muun kuin markkinaehtoisen työn arvokkuudesta. Esimerkiksi Tampereen yliopiston professori Pertti Koistinen on korostanut vapaaehtoistyön, omaishoivan ja naapuriavun merkitystä yhteiskunnalle.

Samaa kannattaa pari vuotta sitten suosioon ponnahtanut downshifting-ilmiö. Se puhui elämäntahdin rauhoittamisen, ympäristön kantokyvyn ja hitaamman talouskasvun puolesta: ihmisen pitäisi voida käyttää ajastaan pienempi osa työntekoon ja vastaavasti tyytyä matalampaan elintasoon.

Ympäristöongelmiin havahtuminen onkin kyseenalaistanut kovan työnteon, korkean tulotason ja kasvavan kulutuksen mielekkyyden.

Simo Ahon mukaan keskustelussa on pyörinyt jo pidemmän aikaa ajatus itsensä toteuttamisesta muuallakin kuin ansiotyössä. Myös perheen arvostus on kasvanut.

"Monet tutkimukset näyttävät, että tällaista järkeistymistä on tapahtumassa. Enää ei kunnioiteta sitä, että joku uhraa perheensä työn vuoksi. Työ ei enää mene kaiken edelle."

Ei silti voi sanoa, että palkkatyökritiikki olisi ainakaan vielä merkittävä voima. Sen puolesta puhuvien joukko on toistaiseksi melko pieni, ja työntekoa edellyttävä normisto ei osoita heikkenemisen merkkejä.

Lisäksi perinteiset asenteet ovat paitsi sitkeitä, myös vaikutusvaltaisia. Työnantajien edustajat downshiftaus sai raivostumaan. Esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVAn johtaja Matti Apunen tyrmäsi sen vastuuttomaksi laiskotteluksi.

tyo2_web

 

Yksilöllisyyttä ja pieniä unelmia

 

Nuorten työmoraalin heikkeneminen onkin vakiintunut julkinen huolenaihe.

Tutkimustiedon perusteella murhe on kuitenkin enimmäkseen aiheeton. Viimevuotisen, 15–29-vuotiaiden asenteita selvittäneen Nuorisobarometrin mukaan merkkejä asennemuutoksesta ei juuri ole: nuoretkin arvostavat edelleen työtä.

He tosin tekevät niin vähän eri tavalla kuin vanhemmat ikäluokat.

Tutkimukseen vastanneista nuorista yli 80 prosenttia sanoi pitävänsä työn sisältöä tärkeämpänä kuin palkkaa. He haluavat työn, joka on samalla intohimo.

Nuoret kyseenalaistavat – tosin maltillisesti – työn itseisarvon. Kaikenikäisille suomalaisille tehdyssä kyselyssä selvisi, että he ovat vanhempia sukupolvia harvemmin samaa mieltä sellaisista väitteistä kuin "työ on velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan" tai "ihmiset, jotka eivät käy töissä, laiskistuvat".

Nuorisotutkija, työ- ja elinkeinoministeriön ylitarkastaja Titta Tuohinen tulkitsee Nuorisobarometrissa, että nuorten joukossa protestanttinen, velvollisuuteen keskittyvä etiikka on heikkenemässä. Siltä valtaa alaa individualistinen työeetos. Nuorille työnteon mielekkyys riippuu elämäntilanteesta ja kulloinkin kyseessä olevasta työstä.

Motiivit eriytyvät siis välineellisiin ja sisällöllisiin, tilanteen mukaan. Tulevalle päätyölleen nuorilla on korkeat odotukset.

Kärjistetysti: vanhemmat polvet tekevät työtä, koska niin kuuluu tehdä, nuoret ikäluokat etsivät siitä mahdollisuuksia toteuttaa itseään.

Suomalaisen Työn Liiton tutkimuspäällikkö Jokke Eljala kuitenkin kyseenalaistaa vastakkainasettelun. Hänen mukaansa nuorten työelämäodotukset eivät poikkea kovin paljon muiden ikäryhmien toiveista. Mustavalkoiset jaot ovat median luomia illuusioita.

"Mielikuvissa nuoret ovat haaveilijoita, jotka unelmoivat käsittämättömistäkin asioista. Siinä on paljon liioittelua. Monet nuoret haluavat työltään turvallisuutta, molemminpuolista joustavuutta ja avointa ilmapiiriä."

Hänen mielestään nuoret kyllä tavoittelevat unelmiaan, mutta julkisuudessa on vääristynyt kuva siitä, mitä ne ovat. Unelmatyö on saanut liian ahtaan määritelmän.

"Unelmat ovat usein pieniä ja realistisia. Eivät kaikki halua olla peliteollisuuden superguruja. Haaveena voi olla vaikka edetä myyntialalla."

Eljala huomauttaa, että joillakin aloilla on jo pulaa työntekijöistä. Esimerkiksi siivoojiksi tai myynti-edustajiksi ei tahdo löytyä hakijoita. Taustalla eivät välttämättä ole yksittäisen työnhakijan mieltymykset, vaan yhteiskunnan arvoasteikot.

"Nyt määritellään liikaa ulkopuolelta, että jotkut työt ovat 'huonoja töitä'. Vaikka joku tykkäisi olla siivooja, muut voivat sanoa, että ethän sä nyt tollaista voi tehdä."

Työn arvostus on korkea, mutta se ei ulotu kaikkiin ammatteihin. Ruumiillinen työ ei saa samanlaista suitsutusta kuin tietotyö.

Ihan kuin kuuluisi kaiku sääty-yhteiskunnasta?

 

Teksti: Milla Ikonen
Kuvitus: Konsta Hormia

Artikkelissa on käytetty lähteenä Heikki Mäki-Kulmalan Työttömänä työyhteiskunnassa -teosta (2000).