Ajassa
17.02.2011

Saa pitää ääntä

  • Maantieteen ikiopiskelija Pentti Kamberg vei TYS:n toimistoon ämpärillisen ruusuja, kun 17-vuotinen vuokrasuhde päättyi viime keväänä. Trebarissa mies vierailee edelleen noin kolme kertaa viikossa.

Neljäkymmentä vuotta sitten Turun Ylioppilaskylässä oli hotelli, ulkoilmaravintola, uima-allas ja kylän yhteiset ufobileet. Nyt vajaasta neljästä tuhannesta asukkaasta harvat hengailevat keskenään.

Harmaita, tavattoman tylsiä ja ankeita elementtirakennuksia. Keltaisia, punaisia ja sinisiä ovia sekä värikkäitä seinäornamentteja, jotka luovat elottomia betoniseiniä vasten lähinnä irvokkaan kontrastin.

Satunnaiselle ohikulkijalle Ylioppilaskylä näyttäytyy 1960- ja 1970-lukujen halpana ja tehokkaana rakentamisena, jonka tavoitteena oli luoda pieneen tilaan niin paljon opiskelija-asuntoja kuin mahdollista.

Ylioppilaskylän suunnitelleet arkkitehdit, Erkki Valovirta ja Jan Söderlund, toteuttivat tyylipuhtaan esimerkin konstruktivistisesta arkkitehtuurista. Tällä hetkellä ylioppilaskylässä on 3549 asuntopaikkaa. Yksiöitä alueella on 1924, kaksiota 618, kolmioita 68 ja soluhuoneistoja 39.

Talon numero 46 vasemmalla puolella tönöttävässä roskakatoksessa sijaitsee kylän ainoa kierrätyspiste. Sen äärellä häärää 26-vuotias röntgenhoitajaksi Turun ammattikorkeakoulussa opiskeleva Julius Karppi.

"Aina ne tavarat hetkessä häviävät, mutta en tiedä, kuinka usein täällä käydään tai kuka käy", Karppi sanoo.

Joulukuun alusta kylässä asunut mies on löytänyt pisteeltä muun muassa täysin käyttökelpoisen petauspatjan, keittiökalustesarjan sekä peiton. Itse hän on kärrännyt kierrätettäväksi tuolin, astioita ja lakanoita.

Kiertoon laitettavat tavarat nostetaan roskapönttöjen viereiselle parimetriselle "ikkunalaudalle." Nyt siinä nököttää vain vanha kahvinkeitin ja mormoni-kirja, joita kukaan ei ole ilmeisesti halunnut. Maassa roskien seasta pilkistää vanha huopa.

"Ei täällä yleensä näin sotkuista ole", Karppi puolustelee. Karppi on tyytyväinen asuntoonsa ja vuokratasoonsa. Vaikka kyse on tietyllä tapaa opiskelijayhteisöstä, naapurit eivät ole tuttuja toisilleen.

Turun ylioppilaskylä on Suomen suurin opiskelija-asuntokohde. Rakentamisen taustalla vaikuttivat alun alkujaan jalot motiivit. Kylää alettiin suunnitella jo vuonna 1959 ja rakennusprojekti päättyi kylän itäisen osan valmistuttua pihatöineen 1980. Ylioppilaskylää ei suinkaan nähty yksitoikkoisena asuinympäristönä.

Ylioppilaskylän suunnittelijoita innoittivat sosiologiset tutkimukset, joiden mukaan fyysisellä ympäristöllä oli merkittävä vaikutus ihmisten käyttäytymiseen.

Uudenlaiseen asuinympäristöön pyrittiin luomaan mahdollisimman paljon kulkureittejä, joissa ihmisten tiet kohtaisivat. Sosiaaliset kontaktit lisääntyisivät välttämättä, kun asukkaiden välinen etäisyys lyhenisi. Luhtikäytävät ja muut rakennusten väliset sokkeloiset kulkuväylät edustivat intiimejä ympäristöjä.

Ylioppilaskylässä keskeisimpiä yhteisöllisyyden luojia olivat yhteiskeittiöt. Yhteiskeittiöt toimivat eri paikkakunnilta, eri uskontokunnista ja kieliryhmistä sekä eri sosiaaliluokista tulevien ihmisten kohtauspaikkoina. Niillä katsottiin olevan symbolinen, suorastaan luokkarajat murtava ja solidaarisuutta luova vaikutus.

Tämä autuas ajatus yhteiskeittiöistä ei aivan vastaa nykypäivän arkikokemusta sotkuisista hellanlevyistä ja likaisista pöydistä, joita kukaan ei siivoa.

Keskimääräinen asumisaika kaikissa Turun ylioppilaskyläsäätiön asunnoissa on tällä hetkellä puolitoista vuotta, mikä tarkoittaa suhteellisen tiheää asukasvaihtuvuutta.

Toisille betonibunkkerin kopperosta kehittyy kuitenkin pitkäaikainen ja rakas (sekä tietysti edullinen) koti. Pisimpään kylässä on Säätiön tilastojen mukaan asuttu samassa asunnossa 31 vuotta vuosina 1972-2003. Vuoden 2003 peruskorjaus ajoi asukkaan evakkoon ja samalla mies muutti kokonaan pois kylästä.

55-vuotias maantieteen ikiopiskelija Pentti Kamperg puolestaan ehti asua reilun 47 neliön perheasunnossaan 17 vuotta vuosina 1993-2010. Vaikka Kamberg ei aivan yllä ennätyslukemiin, kerrottavaa löytyy paljon.

"Odotin tietenkin saapuvani hippiunelmaan, jossa kaikki tuntevat toisensa", hän sanoo.

Jokainen eli kuitenkin omalla tavallaan, eivätkä luhtikäytävät synnyttäneet muuta kuin vaivautuneita hiljaisia hetkiä. Silti Kamberg ehti 18 myös tutustua naapureihinsa. Varsinkin niihin, joiden kanssa hän jakoi pohjakerroksen piharajaa.

Suurin osa naapureista jäi kuitenkin tuntemattomiksi.

Kambergin opiskelun alkuaikoina yliopiston ja Ylioppilaskylän välissä kulki monia pimeitä reittejä. Varsinkin ilta-aikaan tapahtui paljon varkauksia ja opiskelija-alue houkutteli paikalla myös itsensäpaljastelijoita. Tytöt eivät uskaltaneet kävellä pimeällä yksin. "Muodostimme muutaman opiskelukaverin kanssa siviilipartion öiksi, jotta varkaudet ja häiriöt loppuisivat. Kiertelimme öisin kylän teitä järjestysmiehinä", hän muistelee naureskellen.

Ylioppilaskylän ruokakauppana toimii K-Kylänvalinta, joka on palvellut kyläläisiä jo kylän ensimetreiltä vuodesta 1966. Kolme vuotta kaupassa työskennelleen Reetta Marttisen mukaan parhaiten kaupaksi menee kaikki yksinasuvan opiskelijan näköinen eli "halpa ja epäterveellinen."

Harva tietää kaupan tönöttävän entisen viihdekeskuksen raunioilla. Neljäkymmentä vuotta sitten nykyisen parkkipaikan tilalla oli monikymmenmetrinen aurinkovarjojen ja -tuolien reunustama uima-allas.

1970-luvun alussa Ylioppilaskylästä olikin rakentumassa hyvää vauhtia mannermainen ja "kaupungin melun ulottumattomissa oleva", Turun majoituspalveluiden ja ravintolamaailman puutostilan täyttävä turistikeskus.

Kylä oli rakennettu 95-prosenttisesti lainarahalla. Jotta vuokrataso saatiin pysymään alhaalla säätiön piti saada uusia tuloja.

Jännittävä uusi arkkitehtuuri ja opiskelijoiden yhteisöllisyyden kulminoituma jäivät mainoslauseina Ikituuri-nimen saaneen hotelli-ravintolayrityksen modernimpien viritysten jalkoihin.

"Tuuli tuivertaa ulkoilmaravintolassa istuvien hiuksia ja juoma helmeilee lasissa. Joku auringon ja raittiin ilmaan palvoja pulahtaa läheiseen uima-altaaseen ottaakseen todella virkistävän kylvyn näin tuulisella säällä. Liikenteen melu ei yllä tähän ulkoilmaravintolaan", Turun Sanomat hehkutti Ikituurin esittelyjutussaan.

Hotellissa oli 1200 vuodepaikkaa, ja kesällä 1971 kävi jo yli 70000 hotellivierasta.

Parhaimpina iltoina Naantalin satamasta saapui 17 bussillista ruotsalaisia majoittumaan Ikituuriin. Yhteistyökumppaneille puolestaan tutuiksi tulivat säätiön järjestämät ufo-juhlat. Yön pikkutunneilla ravintolan valtasivat strip tease -esitykset. Joskus tanssittiin alastikin.

Nykyään kylässä toimivat liikkeet ovat säätiön ulkopuolisessa omistuksessa. Ikituurin ravintolan tilalla toimii päivittäin auki oleva Three Beers -pubi, jonka vakioasiakkaisiin Pentti Kambergkin edelleen kuuluu.

"Tämä Trebari on tutustumisen kehto ja varmasti puolet asiakkaista ovat jollain tavalla vakioasiakkaita. Tuo tuolla on kirjastonhoitaja ja tuo tietotekniikan tohtori", vuodesta 1991 Three Beersissa käynyt Kamberg viittoilee.

Trebarin baarimikkojen mukaan järjestyshäiriöitä tapahtuu harvoin. Tunnelma pubissa on leppoisa ja rauhallinen, pöydissä pelataan lautapelejä tai katsotaan telkkaria, takahuoneessa on käynnissä biljardimatsi.

Kylän ravintolaelämän sankarien ja sankarittarien mielihaluista kertovat lähinnä vessanoviin raapustetut mystiset viestit. "I think, therefore I drink", miesten vessassa filosofoidaan. Naiset puhuvat seinäkirjoituksissaan sentään suoraan: "I just want somebody to fuck."

Vapautunut seksuaalisuus ja yhteisöllisyys näyttävät kauas karanneilta, eikä kylä eroa arkielämältään juurikaan normaalista kerrostalolähiöstä.

Vaikka viihdekeskuksen ajat ja koko kylän yhteiset riennot ovat jo takanapäin, eivät opiskelijat ole lopettaneet juhlimista. Nykyään viihdytään lähinnä sisällä asunnoissa. Kaverit tuodaan kylän ulkopuolta ja naapurin läsnäolo bileissä on jokseenkin harvinaista.

Talon 13 toisen kerroksen yksiöstä vilkkuu tielle saakka räikeä strobovalo. Anonyymina pysyttelevä historian opiskelija on järkännyt tupaantuliaisjuhlat. 18 neliön "itsemurhayksiöön" on onnistunut ahtautumaan yli 30 vierasta.

"Kohta pitää lähteä, naapurit eivät tykkää, kello on niin paljon!", joku juhlijoista huutaa.

Elektromusiikin pauhatessa kukaan ei kuitenkaan kuuntele. Pojat laittavat kiertämään suuren Captain Morgan -pullon ja tytöt pyörittävät pitkiä hiuksiaan. Rave-bileet kylki kyljessä, lavuuari täynnä tyhjiä oluttölkkejä ja viinilaseja. Olo on yhtä luvaton kuin lukion kotibileissä.

Juhlijoiden matka jatkuu keskiyöllä Trebariin, ja pubi täyttyy nopeasti. Puoli kahden pilkun aikaan paikka on täynnä entisiä ja nykyisiä opiskelijoita.

Naapurit eivät usein vaivaudu valittamaan kotibileistä itse häiriön aiheuttajalle, vaan puhelinlankoja pitkin lähestytään suoraan vuokranantajaa. TYS saa asukkailta melusta johtuvia valituksia viikottain. Muutenkin suuri osa valituksista koskee nimenomaan toisia asukkaita: naapuri tupakoi ja soittaa musiikkia tai antaa lemmikkinsä ulostaa portaille.

Poliisin mukaan kylä ei poikkea hälytyksiltään muista lähiöistä muutamaa erityispiirrettä lukuun ottamatta.

"Opiskelijat pyöräilevät paljon, joten pyörävarkauksia alueella rekisteröidään enemmän kuin muualla. Hälytyksen aiheuttajia ovat useimmiten kotibileet, eikä tappelumelu niin kuin niin sanotuissa normaaleissa asuinlähiöissä", 24 vuotta Turun poliisissa työskennellyt rikosylikonstaapeli Jukka Suvisuo sanoo.

Suvisuo arvelee kylän nuoren asukaskannan vaikuttavan luonnollisesti siihen, ettei melusta välttämättä ilmoiteta yhtä helposti. "Jotkut kestävät enemmän melua kuin toiset. Yleensä opiskelijat ovat lainkuuliaisia, eivätkä tahdo pilata tulevaisuuttaan rettelöimällä. Joskus tulee kuitenkin ylilyöntejä, ja meidät soitetaan paikalle", hän sanoo.

Suvisuo yhtyy Kambergin näkemykseen siitä, että puskarunkkareita ja tirkistelijöitä oli enemmän silloin kun kylään johtavat tiet olivat pimeitä ja rakentamattomia.

"Kyllähän opiskelijayhteisö houkuttelee kaikenlaisia perverssejä liikkeelle ja ne ovat aina olleet kylän erityispiirre ja riesa. Vielä 10-15 vuotta sitten jokaviikonloppuinen hälytys juuri tirkistelijän takia oli täysin normaalia. Toisinaan tilanteet olivat myös uhkaavia", Suvisuo sanoo.

Reilussa neljässäkymmenessä vuodessa ylioppilaskylästä on kehittynyt aikaansa edellä olevasta arkkitehtuurisesta monumentista ja krumeluurista viihdekeskuksesta betonilähiöksi, joka on kuin mikä tahansa kerrostaloalue.

Ylioppilaskylä ei onnistunut täyttämään kaikkia suunnittelijoidensa tavoitteita. Vuonna 1977 tehdyn asukaskyselyn mukaan kontaktien syntyminen ei ollut ylioppilaskylässä yhtään yleisempää kuin vaikkapa keskustan vuokra-asunnoissa.

Ylioppilaskylä oli 1970-luvun ajan urbaani yhteisöutopia. Yhteiskunnassa vallitseva elämäntapa on sittemmin muuttunut individualistisemmaksi. Aika on ajanut ohi yhteisöasunnoista. Ylioppilaskylän saneerauksessa vuosina 1994-2003 yksiöiden määrää lisättiinkin huomattavasti.

Arkkitehtonisesti ylioppilaskylä ei ole enää se sama lippulaiva, jota esiteltiin lukuisissa alan kansainvälisissä julkaisuissa ja jossa vierailu kuului monien ulkomaalaisten vieraiden matkaohjelmaan. Nummenrannan uusien kerrostalojen, saati aivan Helsingintien kupeeseen nousseen tornitalo Ikituurin rinnalla ylioppilaskylän harmaat ja matalat betonikolossit näyttävät auttamatta hieman surullisilta. Silti niissä on jotain kiehtovaa.

Teksti: VENLA PÖYLIÖ & LASSI VAINIO

Kuva: LAURI HANNUS