Ajassa
09.04.2014

Työväenliikkeen kadonnut tulevaisuus

Tylkkäri kysyi kolmelta veteraanipoliitikolta, mistä poliittisen vasemmiston alamäki johtuu. Esille nousivat Neuvostoliiton kaatuminen, konsensushakuinen politiikka ja työväen luokkatietoisuuden mureneminen.

Koko vasemmiston yhteenlaskettu kannatus on syöksynyt historiallisen mataliin lukemiin sotien jälkeisessä Suomessa.

1960-luvulla opiskelijaliike ja 1970-luvulla taistolaiset keräsivät nuoria aatteen pariin. Näyttävät vappumarssit, torikokoukset ja konsertit olivat työväenliikkeen tavaramerkkejä. Nykyisin marsseilla ei käy juuri kukaan. Samalla poliittinen keskustelu ja ilmapiiri ovat siirtyneet oikealle.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa vasemmistopuolueet saivat yhteensä 56 paikkaa. Kannatus on alhaisinta sitten 1920-luvun. Sotien jälkeen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vasemmistopuolueet kahmaisivat itselleen 99 eduskuntapaikkaa, ja kannatus pysytteli melko tasaisena 1980-luvun alkupuolelle asti.

Sen jälkeen trendi on ollut selkeästi laskusuuntainen. Vuonna 1970 eduskuntaan ensimmäisen kerran valittu ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd) uskoo heikon tuloksen johtuvan siitä, että puolueen uskottavuus on mennyt.

"Perimmäinen syy on Lipposen hallituksen aikana tehdyt toimenpiteet, jotka olivat aika raakaa uusliberalismia."

Tuomiojan mukaan taustalla on myös teollisten työpaikkojen katoaminen ja työn luonteen muuttuminen. Työväenliike, johon ihmiset syntyperänsä tai yhteiskunnallisen asemansa perusteella samastuivat, on enää kaukainen muisto.

"Ennenhän meillä oli pysyvää työtä ja siihen kuuluvaa järjestäytymistä. Harva enää kuvittelee, että olisi jotain elinikäistä työtä tai edes ammattia. Vahvoihin joukkojärjestöihin nojautuneesta työväenliikkeestä on enää jäljellä puolueorganisaatiot, joiden jäsenmäärät ovat kolmannes siitä, mitä ne ovat enimmillään olleet."

SKDL:n ja vasemmistoliiton entinen kansanedustaja Ensio Laine tunnetaan kovan linjan kommunistina sekä entisenä taistolaisena. Hänen mukaansa työväenliike on muuttunut hampaattomaksi liian pitkään harjoitetun konsensuspolitiikan seurauksena.

"Nykyinen presidentti on sanonut, että vastakkainasettelun aika on ohi. Ammattiyhdistysliikkeen johto on nähtävästi ottanut tämän todesta, ja sen takia ei sitten kutsuta työläisiä kamppailuun etujensa puolesta", Laine sanoo.

Hänen mielestään kokoomusvetoiseen hallitukseen ei olisi kannattanut lähteä alun perinkään.

"Oli ennalta aivan varmaa, että päätökset eivät vastaa vähävaraisemman kansanosan tarpeita."

Myös Laineen pitkäaikainen puoluetoveri, eduskunnassa 36 vuotta istunut Esko-Juhani Tennilä lyttää konsensushakuisen politiikan. Hänen mukaansa vasemmisto on pitkään elänyt haavemaailmassa kuvitellessaan, että työn ja pääoman välillä vallitsisi konsensus.

"Jutta Urpilainen esittää kokoomusjohtaja Jyrki Kataisen kanssa päivästä toiseen aivan samaa liturgiaa kestävyysvajeesta, joka pakottaa leikkaamaan etuuksia pienituloisilta. Kukaan vasemmiston johtajista ei sano ääneen sitä, että kestävyysvaje johtuu hallitusten jakamista rutkista verovähennyksistä, jotka ovat vuoden 1996 jälkeen olleet yhteensä 10 miljardia euroa", Tennilä sanoo.

"Surkeus on siinä, että vasemmisto ei ole kyennyt tai halunnut esittää vaihtoehtoa uusliberalismille. Kyydistä tiputetut unohdettiin, ja nämä alkoivat etsiä muita kanavia protestilleen. Tehdystä virhearviosta kertoo karua kieltä perussuomalaisten lähes 20 prosentin kannatus edellisissä eduskuntavaaleissa."

Tennilä uskookin, että vasemmistoliiton lähdettyä hallituksesta sen on mahdollista saavuttaa pienituloisen kansanosan tuki.

"Kyllä vasemmistolla on oikeus kapinoida. Toiset elävät kuin porsaat pellossa, ja toisilla ei ole mitään", hän jyrähtää.

Radikaali vastavoima

Työväenliikkeen on sanottu eläneen kulttuurista kultakauttaan 1970-luvulla. Taistolaisliike kiinnosti nuoria, ja esimerkiksi ylioppilasliike oli kääntynyt selkeästi vasemmalle.

Taistolaisuus sai nimensä kommunistisen puolueen sisäisen opposition johtajalta, Taisto Sinisalolta. Liikkeen ympärille syntyivät esimerkiksi KOM-teatteri ja kovaan suosioon noussut Agit Prop -lauluyhtye.

Työväenliikkeen retoriikka ei kuitenkaan enää vetoa nuoriin, ja perinteet uhkaavat näivettyä. Ensio Laine uskoo silti, että työväenlauluille löytyy tilausta.

"Näissä lauluissa sanotaan suorat sanat porvareista ja kapitalisteista. Nykyisin olisi enemmänkin tarvetta Agit Propin kaltaisille ryhmille, jotka nostattavat työväenliikkeen taisteluun etujensa puolesta", hän sanoo.

"Kyllähän taistolaisuus oli vasemmistoliikkeen radikaalimpi muoto. Se oli todellinen joukkoliike, jolla oli tiukkoja vaatimuksia, näyttäviä esiintymisiä, marsseja ja jopa torikokouksia. Työväenliikkeen nykyisten johtajien tulisikin koota joukkoja mielenosoituksiin."

Esko-Juhani Tennilän mukaan taistolaisuus oli perinteistä vasemmistolaisuutta aikana, jolloin konsensusopit olivat valtaamassa työväenliikettä.

"1970-luvulla meillä oli selkeä arvio kapitalismista ja sen mukaisesti selkeä johtopäätös, että voimalle tarvitaan vastavoima. Vaikuttaa siltä, että monilta nykyvasemmiston johtajilta ideologia taitaa olla kokonaan hukassa."

Tuomioja puolestaan ottaisi marssi- ja lauluperinteeseen etäisyyttä.

"Se vappumarssin formulahan alkaa olla jo vähän kulunut. Vappuhan on ollut parhaimmillaan tällaista karnevaalitunnelmaa. Sitten tuli tuolta itänaapurista lainattu marssiperinne, joka veti aikansa, mutta tänä päivänä se ei onneksi vedä ketään. Työväenlauluista kyllä pidän, ja niitä on ihan kiva laulaa rapujuhlissa. Ei niiden varaan voi kuitenkaan poliittista liikettä rakentaa", hän toteaa.

"Eihän tällainen luokkasotaretoriikka työväenlaulumuodossa enää ole ajan hermolla. Luokkajako ja eriarvoisuus ovat kuitenkin edelleen olemassa, ja ne ovat jopa kasvaneet. Yhteiskunnallisesti ylimmän viidenneksen keski-ikä on 13 vuotta pidempi kuin alimman viidenneksen."

Agit-prop2_web

Vieläkö aatteella on tulevaisuutta?

Laine jakaa Tuomiojan käsityksen luokkaeroista ja muistuttaa, että eri työnantajien ja työntekijöiden edut ovat edelleen vastakkaisia.

"Siitä ei mihinkään pääse, että tämä yhteiskunta jakaantuu vallassa oleviin ja vallan alaisuudessa oleviin, vaikkakin luokkaerot ovat työväen taistelun tuloksena hieman lientyneet."

Hän pitääkin SDP:n Forssan puoluekokouksessaan vuonna 1903 lanseeraamaa ohjelmaa edelleen käyttökelpoisena. Ohjelmaan sisällytettiin aikanaan esimerkiksi tavoitteet yleisestä äänoikeudesta, kahdeksan tunnin työpäivästä sekä maksuttomasta terveydenhuollosta.

"Osa ohjelman vaatimuksista on jäänyt toteutumatta. Ei sen takia, että se olisi vanhentunut, vaan koska vasemmistopuolueiden ja ay-liikkeen johto ovat jättäneet koko ohjelman ikään kuin kesannolle. Esimerkiksi verotuksen oikeudenmukaisuus ja sairaanhoidon maksuttomuus eivät ole toteutuneet", Laine toteaa.

Erkki Tuomiojan mukaan SDP:n uskottavuusongelmista huolimatta puolue ei ole katoamassa mihinkään. Hän uskoo, että suurin osa suomalaisista on valmis kannattamaan SDP:n asettamia tavoitteita ja linjauksia.

"Sillä aatteella, jota minä kannatan, eli sosiaalidemokraattisella reformismilla, on tulevaisuutta. Sen kestävin ja arvostetuin muoto on pohjoismainen hyvinvointivaltio, joka ei perustu siihen, että valtio hoitaa kaiken, vaan siihen, että markkinavoimien säätelyllä ohjataan taloutta ja tasoitetaan tuloeroja. Tämä on tuottanut miltei kaikissa kansainvälisissä vertailuissa parhaat tulokset."

Vasemmistopuolueisiin tulvi 1960- ja 1970-luvuilla nuoria tutkijoita ja opiskelijajäseniä. Tuomiojan mukaan heitä houkutteli mahdollisuus päästä mukaan tekemään vasemmistolaista ohjelmatyötä, jolla oli tilaisuus muuttua todellisuudeksi. Hän uskoo nuorten innostuksen laskeneen, koska tämä houkutin on kadonnut.

Hän mainitsee myös, että mediailmapiiri on muuttunut oikeistolaisemmaksi.

"Mediahan on nykyisin Yleisradiota myöten tällaista uusliberalistista ideologiaa heijastavaa. Välillä oli se vaihe, ainakin 1970-luvulla, jolloin ainakin joissain toimituksissa oli vasemmistolaista hegemoniaa. Sitten tuli tämä aika, kun toimittajat olivat selvästi vihreitä."

Myös Ensio Laine myöntää, että aloite poliittisessa keskustelussa on siirtynyt oikealle. Hänen mielestään valtamedia ei tarjoa vaihtoehtoja uusliberalistiselle totuudelle. Samanaikaisesti vasemmiston perinteiset valistustyövälineet, kuten puoluelehdistö, ovat kärsineet suuria takaiskuja.

"1970-luvulla vasemmistoliikkeen ääni oli niin tuntuvaa, että myös nuoret löysivät liikkeeseen. Yhteisöllisyys työläisten kesken oli ennen paljon vahvempaa. Nykyisinhän työpaikoilla on jopa vaikeuksia saada luottamusmiestä valittua."

Monet työpaikat, urheiluseurat ja muut kansalaisjärjestöt olivatkin 1970-luvulla poliittisesti latautuneita. Laineen mukaan politisoituminen näkyi erityisen hyvin Turun Wärtsilän telakalla. Lakot ja mielenilmaukset olivat miltei jokaviikkoisia.

Huhupuheiden mukaan tiukimmat poliittiset väännöt käytiin kokousten lisäksi telakan vesiklosetissa, jossa sosiaalidemokraatit ottivat yhteen kommunistien kanssa.

Neuvostoliiton trauma syö kannatusta

Sotien jälkeen aina 1990-luvun alkuun asti Neuvostoliiton kritisointi oli poliittisesti mahdotonta. Loukkaavat kommentit itänaapuria kohtaan johtivat usein parlamentaariseen paitsioon. Etenkin taistolaisnuorten ajattelua leimasi jopa lähes kritiikitön ihailu Neuvostoliittoa kohtaan.

Nykyisin monet puhuvat tuosta ajasta ivalliseen sävyyn suomettumisena. Ensio Laine myöntää, että ihailu saattoi mennä aika ajoin liian pitkälle. Hän toteaa, että Neuvostoliiton kaatuminen on luultavasti syönyt vasemmiston kannatusta.

"Toive kommunistisesta tulevaisuudesta johti ihailuun Neuvostoliittoa kohtaan. Uskoimme, että sosiaalipoliittiset ja työelämän asiat olivat Neuvostoliitossa paremmin. Myöhemmin huomattiin, että järjestelmässä oli ongelmia etenkin demokratian suhteen."

Vuonna 1985 Laine esitti hallitukselle eduskunnan kyselytunnilla kysymyksen, joka koski Commodore 64 -pelikonsolille julkaistua Raid Over Moscow -peliä. Kylmän sodan runtelemassa Euroopassa peliä pidettiin erittäin räikeänä provokaationa. Laine epäili pelin vaarantavan naapurussuhteet ja kysyi hallitukselta, miten se aikoo jatkossa suhtautua rauhankasvatustyön vaarantaviin peleihin.

"Näin, että peli oli luotu aseeksi naapurisuhteita vastaan. Pidin sitä poliittisena pelinä, ja siksi kysymyksen tein. Silloista poliittista kamppailua ajatellen oli mielestäni oikein kysyä asiasta."

Kommunismiin ja sen taustalla olevaan marxismiin kuuluu olennaisena osana vankka, deterministinen usko vallankumoukseen. Myös Neuvostoliitossa tietyt piirit uskoivat, että ennen pitkää muissakin maissa työläiset ottaisivat tuotantovälineet haltuunsa ja internationalismin nimissä liittyisivät suuren neuvostotasavaltojen kansandemokraattiseen perheeseen.

Suomessakin kovimman linjan kommunistit haaveilivat vallankumouksesta vielä 1970-luvulla.

"Uskon, että vallankumous sitä kautta, että kansan suuri enemmistö ottaa vallan käsiinsä, on oikeastaan välttämätöntä ihmisten tasa-arvon, solidaarisuuden sekä oikeudenmukaisuuden vuoksi", Laine pohtii.

SDP hylkäsi vallankumoushaaveet sisällissodan jälkeen vuonna 1918. Maltillisena vasemmistolaisena tunnettu Erkki Tuomioja sanookin proletaarisen diktatuurin tavoittelun vaihtuneen eräänlaiseen edistysuskoon.

"Itse olen sitä sukupolvea, joka on nimenomaan 1960-lukulaiseksi katsottava. 1960-luku perustui arvoliberalistiseen hippiliikkeeseen, feminismiin ja ihmisoikeuksien edistämiseen. 70-luvun taistolaisuus oli monessa suhteessa 60-luvun negaatiota."

Laine puolestaan ei näe seksuaalivähemmistöjen etujen puolustamista työväenliikkeen asiana.

"Vasemmiston pitäisi pitää kiinni vähävaraisemman kansanosan etujen ajamisesta. En osaa yhdistää homoseksuaalisuuden tukemista siihen kamppailuun, jota työväenliike on aina käynyt köyhyyttä ja epätasa-arvoa vastaan."

"Rotat palaavat laivaan"

Vasemmistoliiton ensimmäisen kauden kansanedustaja, tamperelainen Anna Kontula kertoo olevansa punavihreä sosialisti, joka ihailee lähikirjastoverkkoa.

Kontula on kasvanut taistolaisessa perheessä, jossa ei pidetty Neuvostoliiton entisen johtajan Leonid Brežnevin kuvaa seinällä. Leniniäkään ei kuulemma pakkoluetettu.

"Ihan itse hain sen kirjastosta teini-ikäisenä."

Hän kertoo taistolaisuuden näkyneen pienissä arjen asioissa, kuten siinä, että karkit piti jakaa kavereiden kesken. Tärkeämpää oli tehdä oikein kuin noudattaa sääntöjä.

"Meillä esimerkiksi kannatettiin neuvostoliittolaista maakaasua, koska se oli sen ajan näkemysten mukaan ympäristöystävällisempää."

Hänen mielestään vasemmiston heikkoa tilaa selittää Neuvostoliiton hajoamisesta lähtenyt muutosprosessi, joka on luonut pohjan oikeistolaiselle hegemonialle.

"Tällaisissa murrosvaiheissa oikeisto helposti pärjää paremmin, sillä murros tuo ihmisistä esiin konservatiivisia arvoja."

Kontula toteaa myös, että eri aikakausilla on erilaisia itsestäänselvyyksiä, joiden puitteissa voi olla eri mieltä.

"Eiväthän 1970-luvun porvarit ikinä kritisoineet Neuvostoliittoa, jotkut jopa pitivät sosialismiin siirtymistä pelkästään ajan kysymyksenä", hän sanoo.

"Uusliberalistinen hegemonia pääsi vallalle 1990-luvulla. Esimerkkinä voi pitää puhetta siitä, että valtiontalouden alijäämä pitää hoitaa sopeutuksilla. Tämähän on täysin hegemonista puhetta."

Kontulan mukaan ne, jotka väittävät, että vasemmistolla ei olisi uutta tarjottavaa, eivät ole aikoihin vilkaisseet vasemmalle. Hän kertoo, että ensimmäisen kerran 20 vuoteen vasemmisto tuottaa eniten poliittisia avauksia tekevää kirjallisuutta.

"Tervehdin ilolla sitä, että vasemmistointellektuellit ovat palanneet. He ovat niin kuin rottia, jotka jättävät laivan ensimmäisenä. Heidän paluunsa kertoo tuulten kääntyneen. He ovat myös niitä, jotka tuottavat uudenlaista hegemoniaa."

Kontula myöntää ongelmalliseksi sen, että puolue on mediassa leimautunut pelkästään arvoliberaalien avausten tekijäksi. Hän ei kuitenkaan ymmärrä väitteitä siitä, että seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajaminen ei olisi vasemmistolaista.

"Sellaista puhetta kuulee henkilöiltä, jotka eivät oikeastaan tunne työväenliikkeen historiaa kovinkaan hyvin."

Teksti: Sakari Muurinen
Kuvitus: Anja Karppinen