Henkilö
20.11.2020

Eeva Putro ajatteli, että ura oli siinä, kun hän näki käsikirjoittamansa Toven ensi kertaa – nyt elokuva on Suomen Oscar-ehdokas

Teksti:
Wilhelmiina Palonen
Kuvat:
Teemu Perhiö

Tove-elokuvan käsikirjoittajalle Eeva Putrolle työn tekeminen on yksi elämän suurimmista rakkauksista.
 

Ohjaaja lähetti työryhmälle linkin. Siitä pääsi katsomaan Tove-elokuvan ensimmäisen leikkausversion. Eeva Putro oli käsikirjoittanut elokuvan, mutta sen lisäksi hän myös näytteli siinä. 

Roolina oli Maya Vanni, Tove Janssonin läheinen ystävä.

Putro katsoi elokuvan ensimmäistä kertaa, itsekseen kotona.

Elokuvan loppumisen jälkeen hän ajatteli, että ura oli siinä. Hän oli epäonnistunut roolissa ja vielä kaikkien edessä. Ja koko muu työryhmä näytti onnistuneen.

Putroa huvittaa, nyt. Silloin pelko tuntui täydeltä todelta, hän sanoo.

Seuraavana päivänä läheinen ystävä tuli käymään ja katsomaan hänen kanssaan lävitse jokaisen kohtauksen, jossa Putro esiintyi. Tämä roolihan onnistui tosi hyvin, ystävä sanoi. Niinkö, Putro ajatteli.

Tove on menestynyt, pandemia-ajasta huolimatta. Se on ensimmäinen suomenruotsalainen elokuva, joka on ylittänyt 100 000 katsojan rajan. Elokuva on myyty yli 30 maahan ja sitä on kiitelty sekä suomalaisissa että ulkomaisissa kritiikeissä. Se on Suomen Oscar-ehdokas. Usea kriitikko on kehunut Mayan roolihahmoa, vaikka kyseessä on sivuhenkilö. 

Kiittävä palaute ja useammat katsomiskerrat helpottivat Putron oloa.

Ja tottumus. Tunne on sama jokaisen elokuvan kohdalla, jokaisten kuvausten jälkeen. Samasta pelosta on puhunut moni tuttu näyttelijä ja ohjaaja.

Välillä Putro on pyytänyt ystävän seurakseen, kun katsoo uutta elokuvaansa läpi ensimmäistä ­kertaa. Toisen ihmisen katsomisen tarkkailu rauhoittaa. Muut näkevät kohtaukset sellaisina kuin ne on elokuvaan leikattu, eivät näyttelijän jännitystä kuvaustilanteessa tai päässä ollutta visiota.

”Sitten se mun pelko vain pikkuhiljaa valuu pois.”

Toven ensi-iltanäytöksessä olo oli jo täysin toinen. Putro istui katsomossa keskellä muuta työryhmää ja hymyili valokuvissa punaisella matolla vintage-iltapuvussa.

Kokonaisuus oli sellainen kuin piti.

”Läheiset ovat sanoneet, että se elokuva on merkillisellä tavalla ihan kuin mä itse. Siihen sisältyy kaikki mun elämän polttavimmat kysymykset.”
 

Äiti oli huolissaan. Alakouluikäinen Putro nukkui huonosti, kun ajatteli seuraavan päivän balettituntia. Miten tanssi sujuisi? Pääsisikö hän eturiviin vai joutuisi takariviin huonosti menneen harjoittelun vuoksi?

Hän kävi tunneilla monta kertaa viikossa, myöhemmin viitenäkin iltana.

Kun Putro oli yläasteella, äiti ilmoitti hänet Tikkurilassa järjestetylle teatterikurssille. Kaksi viikkoa, improvisointia ja kontaktiharjoituksia.

Liikkeiden kurinalaisuudesta ei tarvinnut välittää samalla tavalla kuin baletissa. Tekeminen oli myös yhteisöllisempää.

Lyhyt kurssi riitti, Putro oli vaikuttunut.

”Musta tuntui, kun joku olisi lyönyt isolla huumaavalla lekalla päähän”, hän sanoo.

Tässä oli hänen tuleva ammattinsa, 14-vuotias päätti. Näytteleminen tuntui siltä, että siinä oli kaikki. Fyysinen ilmaisu ja sanat. Tanssimisesta puuttui puhe.

Kurssin jälkeen hän lopetti baletin kuin seinään. Balettiopettaja oli häkeltynyt.
 

Muutama vuosi ylioppilaskirjoitusten jälkeen Putro opiskeli Helsingin yliopistossa, eikä ollut oikein tyytyväinen. Hän oli hakenut kirjoitusten jälkeen muutaman kerran opiskelemaan näyttelijäksi ja oli päässyt hauissa pitkälle, mutta pudonnut. Ja sitten taipunut ajattelemaan, että voisi sittenkin opiskella biologiaa.

Silloinen tyttöystävä oli sitä mieltä, että Putro eli b-suunnitelmaansa. Hän haastoi valinnasta.

Tyttöystävä luetutti puheidensa tueksi Kierkegaardiakin, Putro nauraa.

Søren Kierkegaard oli 1800-luvulla elänyt tanskalainen filosofi, joka kirjoitti siitä, mitä ihmisen on tehtävä ollakseen todella olemassa, ei pelkästään elossa. 

Kierkegaardin mukaan vastaus oli uskon hyppy tyhjyyteen.

Siis epävarmalle taidealalle tässä tapauksessa.

Putro päätti, että satsaisi näyttelemiseen kaikkensa. Hän on kiitollinen eksälleen oikeaan suuntaan sysimisestä.

Päätöksen jälkeen Putro haki suomalaisten yliopistojen ­lisäksi Isoon-Britanniaan ja Venäjälle, kolmeen eri opintokokonaisuuteen Pietarin valtiolliseen teatteritaiteen akatemiaan.

Hän sai paikan Pietarista, draamanäyttelemisen kurssilta.

Viivettä näyttelijäopintojen aloittamisessa oli nuorempana vaikea hyväksyä, Putro sanoo. Pelotti, että aikaa meni hukkaan. Vaikka myöhemmin muutama vuosi on tuntunut lyhyeltä ajalta. Ja samalla hyödylliseltä, tieteellisen maailmankuvan ja kieliopintojen vuoksi.

Pietariin lähtö osoittautui hyväksi ratkaisuksi, vaikka ei helpoksi.

Putro ei osannut lainkaan venäjää. Pääsykokeisiin hän oli opetellut monologin englanniksi. Opiskelujen alussa paljastui kuitenkin, että kaikki opetus olisi venäjäksi.

Ryhmässä oli yksi opiskelija, joka pystyi tulkkaamaan Putrolle, mitä heiltä milloinkin odotettiin.

”Kun mä olin sitä Sergeitä kaksi viikkoa nykinyt hihasta ja näin, miten ärtyneeksi se alkaa käydä, tajusin ettei kannata jatkaa tällä linjalla”, Putro sanoo.

Hän alkoi opetella venäjää. Myöhemmin hän on opiskellut kieliä lisää ja näytellyt myös suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Kielitaidon ylläpitäminen vaatii edelleen säännöllistä työtä.

Opetus Venäjällä oli professorikeskeistä. He kutsuivat professoriaan masteriksi ja tämä valikoi heille parhaaksi katsomansa opettajat koko koulutuksen ajan. Master saattoi halutessaan myös pudottaa opiskelijoita pois kurssilta. 

Putro viihtyi. 

Tarkimmin keskityttiin näyttelijäntyön perusteisiin, stanislavskilaisin metodein. Niiden pohjalla ovat venäläisen teatteriteoreetikko Konstantin Stanislavskin (1863–1938) ajatukset siitä, että näyttelijän pitää pyrkiä psykologisesti uskottavaan roolityöhön sekä hyödyntää omia muistojaan ja tunteitaan työssä.

Mutta sen lisäksi oli paljon muutakin opiskeltavaa. Venäjän kielen tunteja. Kolme kertaa viikossa tanssia, balettia mutta myös esimerkiksi hovitansseja. Opinnoissa oli lisäksi musiikkipainotus: laulutunteja, kuorolaulua.

Tutkinnon suorittaminen kesti neljä vuotta.

Sen jälkeen Putro on työskennellyt freelancerina ja näytellyt niin teatterissa, tv-sarjoissa kuin elokuvissakin.

Hän on vastikään siirtynyt Panorama Agencyn listoille. Kyseessä on suuri tanskalainen agentuuri.

Lokakuussa Tanskassa tuli ensi-iltaan elokuva Breeder, jossa Putro esiintyy. Kevääksi on koronatilanteen salliessa luvassa kahden teatteriproduktion ensi-illat Suomessa, Det svarta fåret Virus-teatterilla ja Älä jätä jälkiä Aleksanterin teatterilla.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen. 


 

En voi koskaan olla varma työllistymisestä. Mietin pidetäänkö minua alalla outolintuna, koska olen saanut koulutuksen Pietarin teatteriakatemiasta, minun on pakko kysellä töiden perään, olen pienikokoinen, vähän kummallisen näköinen, enkä edes hetero”, Putro kirjoitti tänä syksynä Näkymämedia-sivustolla julkaistussa kirjoituksessaan

Ja: ”Välillä haluan melkein purra käteni irti.”

Freelancerina asiat ratkeavat aina vain hetkeksi kerrallaan, vaikka välillä onnistuisi miten hyvin. 

Päässä pyörii jatkuvasti ajatus, että mitä pitäisi tehdä juuri nyt, jotta saisi taas tehdä töitä.

”Se on se iso kysymys”, Putro sanoo.

Tilanne on ihan erilainen kuin monilla tutuista, jotka samaan aikaan miettivät, milloin on seuraava loma. Ero on niin suuri, että välillä tuntuu kuin olisi itse toisen luokan kansalainen.

Töiden mielekkyys ei silti muuta sitä tosiasiaa, että työt vievät voimia. Jouluna tai kesällä ei ole palkallista lomaa odottamassa.

”Totta kai mä olen ollut välillä aivan hemmetin hädässä.”

Yksittäisten töiden saaminen voi olla pienestä kiinni. Sen vuoksi pikkujutut voivat myös jäädä vaivaamaan liikaa.

”Jokainen juuri sillä hetkellä käsillä oleva työ tuntuu maailman tärkeimmältä”, Putro sanoo. Sen vuoksi ajatus epäonnistumisesta tuntuu niin raskaalta. Sitä lipsahtaa helposti liian ankaraksi itselleen. Vaikka morkkaaminen ei auta mitään.

Epävarmuutta täytyy sietää paitsi töiden välillä, myös niitä tehdessä.

Koe-esiintyminen elokuviin ja sarjoihin tapahtuu usein kuvaamalla nauha, self-tape. Niihin saatetaan toivoa samat kohtaukset vaikka englanniksi ja venäjäksi. Näyttelijän täytyy kääntää repliikit ja opettella ääntämystä. Sen jälkeen seuraa harjoittelu ja kuvaaminen, lopuksi editointi.

Putro on hankkinut kotiinsa kaiken tarvittavan. Taustakankaan, valot, kameran.

Ja varmistuneetkin produktiot etenevät hitaasti, monessa vaiheessa.

Tovesta Putro käsikirjoitti ensimmäisen synopsiksen yhdessä Jarno Elosen kanssa sitä varten, että käsikirjoitusta voisi edes tarjota tuotantoja rahoittavalle Elokuvasäätiölle.

Ensimmäistä versiota seurasi ensimmäinen hylkäys. He eivät olleet ensimmäisiä ideaa esittäneitä. Onnistumiseen tarvittaisiin Janssonin perikunnan tuki. Sen saaminen tuntui epätodennäköiseltä.

Perikunta kuitenkin kiinnostui Elosen ja Putron synopsiksesta. Heidän näkemyksensä poikkesi tavallisesta elämäkertaelokuvasta. Ajatus oli kertoa vain joistakin uran ja identiteetin kannalta tärkeistä vuosista, ei koko elämää.

Tekstin työstäminen kunnolla alkoi. Elokuvan noin 15 liuskan mittainen tiivistelmä piti kirjoittaa uudelleen kerta toisensa jälkeen. Elonen jättäytyi myöhemmin pois ja Putro jatkoi yksin. Käsikirjoitusta luetutettiin milloin tuottajilla, milloin ulkopuolisilla dramaturgeilla.

Mutta palautteen vastaanottaminen ei ollut vaikeaa, Putro sanoo. 

Niin hän ajattelee näyttelemisestäkin. Että palaute on apu, jonka avulla voi korjata omaa työskentelyään ja pyrkiä parempaan lopputulokseen.
 

Tove Jansson eli työnsä ja identiteettinsä kannalta tärkeitä vuosia 70 vuotta sitten. 

Jälkikäteen katsottuna näyttää hämmästyttävältä, millaisia valintoja Jansson pystyi sodanjälkeisessä Suomessa tekemään. Tämä herätti Putron kiinnostuksen.

Jansson jätti biseksuaalisuutensa salailematta, eikä valinta ollut yksinkertainen. Julkisesti tai yksityisesti.

Jansson oli läheinen lapsuudenperheensä kanssa ja asui vanhempiensa luona 27-vuotiaaksi asti. Silti vanhempien kanssa keskusteleminen oli myöhempinä vuosina välillä vaikeaa.

Putrokin on hävennyt, kun hänen normeista poikkeaviin tunteisiinsa on teini-ikäisenä suhtauduttu avoimen inhoten.

Janssonin kaltaiset hahmot ovat tästä syystä ”kuin desi raikasta happea”, Putro kirjoitti elokuvan ensi-illan aikaan.

Jansson vaikutti valitsevan elämäänsä juuri ne asiat, jotka halusi. 

Moni tuntee Janssonin ex librikseen eli kirjanomistajan merkkiinsä valitseman moton: labora et amare. Latinaa ja vähän väärin kirjoitettu, mutta merkitys on selvä. Tärkeintä Janssonin mielestä oli tehdä töitä ja rakastaa.

Järjestykseen on kiinnittänyt huomiota moni, muun muassa Janssonista elämäkerran kirjoittanut Tuula Karjalainen

Jansson pohti valintojaan kirjeidensä ja päiväkirjojensa perusteella paljon. Muutti mielipiteitään, haaveili eksoottisille paratiisisaarille muuttamisesta ja oli välillä ahdistunut.

Hän pelkäsi paljon. Erityisesti sitä, ettei kehittyisi maalarina tarpeeksi hyväksi. Sarjakuvat, kuvitukset ja muut tilaustyöt näyttäytyivät välillä hukkaan heitettynä aikana.

Putrokin on pelännyt, että kirjoittaminen vaikeuttaa hänen näyttelemistään. Ja samoin monen muun asian kohdalla. Niin kuin parisuhteen vaikka. 

Valintoja on täytynyt tehdä jatkuvasti, esimerkiksi ajankäytön suhteen. Pitkään hän valitsi aina varman päälle niin, ettei työ ainakaan kärsisi. Nykyisin elämään mahtuu muutakin.

Ja vaikka kirjoittaminen näyttelemisen ohella on stressannut, on se enemmän vapauttanut. Saatuaan ensimmäisen kerran rahoituksen käsikirjoittamiseen vuonna 2013 Putro tajusi, että hänellä on muitakin mahdollisuuksia tehdä taiteellista työtä kuin näytellä.

”Siitä tuli sellainen varmuus ja ilo elämään.”

Samoin rentoutta on tuonut tietoinen optimismin opettelu, jossa on auttanut muun muassa meditointi.
 

Pietarin Teatteriakatemiassa puhuttiin paljon kontaktista. Kaiken näyttelijän työssä piti perustua siihen, että saa yhteyden kameraan tai yleisöön ja vastanäyttelijään. 

Näyttämöllä tehty temppu oli pelkkä temppu, vasta luonnollisena osana teosta siitä tuli taidetta. Niistä onnistumisen hetkistä Putro edelleen saa parhaat kiksit työssään.

Kuvauksissa onnistuminen tuntuu vielä paremmalta kuin teatterilavalla.

”Kamera on niin armoton, yhteyden puuttuminen vastanäyttelijään näkyy helpommin.”

Tunne on koukuttava, sama kuin teininä teatterikurssilla. Silti työ ei yksiselitteisesti tee onnelliseksi.

”Se on vähän sama kuin rakkaudessa”, Putro sanoo. 

”Jos on tosi rakastunut johonkuhun, niin on paljon suurempi riski, että se tekee onnettomaksi, mutta sitten myös suurempi mahdollisuus, että se tekee onnelliseksi.”

Merkityksellisen työn suhteen on sama tilanne.

”Koen, että olen plussan puolella kuitenkin.”

Mutta tuntuu trendin vastaiselta puhua työnteosta tällä tavalla, sanoo Putro.

”Nytkin, kun sä kyselet, niin tuntuu siltä, etten vastaa niin kuin pitäisi.”

Tuntuu, että taidealallakin leimataan vähän hulluksi, jos liikaa korostaa työn tärkeyttä. Kuulostaa liian idealistilta.

On kuitenkin ihan hyvä, jos onnellisuus tulee elämään monesta eri asiasta, Putro sanoo.

”Mutta silti haluan pitää kiinni siitä, että kuulun niihin ihmisiin, joille työn tekeminen on yksi elämän suurimmista rakkauksista.”

Tuntuuko tämän sanominen epätrendikkäältä?

”Tuntuu.”
 

Tove-elokuvassa on kohtaus, jossa Jansson on allekirjoittamassa sarjakuvan piirtämisestä sopimusta suuren brittiläisen lehden kustantajan kanssa.

”Olen epäonnistunut taiteilijana”, sanoo Jansson miehelle ravintolapöydässä.

”Olen pahoillani siitä, mutta se koituu lukijoidemme eduksi”, vastaa kustantaja.

Putro pitää kohtauksen lempeästä huumorista. Taiteen kannalta tärkeä kysymys ei ole, onko ihminen menestynyt vai ei. Sitä hän ajattelee self-tapejakin kuvatessaan.

”Sitä ei voi tehdä vain hyödyn vuoksi. Siitä roolista pitää nauttia, vaikka tekee vain koe-esiintymisnauhan.”

”Samalla mua ilahduttaa sen ajatuksen tyhmyys ja lapsellisuus.”

Yksioikoisissa menestystarinoissa tärkeää on palkinnon pitäminen mielessä ja se, ettei luovuta. Putron mielestä arvokasta on se, että voi joka päivä keskittyä siihen, mihin haluaa. Jo se ajatus tuottaa nautintoa.

”Mistä silloin edes luovuttaisi? Elämästä vai?”
 

Lue lisää

Kreivin ruusutarhassa

Kaukana ulkomerellä on asumaton saari, jossa kallioiden suojassa kukkii englantilainen puutarha. Sen keskellä hirsitemppeli odottaa tuulen tuiverruksessa seuraavia juhlijoita. (6/2016)