Henkilö
15.02.2012

Herrasmies klubilla

On vuosi 2012. DJ Esko Routamaa soittaa, turkulainen klubikansa tanssii. Sama mies oli mukana, kun nuoriso kokoontui ensimmäisiin laittomiin varastoreiveihin 80-luvun lopulla.

Polvet joustavat epätahdissa, lihakset alkavat olla maitohapoilla, kello lyö jo kolmea.

Tiskin takana on Turun suosituimpiin DJ:ihin, muun muassa Dynamon ja jazzbaari Monkin vakiokasvoihin kuuluva Esko Routamaa. Tumma pikkutakki, kauluspaita ja viimeistellyn klassinen tyyli erottuu rosoisessa klubiympäristössä.

Routamaa on vaikuttanut kotikaupunkinsa klubikulttuurissa jo lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Häntä on kuultu paitsi useimmissa turkulaisissa konemusiikkitapahtumissa myös Flow-festivaaleilla ja lukuisissa kulttuuritapahtumissa ympäri maailman.

Hän keskittyy tanssilattialla vellovan ihmismassan sijaan levyihin.

"Oikeastaan en edes näe yleisöä kovin tarkasti. Soittaessa mulla täytyy olla nämä lukulasit, joten kauempana olevat hahmot näkyvät sumeina", Routamaa sanoo ojentaen vahvasankaisia kakkuloitaan.

Näkö on saattanut heikentyä, mutta kyky villitä tanssilattia mitä ilmeisimmin ei.

Rave tuli Turkuun

Herrasmiesmäisen hillitty olemus kätkee taakseen värikkään menneisyyden. Nykyään lähinnä rytmimusiikin monipuolisena asiantuntijana tunnettu Routamaa kuuluu myös suomalaisen rave-kulttuurin pioneereihin osana Hyperdelic Housers -DJ-kollektiivia.

Routamaan intohimon musiikkiin syttyi jo varhain.

"Aloitin levyjen keräilyn kymmenennen ikävuoden jälkeen, ja siitä pohjasi kiinnostus soittaa niitä myös muille."

Ensimmäisen virallisen DJ-keikkansa hän soitti vuonna 1985 nyttemmin kuopatulla TVO-klubilla.

"Baarikulttuuri oli tietenkin silloin hyvin erilainen. Oli lähinnä keskikaljabaareja, jotka sulkivat ovensa kahdeltatoista. Musiikkivetoiset klubit olivat harvassa."

Uudet tuulet Turun ummehtuneeseen bilekulttuuriin puhalsivat Euroopan suurkaupungeista.

Routamaa ystävineen oli ensimmäisten suomalaisten joukossa käynyt varhaisissa varastoreiveissä Lontoossa ja Berliinissä. He inspiroituivat uudenlaisesta house-musiikista ja omaehtoisesta bileiden järjestämisestä.

Syntyi Hyperdelic Housers, ytimessään DJ:t Esko Routamaa, Tommi Grönlund ja Mika Vainio.

"Aloitimme kesällä 1989, jolloin vuokrasimme kuukaudeksi hylätyn pienteollisuustilan."

"Ajateltiin, että järjestetään niin monet bileet kuin ehditään. Kyllä se sitten alta menikin – poliisin toimesta."

Tehdashallien

estetiikka

"GOVERNMENT VS. ACID HOUSE – THE RIGHT TO PARTY".

Dekadentti tunnelma ja leikittelevä kapinallisuus huokuu Hyperdelic Housersin futuristisisesti kuvioiduista lentolehtisistä. Osoite jätettiin ilmoituksissa usein mainitsematta. Juhlat aloitettiin puoliltaöin, ja bassot pauhasivat aina aamuun saakka.

Itse järjestetyt, underground-henkiset tapahtumat antoivat sijaa klubikeikkoja suuremmille taiteellisille vapauksille. Suurimmissa reiveissä Kupittaan saven tehtaalla Routamaa kertoo odotuttaneensa yleisöään tunteja soittaen vain haastattelunauhoja ja kuunnelmia beat-kirjailija William Burroughsin teoksista.

Askeettisten tehdashallien karu estetiikka oli osa rave-kulttuuria, mutta hylättyjen teollisuusrakennusten omatoiminen varustelu oli usein työlästä.

"Eräät uudenvuoden juhlat pidimme suuressa, tyhjässä teräshallissa sataman liepeillä. Ulkona oli 15 astetta pakkasta, mutta saimme hankittua lämmitykseksi suuria liekinheittimiä, jotka asetimme puhaltamaan hallin toisesta laidasta", Routamaa kuvailee.

Jälkeenpäin suurpiirteinen tee-se-itse-meininki luovine ratkaisuineen hieman puistattaa.

"Tietenkin niissä tehdasympäristöissä itsessäänkin oli omat riskinsä, kuten paikkoja, joista olisi saattanut pudota. Olen helpottunut, ettei mitään tapahtunut."

Hyperdelic Housers ei rajoittanut toimintaansa vain Turkuun.

"Kävimme pariin kertaan soittamassa suuremmissa reiveissä myös Neuvostoliiton Leningradissa."

Rikos ja rangaistus

Routamaa painottaa, ettei laittomuus ollut koskaan Hyperdelic Housersille itsetarkoitus.

"Vaikka loihan se varmaan tiettyä jännityksen tunnetta niin yleisöön kuin järjestäjiinkin", hän myöntää.

"Bileet saattoivat loppua milloin tahansa – ja usein loppuivatkin täysin kesken. Kyllä me oikeudessakin istuttiin, ja sakkoja tuli makseltua."

Vähitellen toiminta hiipui.

"Ei me sitä kovin montaa vuotta tehty", Routamaa sanoo.

"Se acid housen soundimaailma, joka touhussa eniten kiehtoi, oli lopulta aika nopeasti koluttu."

Routamaalla on myös 23-vuotias poika. Emil syntyi samoihin aikoihin kuin Hyperdelic Housers aloitti toimintansa.

Routamaa ei kuitenkaan allekirjoita, että vakiintuminen olisi vaikuttanut reivien jäämiseen taka-alalle.

"No en nyt tiedä, vakiinnuinko mä ikinä, mutta pidin toki asiat tärkeysjärjestyksessä. Lapsen itsenäistyttyä soittamiseen on ehtinyt keskittyä taas enemmän."

Kuva ja ääni

Päivätyökseen Routamaa valokuvaa.

"Aiemmin työskentelin studiokuvaajana, nykyisin freelance-pohjalta."

Kahden taiteenalan yhdistäminen on Routamaalle luontevaa. Hän kertoo pyrkineensä jo ensimmäisellä keikallaan yhdistämään sekä musiikillisen että visuaalisen annin ottamiensa kuvien, tekemänsä flyerin ja tilaisuutta varten koostamansa projisointisarjan kautta.

"Koin silloin tärkeäksi, että musiikin lisäksi oli myös nähtävää. Olen myös soittanut paljon taidenäyttelyiden avajaisissa ja monitaiteellisissa kulttuuritapahtumissa."

Hän kaivaa laukustaan poikkeuksen sääntöön, Robert Wyattin Rock Bottom -albumin, jota hän tituleeraa elämänsä tärkeimmäksi levyksi.

"Ostin levyn viidentoista vanhana, ja etenkin sen ensimmäinen kappale Sea Song teki lähtemättömän vaikutuksen."

Vakavasti halvaantunut Wyatt laulaa hauraasti ja korkealta sävelkulultaan hämmentävässä, melankolisessa rakkauslaulussa.

"Vaikken edes ymmärtänyt lyriikoita, laulutapa kosketti suuresti. Se on tähän päivään asti ainoa kappale, joka saa minut spontaanisti pillahtamaan itkuun."

Musiikkirakkautta

Routamaa voisi puhua loputtomiin musiikista, itsestään vähemmän. Soittaminen on elämäntapa, jolle omistautuminen vaatii aikansa.

"Pyrin siihen, että käytän ainakin neljä tuntia päivässä levyjen kuuntelemiseen, uuden musiikin etsimiseen ja vanhojen arkistojen kaiveluun. Tavanomaisille klubikeikoille levyvalinnat syntyvät nopeasti, mutta levyjen etsiminen erityistilaisuuksiin voi viedä aikataulun salliessa jopa kuukausia."

Yksittäisen kappaleen tai artistin sijaan kuuntelijat tulevat useimmiten toivomaan DJ:ltä tanssittavuutta.

"Joka tarkoittaa siis sitä, että biisi täytyy tuntea – ei sitä, että musiikki itsessään olisi tanssittavaa."

Routamaa nauttiikin erityisesti istuvalle yleisölle soittamisesta. Varsinaiselle teatteriyleisölle hän kertoo soittaneensa kaksi keikkaa, toisen Pariisissa ja toisen Torinossa kiertäessään Italiaa Jimi Tenorin kanssa.

Taloudellista motiivia soittamisella ei ole.

"Rahaa menee levyihin enemmän kuin satunnaisista DJ-palkkioista kertyy. Keikkojen yhteisöllisyys tuo toki oman lisänsä, mutta kyllä rakkaus musiikkiin on se päällimmäisin syy", hän summaa.

Kirkkaat valonsäikeet halkovat tanssilattian harvoja kansoittamattomia neliösenttejä. Routamaa hoitaa loppuspiikin vähäeleisen kohteliaaseen tyyliinsä.

"Ja nyt viimeinen biisi. Ilta... humpsahti... aika nopeasti. Kiitos paljon."

Teksti: IISA EIKAAS

Kuva: LAURI HANNUS