Olavi Uusivirta 9.11. Logomo Sunborn Live Opiskelijaliput 23,50 €
Henkilö
05.11.2014

Hiljaisten ääni

Teksti:
Susanne Salmi
Kuvat:
Lauri Hannus

Oppilaitospappi Laura Kajala tietää, mikä kirkossa on vialla. Hän on kuitenkin nähnyt myös paljon pahempaa. Israelin ja Palestiinan rajalla työskennellessä asiat löytävät nopeasti oikeat mittasuhteensa.

Kun Laura Kajala syyskuussa 2011 palasi Itä-Jerusalemista Suomeen, häntä vaivasi epämääräinen toivottomuuden tunne. 

Sellainen ei ole Kajalalle kovin tyypillistä. Hän työskentelee Turun korkeakoulujen oppilaitospappina, ja papin tärkein tehtävä on antaa ihmisille toivoa. 

Toivon lisäksi maailma tarvitsee muutakin. Kajalan mukaan hyvä pappi on valmis puhumaan oikeudenmukaisuuden puolesta. 

”Se ei tarkoita tuomitsemista tai surkuttelua, vaan ongelmien esiintuomista. Toisaalta kyse ei ole siitä, että kaikkien pappien pitäisi puhua lehdissä ja televisiossa. Me kohtaamme paljon perheitä: lapsia, nuoria ja isovanhempia. Yritämme luoda yhdessä hyviä hetkiä”, Kajala kuvailee.

Pastori asettelee sanansa rauhallisesti ja harkiten. Se tuntuu sopivan kuvaan: kun Kajalalta kysyy, miten hän luonnehtisi itseään pappina, mainitsee hän ensimmäiseksi lämmön ja empatian.

Kolmas Kajalan listaamista ominaisuuksista on nimeltään rohkeus. Sellaista tarvitsee, jos päättää lähteä huolehtimaan heikommistaan keskelle konfliktia.

Satavuotiasta kriisiä ratkomassa

Vuonna 2011 Kajala vietti kolme kuukautta vapaaehtoisena ihmisoikeustarkkailijana Itä-Jerusalemissa. Vaikka kokemus oli ravisteleva, se ei lopulta saanut häntä lannistumaan. Päinvastoin: nyt

Kajala on entistä varmempi siitä, että mahdottomalta vaikuttavaan tilanteeseen on löydettävä ratkaisu. 

”Emme voi viedä toivoa ihmisiltä, jotka elävät konfliktin keskellä. Moni ajattelee, ettei alueelle saada milloinkaan rauhaa. Tilanne ei kuitenkaan ole ikuinen. Muurit ovat murtuneet ennenkin; jopa

Saksa ja Ranska tulevat nykyään toimeen”, pappi pohtii.

Kajala on imenyt itseensä jokaisen Israelia ja Palestiinaa koskevan uutisen 14-vuotiaasta saakka. Lisäksi hän on tutkinut aihetta yliopistossa yhteensä kuuden vuoden ajan.

Ihmisoikeustarkkailijana toimiminen oli kuitenkin silmiä avaava kokemus myös konkarille. Kajalalla onkin tapana sanoa kyselijöille, että tilanne on nähtävä paikan päältä käsin.

Lähes sadan vuoden ajan kestänyt kriisi on niin vaikea pala purtavaksi, ettei kaikilla poliitikoillakaan ole asiasta mielipidettä. Siksi Kajala on käynyt Euroopan parlamentissa saakka kertomassa ajatuksistaan. Yhtälailla tärkeää on ruohonjuuritason vaikuttaminen. 

”Tuntuu, että monen on helppo valita oma puolensa konfliktissa, mutta minusta se on hyvin haastavaa. Mielestäni on tärkeää kuulla kummankin osapuolen näkemyksiä, mutta samalla pitää mielessä ajatus siitä, että ihmisoikeuksista ei voi tinkiä.”

Vapaaehtoisia ihmisoikeustarkkailijoita alueelle lähettää EAPPI, Kirkkojen maailmanneuvoston hallinnoima ekumeeninen ohjelma. EAPPI perustettiin vuonna 2002 Jerusalemin kirkkojen pyynnöstä, mutta katsomuksellisesti sen toiminta on vapaata: tarkkailijoiden joukkoon mahtuu kristittyjä, juutalaisia ja muslimeja, uskonnottomiakin. 

Ohjelman päämääränä on väkivallan kierteen katkeaminen ja oikeudenmukainen rauha. Siihen EAPPI ei ota kantaa, löytyykö ratkaisu yhden vai kahden valtion mallista – pääasia on, että sekä israelilaisia että palestiinalaisia kohdellaan oikeudenmukaisesti.

Myöskään Kajalalla ei ole tarjota yksiselitteistä ratkaisua tilanteeseen. Mielipide hänellä kuitenkin on.

”Minusta ei ole puolueellisuutta todeta, että palestiinalaisilla on huonompi tilanne – huolimatta siitä, että Israel kokee aitoa turvallisuusuhkaa. He puolustavat kansaansa, mutta se tapahtuu miljoonien ihmisoikeuksia polkemalla.”

Aamuyön kärsimysnäytelmä

Jerusalemista on vain viidenkymmenen kilometrin matka Välimeren rannalla sijaitseviin lomaparatiiseihin. Vapaaehtoistyöntekijöiden arjesta on kuitenkin loikoilu kaukana. 

Työvuorot alkavat useimmiten viideltä aamulla. Silloin vapaaehtoiset saapuvat Palestiinan ja Israelin rajalla sijaitseville tarkastuspisteille, joilla palestiinalaiset jo jonottavat päästääkseen Israelin puolelle töihin. EAPPI-lähettiläiden tarkoituksena on tarkkailla, kuinka rajanylitys sujuu.

Tuhansien ihmisten siirtyminen alueelta toiselle kestää tuntikausia. Joskus käy niinkin, ettei jono etene minnekään. Silloin osa palestiinalaisista joutuu luovuttamaan – vain palatakseen aamuhämärissä jälleen takaisin. 

Epätoivoisinta tungos on ramadanin eli islaminuskoisten paastokuukauden aikaan. Tuolloin valtavat ihmismassat pyrkivät Palestiinasta Jerusalemiin rukoilemaan. 

”Tarkastuspisteet ovat kaikessa hirveydessään hämmentäviä paikkoja. Epäinhimillisessä tilanteessa on kuitenkin aika paljon inhimillisyyttä. Aamuisin siellä ovat kahvimyyjät ja leipämyyjät, ja ihmiset tapaavat siellä tuttujaan”, Kajala kuvailee. 

Ihmisoikeustarkkailijat tekevät työtään viiden hengen ryhmissä. Joukossa on paljon nuoria aikuisia ja eläkeläisiä – siis ihmisiä, joiden elämänvaihe sallii heidän jättää kotimaansa hetkeksi taakseen. 

Kajalan kokemuksen mukaan vapaaehtoiset pysyvät tolkuissaan mustan huumorin avulla.

”Työ oli tosi haastavaa henkisesti ja fyysisesti. On hienoa, että voidaan yhdessä nauraa asioille, vaikka onkin kyse vakavista jutuista.”

Nuorelle ihmisoikeustarkkailijalle siunaantui uusia ystäviä niin kollegoiden kuin paikallistenkin joukosta. Toisaalta ihmisten kohtaaminen oli myös työn raskaimpia puolia.

”Siellä on vaikea olla järkevän viileä tai pitää etäisyyttä. Kyllä alueella vietetty aika menee ihon alle väkisinkin. Vierellä kulkeminen ja solidaarisuus ovat sekä hyviä että hirveän haastavia asioita.”

Kestääkö teologin usko?

Jerusalemista palattuaan Kajala on jatkanut vapaaehtoistyön tekemistä Suomesta käsin. Hänen päätyönsä on kuitenkin nykyään aivan muualla. 

Oppilaitospapin arkeen kuuluu vierailuja Turun yliopistossa, Åbo Akademissa ja ammattikorkeakoulu Noviassa. Opiskelijat ovat tervetulleita myös Seurakuntayhtymän tiloihin, joissa Kajalan työhuone sijaitsee. 

”Oppilaitospappien tarkoitus ei ole haalia ihmisiä kirkkoon, vaan tukea opiskelijoita yliopistoarjessa, sen iloissa ja suruissa. Meillä on myös sielunhoitomahdollisuus: jos opiskelijalla on vaikeaa omassa tilanteessaan, meidän kanssamme voi tulla puhumaan”, Kajala kuvailee.

Kajala on viettänyt vuosia nuorten parissa. Pitkän linjan partiolaisen ura alkoi nuorisotyönohjaajana. Ennen oppilaitospappeutta Kajala työskenteli nuorisopastorina. Hän vakuuttaa kuitenkin työskentelevänsä mielellään myös muiden ikäryhmien kanssa.

”Mutta nuorten kanssa minulla vain sattuu menemään hyvin. Muistan vielä mitä se ikävaihe on ollut, mutta toisaalta olen selvästi aikuinen”, 32-vuotias Kajala summaa.

Yliopistoarki on tuttua myös papille itselleen. Åbo Akademista teologian maisteriksi valmistunut Kajala on juuri aloittanut väitöskirjan tekemisen. Israel ja Palestiina ovat läsnä Kajalan tutkimuksessa: väitöskirjassaan hän tarkastelee Kirkkojen maailmanneuvoston suhtautumista alueen konfliktiin. 

Uskonnon ja tieteen suhde ei ole aina ollut ongelmaton. Kajala kuitenkin luottaa siihen, että teologisessa tiedekunnassa tehdään objektiivista tutkimusta.

”Ymmärrän kritiikin, mutta koen, että se on välillä perusteltu väärin. Vaikka uskon kohdetta ei voida todistaa, voidaan sitä ympäröiviä asioita tutkia: dogmatiikkaa, järjestöjä ja ihmisiä”, tuleva tohtori luettelee.

Teologinen tiedekunta on Kajalan mukaan oikea paikka myös pappien koulutukseen. Hän kavahtaa ajatusta erillisestä Raamattu- tai pappikoulusta, sillä sellaisessa tapahtuvia asioita olisi vaikea valvoa. 

Parhaassa tapauksessa opiskelu teologisessa voi tukea myös opiskelijan omaa hengellisyyttä.

”Sehän on perinteinen vitsi, että teologiseen menemällä löytää uskonsa, kadottaa sen, löytää sen uudelleen ja kadottaa jälleen”, Kajala naurahtaa. 

Homoillan jälkimainingeissa

Vuonna 2010 kirkossa kuohui. Tuolloin televisiossa esitettiin Ajankohtaisen kakkosen Homoilta, jossa kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen puolusti miehen ja naisen välistä avioliittoa voimakkain sanankääntein. 

Ryöpytys johti kirkosta eroamisten aaltoon. Homoiltaa seuranneen viikon aikana 24 000 ihmistä päätti jättää kirkon taakseen. Sittemmin jäsenkato on jatkunut tasaista tahtia. Viime vuonna kirkosta erosi lähes 60 000 suomalaista.

Kajalan mielestä joukkopako ei ollut pelkästään huono asia: se pakotti kirkon työntekijät havahtumaan.

”Silloin karisi välinpitämättömyys ja kuvitelma siitä, että kaikki ovat vastaisuudessakin kirkon jäseniä”, Kajala selittää. 

Hänen mukaansa tilanne on viime vuosina hieman parantunut. Nyt eletään niin kutsutun uusateismin jälkeistä aikaa, jonka myötä kirkon työntekijät ja jäsenet ovat löytäneet uudenlaisen, terveen itsetunnon. Parantamisen varaa olisi silti. 

”Viestintä on nykyään mielettömän tärkeässä osassa yhteiskunnassa. Siihen kaipaisin enemmän potkua, ulostuloja: ettei aina vaan reagoida, vaan myös tuodaan itse asioita esiin ja viedään yhteiskuntaa eteenpäin”, Kajala maalailee. 

Keskusteluun nostettavien asioiden joukossa pappi näkisi mielellään paitsi Israel-Palestiina-konfliktin, myös luokkayhteiskunnan paluun ja vähemmistökysymykset.  Hän kertoo olevansa huolissaan siitä, kuinka syyllistävästi tiettyjä vähemmistöjä kohdellaan.

”Koen tämänhetkisen maahanmuuttoa ja kansainvälisyyttä pohtivan keskustelun hieman ahdistavana. Minulla on vahva tunne siitä, että heikkoja vielä heikennetään – sellaisia ihmisiä, jotka tulevat käsittämättömistä oloista ja joilla on todellinen hätä.”

Mikäli Kajalan sanoja on uskominen, kirkko on täydellinen työpaikka heikommistaan välittävälle: sen tärkeimpiin tehtäviin kuuluu hädänalaisten auttaminen. 

Yksi avuannon tavoista on diakoniatyö. Sen parissa ei kysytä, mitä uskontokuntaa kukin edustaa. Apu kuuluu kaikille.

”Usein on niin, että kun yhteiskunta ei voi enää ottaa koppia, kirkko pystyy olemaan ihmisen turvana.”

Muutakin kuin ehtoollisviiniä

Uskonto näkyy keskivertosuomalaisen arjessa yhä vähemmän. Kehityssuunta tuo mukanaan ennakkoluuloja kirkkoa ja sen aktiivijäseniä kohtaan: moni kuvittelee, että jokainen pappi tai uskova toimii tietyllä tavalla. 

Siksi Kajala toivoisi, että kirkkoon kuuluvat kanssaihmiset pitäisivät enemmän ääntä itsestään. Nyt keskustelua hallitsevat yksittäiset kasvot, joiden toiminta luo väistämättä mielikuvia suurelle yleisölle. 

Edes pastorin oma suhde kirkkoon ei ole ollut ongelmaton. Täysi-ikäistyttyään hän pohti kirkosta eroamista, ja ensimmäisenä opiskeluvuonna alan vaihtaminen kävi mielessä moneen otteeseen. 

”Kyse oli lähinnä vahvasta kirkkokritiikistä”, liberaalipapiksi itseään luonnehtiva Kajala toteaa. 

Teologisessa opiskellessaan hän kuitenkin huomasi, että kirkon piiriin mahtuu hyvin monenlaisia tyyppejä. Kaikki ennakkoluulot eivät pitäneetkään paikkaansa.

”Pappeja on monenlaisia. Olemme ihmisiä siinä missä muutkin. Kuuntelemme muutakin kuin virsiä ja nautimme oluesta ja viinistä”, Kajala hymyilee.

Tosiaan: nykypappeja eivät koske enää samanlaiset rajoitteet kuin heidän entisaikaisia kohtalontovereitaan. Toki papin on syytä olla hyvä esikuva seurakuntalaisilleen, mutta se ei välttämättä tarkoita oman elämäntyylin muuttamista.

Pastori Kajala on tästä hyvä esimerkki. Dynamon, Klubin ja Bar Kukan nimiin vannova pappi tietää, millaista Turun yöelämä on. Syynä tähän on erityisesti kaupungin musiikkitarjonta. 

Kehuja saavat hyvin erilaiset musiikintekijät elektrovelho Jori Hulkkosesta Turun filharmoniseen orkesteriin.

”Turussa on tapahtunut paljon hyvää. Täällä on ollut mielenkiintoista, vaihtoehtoista liikehdintää jo pidempään. Ehkä vähän hipsteriä jo ennen kuin sitä sanaa oli vielä keksitty.”

Musiikki on aina ollut erottamaton osa Kajalan elämää. Lapsena hän soitti pianoa ja opiskeli musiikkiluokalla, teini-iässä kuvaan astui rock-musiikki. Kun Kajala Itä-Jerusalemissa asuessaan kirjoitti blogia, jokainen merkintä sai otsikkonsa Radioheadin kappaleiden mukaan. 

Sanat ovat hänelle tärkeitä, mutta kenties vielä merkittävämpiä ovat musiikin tarjoamat kokemukset. Kajala kuvailee musiikin voivan parhaimmillaan olla valtavan hengellistä. Se ei välttämättä tarkoita uskonnollisuutta.

”Musiikki voi palauttaa mieleen tärkeitä hetkiä menneisyydestä tai aiheuttaa vahvoja tunnereaktioita. Monelle hengellisyys voi olla sitäkin, että onnistuu purkamaan omaa ahdistustaan musiikin kautta.”

Toisinaan Kajala haluaa kuitenkin ottaa kuulokkeet korviltaan ja keskittyä ympäristönsä ääniin: luontoon, mereen, kotipihan hälyyn – omanlaistaan musiikkia sekin. 

Myös hiljaisuudella on sijansa hänen elämässään.

”Joskus voi olla pelottavaakin antaa ajatusten vain tulla, mutta sillä tavoin ihminen oppii tuntemaan itsensä. Hiljaisuudessa on aika paljon kaikkea hienoa.”