Henkilö
25.02.2016

Itselleen naurava tarinasetä

Teksti:
Esa Kostet
Kuvat:
Aake Kinnunen

Toisen romaaninsa viimeistelleen Tommi Kinnusen mielestä ihmiset haluavat kertoa elämänsä suurina tarinoina. Kirjailija ei itse kerro tarinoita sisäisen palon pakottamana, mutta kirjoittaminen tuo silti tunteet pintaan.

Aurajokea reunustavat penkit eivät ole niitä mukavimpia levähdyspaikkoja keskitalven pakkasilla. Tammikuinen hytinä tuntuu penkillä nököttäessä varmasti persnahassa asti, mutta Tommi Kinnunen istuu silti rennonoloisesti. Valokuvaajaperheestä tuleva kirjailija tietää, että kuvat on otettava ja että keli on kuvaamiseen mitä mainioin kirpsakkaa pakkasta lukuun ottamatta.

Kuvaaja on mielissään Kinnusen yhteistyöhalukkuudesta ja kärsivällisyydestä.

”Hyvä, just noin. Osaat näköjään vaihdella asentoa sopivasti kuvien välissä. Tämä on melkein kuin kuvaisi mallia.”

”Niin, siihen vain tarvittaisiin kuvattavalle metrin verran lisää pituutta”, Kinnunen laukoo ja vaihtaa jälleen asentoa. 

Monille turkulaisnuorille Kinnunen on tuttu roolistaan Luostarivuoren koulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Turun kirjallisissa piireissä hänet tunnetaan sen sijaan pitkäaikaisena Turun ylioppilasteatterin näytelmä- ja kabareetekstien kirjoittajana. 

Kansalliseen tietoisuuteen Kinnunen murtautui 2014, kun vahingossa julkaistavaksi päätynyt esikoisromaani Neljäntienristeys voitti useita palkintoja ja nimettiin Finlandia-ehdokkaaksi. Kinnusen ei ollut tarkoitus edes julkaista romaaniaan, mutta hän lähetti käsikirjoituksen luettavaksi ystävälleen Joni Pyysalolle, joka välitti sen edelleen kustantajalle. Teoksesta tuli arvostelu- ja myyntimenestys, jonka teatterisovitus pyörii parhaillaan Turun kaupunginteatterissa. 

Helmikuussa kirjailijalta julkaistiin toinen romaani Lopotti, jossa on osittain samoja henkilöhahmoja kuin ensiromaanissa. Lopotin kahdesta päähenkilöstä sokea Helena esiintyy myös Neljäntienristeyksessä. Hänen veljenpoikansa Tuomas syntyy ensimmäisessä romaanissa ja on Lopotissa toinen päähenkilöistä ja kertojista.

Helenan henkilöhahmon kirjoittamista varten Kinnunen otti yhteyttä Näkövammaisten keskusliittoon ja keskusteli neljän informantin kanssa saadakseen käsityksen syntymäsokean ihmisen tavasta hahmottaa maailmaa.

Kinnunen sai toisessa yhteydessä eräältä liikuntavammaiselta opiskelijalta mieleenpainuvan ohjeen siitä, millaista henkilöhahmoa Helenasta ei ainakaan saa kirjoittaa. Toiveena oli, ettei Kinnunen sortuisi liian yksipuoliseen kuvaukseen ja kirjoittaisi Helenasta liian kilttiä. 

”Sieltä tuli ohje, että tee siitä Helenasta sen sijaan ihan täysi kusipää!”, Kinnunen naurahtaa ja vakavoituu sitten.

”Eihän sokeus voi olla ainoa asia, mikä määrittää ihmistä. Sama asia pätee seksuaalisuuteen. Usein homoseksuaalisuus nähdään siten, että se on ihmisen ainoa identiteettiä määrittävä ominaisuus. Muulla kokonaisuudella ei ole sen jälkeen enää mitään väliä.”

Lopotin kirjoittaminen oli turkulaiskirjailijalle monin tavoin esikoisromaanista poikkeava työskentelykokemus. Esikoisromaaniaan kirjoittaessaan Kinnunen oli päivät opettajan työssä, joten kirjoittaminen venyi yömyöhään. Toinen romaani puolestaan syntyi kovalla kirjoitustahdilla pääosin kolmen kuukauden virkavapaan aikana. 

”Menin aamuisin kirjoittamaan vuokraamaani työtilaan lapsen tarhaa vastapäätä. Monesti eväänä oli vain limupullo ja suklaapatukka. Siellä sai kirjoittaa ilman häiriötekijöitä. Piti laittaa ihan hälytys kännykkään, että heräsi kirjoittamisen maailmasta ja muisti hakea lapsen iltapäivällä.”

Kovalla työtahdilla oli kuitenkin vaikutuksensa kirjailijan sosiaaliseen elämään.

”Kadehdin ihmisiä, joilla on mahdollisuus käydä lounaalla jossain kesken työpäivän. Siksi ennen virkavapaalle jäämistä ajattelin, että nyt käyn lounaalla joka päivä kavereiden kanssa. Tosiasiassa en ole koskaan nähnyt niin vähän ihmisiä kuin sen kolmen kuukauden aikana”, Kinnunen naurahtaa päätään pyöritellen.

Sen sijaan kustannustoimittajaansa Mikko Rouhiaiseen Kinnunen oli yhteydessä lähes päivittäin aktiivisimman kirjoitusrupeamansa aikana. Aina työpäivän päätteeksi Rouhiainen sai luettavakseen päivän saaliin – parhaimmillaan parisenkymmentä liuskaa uutta tekstiä. Sen jälkeen opettajana muiden tekstejä arvioimaan tottunut Kinnunen sai itse tiukkaa palautetta tekstistään. Niin on Kinnusen mukaan parempikin, ettei palaute muutu pelkäksi kehumiseksi ja päänsilittelyksi. 

Kirjoittamisprosessiaan Kinnunen kuvailee intensiiviseksi ja emotionaaliseksi. Toinen uuden romaanin kertojista on minäkertoja, jonka näkökulmasta kirjoittaminen on korostanut kirjoittamisen tunteellisuutta entisestään.

”Minämuodossa kirjoittaminen tuntuu välillä vähän turhankin emotionaaliselta. Kirjoitan sillä tavalla intensiivisesti, että käyn läpi samat tunteet kuin henkilöhahmonikin. Eli jos niille tapahtuu jotain surullista, niin minähän parun. Yritin joskus kirjoittaa junassa työmatkoilla, mutta ei siitä tullut oikein mitään. Vieruskaverit alkoivat ihmetellä, mikä on huonosti, kun toinen parkuu vieressä”, Kinnunen virnistää.

Kirjailijan olemuksesta ja vastauksista huokuu virkistävä itseironia. Selvästi kirjailija kirjoittaa vakavissaan, mutta ei ota itseään turhan vakavasti. Toisinkin voisi olla, jos miettii Neljäntienristeyksen saamaa vastaanottoa. Harva esikoisromaani kerää vastaavia ylistyssanoja maan arvostetuimmilta kirjallisuuskriitikoilta. Menestys ja sen mukanaan tuoma julkisuus eivät kuitenkaan välity Kinnusesta minkäänlaisena ylimielisyytenä.

Mies vaikuttaa pikemmin kiitolliselta hyvin käytännönläheisellä tavalla. Kinnunen vetää haastattelun aikana useita kertoja huomion ihmisiin ja tapahtumasarjoihin, joiden kautta on päästy nykyhetkeen. Kiitosta saavat monet tahot aineistonhaussa auttaneista ihmisistä Turun ylioppilasteatteriin.

”Pidän Turun ylioppilasteatterin merkitystä tosi kovana kirjoittamiselleni. Kotiuduin sinne aika pian Turkuun muuttamisen jälkeen, ja se on yhä kotini. Siellä sai kokeilla omia juttujaan, että mikä toimii ja mikä ei. Se, mitä osaan kirjoittajana, on tullut sieltä”, Kinnunen lataa.

Tausta draaman kirjoittajana on vaikuttanut Kinnusen tapaan kirjoittaa proosaa. Draaman keskeiseksi piirteeksi Kinnunen nostaa toiminnan; kukaan ei jaksa katsoa näytelmää, jossa näyttelijät vain seisovat lavalla lausumassa vuorosanoja. Kokemukset draaman kirjoittamisesta ovat vaikuttaneet kirjailijan haluun tuoda toimintaa myös omaan proosaansa.

”Sitä ei kuitenkaan voi tehdä dialogin avulla. Ei kukaan sano: ’minä olen surullinen’. Surullisuus näkyy siinä, miten ihminen istuu, miten kiertää pullonkorkin auki, ottaako katsekontaktia vai ei.”

Yhteen kirjailijahaastatteluiden klassikkokysymykseen Kinnunen joutuu hakemaan vastausta tavallista pidempään.

”Miksi kirjoitan? Voi herranjumala”, Kinnunen huokaa ja pysähtyy miettimään. 

Kysymys on selvästi joko vaikea tai kliseisyydessään turhauttava. Ehkä vähän molempia. Helpointa onkin aloittaa siitä, mitä kirjoittaminen ei ainakaan edusta Kinnuselle. 

”En kirjoita ainakaan mistään pakottavasta sisäisestä palosta. Ihmiset mielellään kertovat elämänsä suurina tarinoina, vakavana poltteena ja sielussa tuntuvana kaipuuna johonkin. Totta kai rakennamme kielellä kuvaa itsestämme, mutta usein siitä kuvasta tahtoo tulla turhankin ylevä, kun todelliset syyt omalle toiminnalle voivat olla paljon arkisempia”, Kinnunen pohtii.
Lopulta vastaus löytyy ja se todella on arkinen ja yksinkertaisuudessaan napakka.

”Kirjoittaminen on minusta kiva harrastus. On kiinnostavaa kertoa tarinoita. Kun itselle tapahtuu jotain, niin sitä melkein ensimmäiseksi miettii, miten sen kertoo eteenpäin. Eikä sillä oikeastaan ole merkitystä menikö se juuri niin, vaan tärkeämpää on, tuleeko siitä hyvä tarina.”  

Samankaltaisen vastauksen olisi varmaan saanut tuhat vuotta sitten, jos olisi kysynyt kylän suosituimmalta tarinankertojalta, mikä siinä oikein kiinnostaa. On vaan niin mukavaa puuhaa kertoa hyviä tarinoita.

Tarinankertojan lisäksi Kinnusessa on sen verran opettajaa, että kun hänelle lähetettiin haastattelu tarkistettavaksi, hän korjaa siitä yhden modaalisubjektin svetisistisenä piirteenä. Sellaista eivät ehdat fennistit kuulemma käytä.