Henkilö
13.11.2013

Kampuksen nopein

Suomalaisen yleisurheilun pelastajanviittaa ei sovitella tulevina vuosina murahtelevalle metsien miehelle.

Porilainen Nooralotta Neziri, 21, on maahanmuuttajataustainen, yliopistossa opiskeleva pikajuoksijanainen, joka on jo tällä hetkellä lähellä maailman huippua lajissaan, 100 metrin aidoissa.

Pitkän aikavälin tavoitteena hänellä on myös maisterin tutkinto Turun kauppakorkeakoulun Porin yksikössä.

Nooralotta Neziri on ensivaikutelman perusteella kuin kuka tahansa parikymppinen porilaisnainen. Makedonialaistaustaisen isän ja suomalaisen äidin esikoistytär vaikuttaa kuitenkin haastattelutilanteessa ikäistään kypsemmältä ja äärimmäisen päämäärätietoiselta nuorelta urheilijalta.

Aitajuoksija on jo nyt hyvin lähellä lajinsa eurooppalaista huippua. Vaikka valmistautuminen kesään 2013 oli vaikeuksien sävyttämä, hän saavutti vajaakuntoisenakin pronssia alle 23-vuotiaiden EM-kilpailuissa.

EM-kisojen lievän pettymyksen jälkeen kauden ikimuistoisimmaksi mittelyksi muodostuivat aikuisten Moskovan MM-kilpailut. Neziri selviytyi välieriin viimeisenä urheilijana. Se tarkoittaa, että hän on lajinsa 24 parhaan urheilijan joukossa. Vaikka MM-finaali jäi vielä kauas, syntyi välierässä uusi Suomen ennätys.

Urheilijan aamu on pitänyt sisällään peruskuntokaudelle tyypillisesti voimaharjoittelua. Haastattelun jälkeen on vuorossa vauhtikestävyyttä kehittävä juoksuharjoitus.

"Onhan se harjoittelu varsinkin tähän aikaan vuodesta välillä puristamista. Motivaatio harjoitteluun tulee kilpailemisesta, siitä, että huomaan kehittyväni. Kesän kilpailukausi taas ei rasita niinkään fyysisesti, vaan henkisesti. Viikosta toiseen pitää olla terävänä ja jahdata arvokisojen tulosrajaa."

Neziri on joutunut kohtaamaan jo nuorena myös toisenlaisia, urheilua huomattavasti vakavampia haasteita.

Käänne kasitiellä

Nezirin perheen elämä koki peruuttamattoman käänteen vuonna 1999. Matka kasitietä Porista Turkuun pysähtyi äkisti noin 35 kilometriä ennen määränpäätä.

Autoa kuljettanut Basri-isä sekä perheen lapset selvisivät hirvikolarista säikähdyksellä. Yhtä hyvin ei käynyt Mari-äidille. Hän sai kolarissa pysyvän aivovamman ja menetti liikuntakykynsä pitkäksi ajaksi. Perheen esikoistyttö Nooralotta oli pienestä pitäen isänsä apuna hoitaen asioita, joita moni 7-vuotias ei joudu kohtaamaan.

"Ei se onnettomuus vaikuta enää suoranaisesti meidän elämään. Mutta lapsuuteen ja siihen, miten mä kasvoin se on vaikuttanut tosi voimakkaasti. Jokapäiväisessä elämässä olen kuitenkin jo tottunut siihen, että äidillä on ne tietyt rajoitteet, jotka pitää ottaa huomioon."

Nuorena kannettu vastuu on saattanut koulia huippu-urheilijalta vaadittavia ominaisuuksia. Neziri ei kuitenkaan koe tarpeelliseksi miettiä uraansa suhteessa onnettomuuteen.

"Mä jouduin tosi nuorena itsenäistymään ja ottamaan asioista vastuuta, ehkä se on koulinut tiettyjä ominaisuuksia. En mä ole kuitenkaan juurikaan miettinyt tuota asiaa noin."

Ammattimainen urheilu vaatii niin suurta omistautumista, että vain pieni ihmisryhmä on siihen valmis. Ehkä tästä syystä toimittajat, siis kaltaiseni aladivareissa futaavat 'perusjarnot', kysyvät usein, millaisia asioita Neziri kaipaa kurinalaisen harjoittelurääkin ulkopuolelta.

"Usein kysytään, mitä koen menettäneeni urheilun takia tai saaneeni sen ansiosta. En mä osaa ajatella niin. Urheilu on mulle kokonaisvaltainen elämäntapa. Tämä on mun elämääni, enkä osaa kuvitella, mitä se olisi, jos en urheilisi."

Juoksija on tullut tunnetuksi vahvasta luonteestaan ja voitontahdostaan. Hän näyttää avoimesti tunteensa sekä pettymyksen että onnistumisen hetkellä.

"Tässä kun me keskustellaan, musta saa varmaan aika rauhallisen vaikutelman. Kisatilanteessa saatan kiroilla ja vaikuttaa ylipäätään jopa kiukkuiselta. Mutta kilpailuissa pärjääminen edellyttää sitä, että siirrän kiltin ja kohteliaan Nooralotan hetkeksi syrjään. Lähtöviivalla ei saa olla mikään lammas."

Urheilijan sopeutuminen tavalliseen työelämään, joka koostuu puuduttavissa palavereissa istumisesta, Facebookin selailemisesta ja viikonlopun odottamisesta, on teema, josta on kirjoitettu viime vuosina kirjoja ja käyty paljon keskustelua.

Muun muassa entinen pikajuoksijalahjakkuus Manuela Bosco on puhunut julkisuudessa jatkuvista paineista ja urheilu-uran jälkeisestä tyhjyydentunteesta.

"Urheilun parissa käy jatkuvasti läpi suuria tunteita, joita ei jossain tavallisessa duunissa välttämättä koe. Onnistumisen tunteen ja itsensä voittamisen takia mä tätä teen. Nuorempana mun haaveena oli kiertää maailmaa ja matkustella paljon enemmän. Sitä mä varmaan tekisin opiskelun ohella, jos en olisi huippu-urheilija," Neziri summaa.

Perhe pitää Porissa

Ennen haastattelutuokiotamme Neziri on ehtinyt myös tenttiin Porin yliopistokeskukselle. Juuri julkistetut viime vuoden verotiedot kertovat karua kieltään siitä, että jos havittelee urheilun parista ainoastaan lihavaa lompakkoa, kannattaa käyttää harjoituksissa hikoillut tunnit johonkin aivan muuhun.

Neziri sanoo suoraan, että vaikka juoksu-uran jälkeisen tien silottaminen on pääsyy siihen, miksi hän suorittaa yliopistokursseja aktiivisesti, on opintotuella merkittävä osa hänen toimeentulossaan. Maailman eliittiä lähestyvän urheilijan arki on tehty monessa maassa helpommaksi.

"Jenkeissä urheiluun keskittyminen on kaikin puolin helpompaa. Myös valmentajat ovat siellä ammattilaisia. Mun henkilökohtainen valmentaja Jussi Ihamäki tekee pitkää työpäivää toisaalla, ja hoitaa sen päälle mun treeniohjelmat ja harjoitukset."

Yliopistourheilu on niin valtava ilmiö Yhdysvalloissa, että eurooppalaisen opiskelijan on sitä vaikea ymmärtää. Lahjakkuuksia rekrytoidaan maailmanlaajuisesti.

"On mulle tullut sieltä tarjouksia. Ei mulla ole kuitenkaan mitään syytä lähteä. Olisi eri asia, jos olisin syntyperäinen jenkki, mutta en usko, että tie huipulle olisi mitenkään olennaisesti helpompi, jos lähtisin suomalaisena sinne raivaamaan sitä. Olisin siellä vain yksi monista. Suomessa Jussi suunnittelee harjoitusohjelmat nimenomaan mun tarpeisiini."

Onnettomuuden seurauksena suhteet perheenjäseniin ovat muodostuneet Nezirille tavallistakin tärkeämmiksi.

"Jos miettisin pelkästään urheilu-uraani, saattaisin muuttaakin ulkomaille. Perhe on kuitenkin tiiviin valmennussuhteen lisäksi se syy, joka pitää mua Suomessa ja Porissa."

Suuret odotukset eivät hetkauta

Edellinen suomalainen pikajuoksumitali takautuu Los Angelesin olympiakesään 1984, kun Arto Bryggare saavutti pronssia 110 metrin aidoissa. Olin itse silloin neljän kuukauden ikäinen. Nezirin vanhemmat olivat tuskin vielä edes tavanneet.

Uuden sukupolven pikajuoksulahjakkuus ei tunnu olevan toisten asettamista odotuksista moksiskaan. Hän ottaa paineita ainoastaan itseltään.

"Silloin kun en ole kunnossa, ulkoiset paineet häiritsevät enemmän. Tunnen itse parhaiten kuntoni ja vireeni ja tiedän milloin en pysty vastaamaan ihmisten odotuksiin. Yleisesti ottaen ne ei kuitenkaan hetkauta mua mitenkään."

Toinen porilaislahjakkuus, uimari Matti Mattson uhosi joitakin vuosia sitten voittavansa olympiakultaa Rio de Janeirossa vuonna 2016. Lausunto sai muun muassa uinnin entisen lajipäällikön Kari Ormon toppuuttelemaan julkista tavoitteenasettelua. Neziri ei ole kohdannut vastaavaa.

"Mä en halua sanoa, että olisin jonain tiettynä päivänä maailman paras. Mun tavoite juoksu-urallani on saavuttaa mitali aikuisten arvokisoissa. Pääasiassa ihmiset ovat kannustaneet, että hienoa, miten suomalainen urheilija uskaltaa sanoa avoimesti tavoittelevansa maailman huippua. "

Ensi kesän Zürichin EM-kilpailuissa juoksijan vähimmäistavoitteena on finaalipaikka. Urheilija joutuu elämään suurten riskien kanssa. Yksi vaikea loukkaantuminen voi päättää uran hetkessä. Neziri ei laita kaikkea yhden kortin varaan. Hän on edennyt kauppatieteen opinnoissa toistaiseksi omassa tavoitetahdissaan.

"Kandin paperit tahdon suorittaa ennen kuin pidän välivuosia ja keskityn täydellisesti aitajuoksuun. Maisterin tutkinto siintää sitten jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa."

Teksti : Jaakko Mikkola

Kuvat: Eetu Henttonen