Henkilö
19.09.2012

Luennoitsija ja illusionisti

Olli Pyyhtinen innostuu tiedosta, sillä sen jakaminen muille ei ole keneltäkään pois. Opettamalla tutkija selventää omia ajatuksiaan sekä muille että itselleen.

Vuoden opettaja Olli Pyyhtinen näyttää siltä miltä kuulostaakin. Mieheltä, joka on suunnitellut kaiken valmiiksi, mutta joka saa lopputuloksen näyttämään siltä kuin se olisi syntynyt itsestään.

Tällä hetkellä opetustöistä tutkimusvapaalla oleva Pyyhtinen kiittelee pikkuasioilta ja sähköposteilta saamaansa rauhaa, mutta myöntää kaipaavansa opetusta. Ilman sitä hän uskoisi mökkihöperöityvänsä.

"Välillä tuntuu melkein siltä kuin olisin (Martin) Heidegger, jossain Schwarzwaldin metsissä mökissään. Ajattelu elää keskustelusta. Onni löytyy itse ajattelemisen ja yhteisöön kuulumisen tasapainosta" Pyyhtinen runoilee.

Pyyhtinen on ehtinyt olla lehtorina puolitoista vuotta, mutta luentokokemusta on kertynyt jo aiemmin. Ensimmäisen luentosarjansa hän piti vuonna 1999, vain kaksi vuotta opiskeltuaan. Silloin hän puhui ammattikorkeakoulun vaatesuunnittelijoille muodin sosiologiasta.

"Jotain ne oppivat, mutta tuntui, että olin itse ihan jäissä" Pyyhtinen muistelee ensiaskeleitaan luennoitsijana.

Sittemmin kalvojen määrä on vähentynyt ja puheen määrä lisääntynyt. Enää luentosarjaan valmistautumiseen ei mene koko lukukautta.

Mitä on sosiaalinen?

Pyyhtisen mielestä kaikki asiat elämässä ovat enemmän tai vähemmän sattumia. Itse hän päätyi sosiologian pariin optimoimalla pääsykoelukemisiaan. Alkuperäinen suunnitelma valtio-opin opinnoista sai jäädä, kun sosiologia vei mukanaan.

"Valinta oli aluksi opportunistinen, sillä sosiologian pääsykoekirja oli satasivuinen, kun muut taas olivat isoja järkäleitä. Huolimatta siitä, että kirja jätti niin sisällöltään kuin rakenteeltaan toivomisen varaa, innostuin aiheesta", Pyyhtinen muistelee.

Tutkimuksissaan Pyyhtinen on pureutunut sosiologian teoreettisiin kysymyksiin. Häntä kiinnostivat sosiologian peruskäsitteet, jotka alan kirjallisuudessa oli määritelty varsin heikosti. Väitöskirjassaan Pyyhtinen ryhtyi pureutumaan suoraan sosiologian koviin kysymyksiin. Mitä on sosiaalinen? Hän lähti kunnianhimoisesti ja arrogantisti tutkimaan, miten koko sosiologian peruskäsite pitäisi määritellä uudelleen.

Viime aikoina Pyyhtinen on pureutunut taiteen sosiologiaan. Muun muassa siihen, miten taiteilija määritellään teoksen luojaksi, vaikka kokonaisuuden luomiseen on osallistunut suurempi kollektiivi.

Opettaminen ei ollut Pyyhtiselle sen enempää kutsumus. Hän kokee enemmänkin tulleensa heitetyksi opettajaksi. Sittemmin hän on innostunut koulimaan omia taitojaan ja kehittämään itseään opettajana. Taitojen lisäksi Pyyhtinen on myös kehittänyt rakkauttaan lajia kohtaan.

"Minulla on intohimo ja rakkaus ennen kaikkea tutkimista kohtaan, opettaminen on tullut mukaan myöhemmin. Opiskeluaikana ajattelin, etten tee sitä missään nimessä. Esiintymiseen oli korkea kynnys. Sitten jossain vaiheessa tapahtui muutos, ja itse asiassa nykyään nautin siitä tosi paljon."

Pyyhtinen myöntää jopa olevansa välillä pettynyt, jos luentosalin yleisömäärä jää kovin vähäiseksi.

Opettaminen tekee Pyyhtisen mukaan hyvää myös tutkimustyölle. Kun koettaa muotoilla ajatuksensa sellaiseen muotoon, että ne aukeavat kuulijoille, ne aukeavat paremmin myös itselle. Toisaalta kirjoittaessa on helpompi sanoa täysin uusia ajatuksia. Sadan ihmisen eteen on vaikea mennä laukomaan ajatuksia, jotka eivät aluksi tunnu järkeenkäyviltä.

Desantteja luentosaleihin

"Tieto on sikäli mahtava juttu, että se on ehtymätön rikkaus. Se, että minä tiedän ja sinä tiedät ja joku muu tietää, ei vie tiedolta mitään pois."

Pyyhtinen ei näe tieteen tekemistä ja opettamista erillisinä tehtävinä vaan yhden tehtävän kahtena puolena. Tieto lisääntyy, kun sitä jaetaan, ja samoin tiedon tuottama onnellisuus. Tiedon jakaminen perustuu Pyyhtisen mukaan olennaisesti dialogiin ja kanssa-ajatteluun.

"Vierastan sellaista jylhää auktoriteettia, joka sanelee luentosalin edessä ja kaataa tietoa opiskelijoiden päähän. Opiskelijat päätyvät vain kopioimaan ja toistamaan jo sanottua."

Pyyhtinen ymmärtää opiskelijoita, jotka haikailevat selvien faktaluetteloiden perään, mutta haluaa muistuttaa, että tiede perustuu uuden luomiseen ja yllätysten löytämiseen. Hänen mielestään opetuksen tehtävänä on opetuksen tarpeettomaksi tekeminen. Opiskelijoita pitää tukea siihen asti, että he pääsevät itse luomaan uutta. Siihen kaikki tähtää.

"Opiskelijat eivät voi jäädä vain oppilaiksi toistamaan oppimaansa, vaan heidän pitää oppia sanomaan uutta. Heidän tehtävänsä on olla "nuorempia kollegoita" jo opiskeluaikanaan."

Pyyhtinen korostaa, että sen lisäksi, että opiskelijat saavat ajatella itse, he saavat myös vapaasti kyseenalaistaa ja haastaa hänen omat ajatuksensa. Erehtymättömyyden paljastaminen ei ole hänelle katastrofi, vaan tapa oppia uutta ja huomata, miten asian olisi voinut ajatella paremmin.

Hän myöntää, että ajatus vastavuoroisesta opiskelusta on jossain määrin idealisoitu, eikä aina toimi esimerkiksi massaluennoilla. Ongelmasta yleensä päästään, jos joukossa on muutama aktiivinen opiskelija, joka saa muutkin mukaansa.

"Olen elätellyt ajatusta, että esimerkiksi ainejärjestöstä voisi tulla muutama desantti kysymään kysymyksiä ja kiihottamaan kansanryhmiä aktiivisuuteen", Pyyhtinen maalailee.

Vaikka Pyyhtinen myöntää välillä olevansa lepsu arvostelija, hän ei suvaitse opiskelijoiden välinpitämättömyyttä opintojaan kohtaan. Silloin hän tuntee, ettei haluaisi itsekään jakaa oppia, sillä hänelle tiede on vastalahjojen antamista. Kun oppilaat eivät intoudu keskustelemaan aiheesta, hän tuntee epäonnistuneensa opettajana.

Opettaja pois asian tieltä

Pyyhtisen mielestä opettamisessa on olennaista väistyä opetettavan asian tieltä ja päästää " asia paljastamaan itse itsensä". Jos opettaja vie liikaa huomiota itseensä, asia jää taka-alalle.

"Se on sikäli vapauttavaa huomata – itse en kymmenen vuotta sitten nauttinut esiintymisestä – että siinä ei ole kyse minusta ja siitä, miten suoriudun ja puhun. Parhaimmillaan opettaessa pääsee sellaiseen flow-tilaan, jossa ajatuksia vain pulppuaa."

Stereotyyppisesti suomalaisopettajat välittävät Pyyhtisen mielestä intohimonsa aiheeseen laimeasti. Suhtautuminen on enemmän virkamiesmäistä. Hän ei silti halua näyttäytyä luentosalissa kuin rautahäkissä raivoava villipeto, kädet viuhtoen ja suu vaahdoten. Parhaimmillaan Pyyhtinen kokee kuitenkin vapautuvansa vaatimattomasta ja hillitystä itsestään opettaessaan.

Pyyhtinen myöntää myös tietoisesti bluffaavansa opiskelijoita. Hyvän luennon pohja on hyvä valmistautuminen ja taustatyö, mutta parhaimmillaan luento näyttää siltä, kuin se tulisi spontaanisti ja opiskelijat pääsisivät seuraamaan luomisprosessia.

"Ikään kuin opiskelijat pääsisivät seuraamaan ajatusten syntymistä siinä hetkessä. Hyvässä luennoitsijassa on aina vähän käsikirjoittajaa, näyttelijää ja taikuria."

TEKSTI: SAMPO ROUHIAINEN

KUVA: KRISTIAN TERVO