Henkilö
03.12.2014

Maailman oudoin juttu

Teksti & Kuvat:
Aleksi Malinen

Mitä yhteistä on ilmahirvellä, espoolaisella dominalla ja kolumbialaisella pojalla? Ei mitään. Mutta Touko Hujasella on niistä kaikista kuva.

Jossakin päin Espoota on suuri omakotitalo, jossa asuu Villi-Ira. Villi-Ira on domina. Hän tekee toukkapaketteja ja lyö bambukepillä. Hänen miehensä on leppoisa kaveri. Hän on kokeillut miehenlypsylaitetta kerran ja sanoo, että se toimii. Villi-Ira on rautainen ammattilainen. Hän on mukava ja hellä ihminen. Hänellä on silikonirinnat. Hän puhuu lempeällä äänellä ja kertoo, mikä tappi tekee mitäkin. Hänellä on ongelmia naapureiden ja kunnan kanssa. Naapurit eivät ymmärrä talossa pidettäviä orgioita...

Teksti jatkuu. Siinä kerrotaan, kuinka taustalla soi Sibeliuksen puusarja ja miten ruotsalaiset vieraat jättivät jälkeensä sotkua. Vieressä on valokuva, jossa nainen istuu punaisella nojatuolilla. Suurien rintojen tummat nännit kuultavat suurisilmukkaisen verkkokankaan läpi lähes esteettä. Nainen katsoo kameraan rauhallisesti mutta keskittyen.

Edellinen katkelma ja valokuva löytyvät muun muassa vuoden lehtikuvaajana palkitun Touko Hujasen artesaanisanomalehti Uuden Maan Sanomista, jonka rahoituskampanja Mesenaatti-joukkorahoituspalvelussa täytti tavoitteensa ennätysajassa. Projekti sai minimirahoituksen kasaan tunneissa. Viikossa tilille oli kertynyt yli kymmenentuhatta euroa. 

Hujanen on sanomalehtensä saamasta vastaanotosta mielissään, mutta kukapa ei olisi. Valokuvaaja on juuri saanut varmistuksen siitä, että hänen artesaanijournalismiksi nimittämällään konseptilla on kysyntää, ja että kuuden kuukauden puserrus ei ole valunut hukkaan. 

”Se on koskettavaa. Viimeiset kaksi vuotta olen ollut vain joukkojen takana, keskittynyt porukkaan. Nyt päätin tehdä itse jotain, ja ihmiset ryntäsivät konkreettisesti tukemaan”, Hujanen kertoo haltioissaan.

Lehti käsittelee toki muutakin kuin espoolaista dominaa. Huolella taitetun ja kootun, Skotlannissa painettavan sanomalehden sivuille ovat päätyneet esimerkiksi mystinen Sotungin miekka, eräs inkoolainen mummo sekä kuvanveistäjä, jonka yksityiskokoelmissa on niin Picassoa kuin Rembrandtiakin.

Ja koska Hujanen saa tehdä lehtensä kanssa mitä haluaa, mummo on laitettu keskiaukeamalle kuin kustannusmaailmaa kohti osoittavaksi keskisormeksi.

Tapaukset ovat osuneet Hujasen eteen vahingossa, huhujen ja harhailun kautta. Kesän mittaisen patikoinnin tuloksena on toistakymmentä hämmentävää tarinaa ja sattumusta, jotka olisivat ilman jalkavoimia koettelevaa lähiseutumatkailua jääneet pimentoon.

”Olin inkoolaisessa tammilehdossa ja siellä oli mummo, joka kosketteli puita ja hoiti niitä vapaaehtoisesti. Siellä oli myös poika, joka oli ilmahirven Y-18-sarjan suomenmestari. Mistä on tullut kuva, että Suomen tulevaisuus on jossain start-up-häsellyksessä? Suomen tulevaisuus on Inkoossa, jossa jengi hoitaa puita vapaaehtoisesti ja ampuu ilmahirviä. Ne ovat siellä tekemässä jotain oikeaa ja merkityksellistä.”

Ensimmäiset lehden sivuille päätyneet kuvat otettiin touko-kesäkuussa. Nyt puoli vuotta myöhemmin lopullinen tuotos on viimein näkemässä päivänvalon. Mesenaatti-kampanja on avoinna joulukuun loppuun, mutta osa lehdistä postitetaan jo ennen määräajan päättymistä. 500 kappaleen rajatusta editiosta on jutun kirjoitushetkellä myyty noin puolet.

Hujanen huomauttaa, että vaikka sanomalehti on vaatinut paljon aikaa ja vaivaa, hänen takanaan seinällä roikkuva, kesäisiltä seikkailuilta mukaan tarttunut nenäliina on aivan yhtä iso osa teosta kuin Uuden Maan Sanomat -lehtikin. Nenäliinan lisäksi seinälle on kiinnitetty kuitteja, juomalippuja ja valokuvia, jotka on yhdistetty toisiinsa punaisella langalla. Se on kartta Hujasen matkasta: alusta loppuun.

 

Hujanen käytti vuosia kuvatessaan Kolumbian sisällissotaa käsittelevää kuvasarjaa, ja vaikka aihe oli hänelle itselleen tärkeä, kuvat jäivät vähälle huomiolle. Sarja julkaistiin Suomen Kuvalehdessä, mutta Hujasesta tuntui, ettei ketään kiinnostanut.

Vuosikymmeniä kestänyt levottomuus toisella puolen maapalloa ei tavoittanut suomalaisyleisöä.

Matkustelu oli muutenkin menettänyt mielekkyytensä. Paikkoja vilisi ohi pikakelauksella, matkapäiviä kertyi kalenteriin. Oli aika pysähtyä ja katsoa lähelle.

”Viime vuonna kävin noin kahdessakymmenessä maassa. Mietin, että mikä tämän merkitys on? Menen aina uuteen paikkaan ja nopeasti piti keksiä joku kiinnostava tarina. Se tuntui fuulalta”, Hujanen kertoo.

Ihmiset matkustavat enemmän kuin koskaan, mutta matkanteon merkitys on kokenut täydellisen inflaation. Ensin istut kotona, sitten lentokoneessa matkalla Berliiniin ja lopulta menet istumaan berliiniläiseen baariin. Matkustamisesta on tullut paikasta toiseen siirtymistä ilman kokemusta matkanteosta. Se tuntuu Hujasesta tympeältä.

Kuluneen kesän aikana valokuvaaja havahtui kävelemisen tärkeyteen. Tässä oli se, mikä puuttui.

”Ei tullut mieleenkään, että pitäisi harrastaa liikuntaa, pelata pelejä tai olla palkitsevissa ihmissuhteissa, joista saan jotain toimintaa elämääni. Kaikki sisältö tuli niin vahvasti siitä, että olin menossa jonnekin. Tää on ihan vauvojen zeniä, mutta se on elämän kadonnut ydin”, Hujanen selittää pöydän yli tarttuvalla, pyyteettömällä innostuksella.

Kävelyyn liittyy myös harhailu, joka on valokuvaajan mielestä oleellinen osa journalismin ideaa. Ilman harhailua tyydymme tekemään vain konseptijournalismia, jonka päämäärät ja tavoitteet ovat tarkasti ennalta asetettuja. Hujasen mukaan tämä on myrkkyä jo valmiiksi kouristelevalle alalle.

”Kaiken pitää olla vitun painavaa, vakavaa ja merkityksellistä, että sitä voidaan julkaista missään. Kaikki on niin vitun kriisissä. Vain kovilla ja merkityksellisillä asioilla on muka väliä. Tässä on taistelu, jota mä käyn.”

Kuvajournalistien olisi Hujasen mukaan syytä oppia pysymään eräänlaisessa aporiassa, ratkaisemattoman pulman ja hämmennyksen tilassa. Myös monien jakama näkemys, että he tutkivat asioita valokuvan keinoin, on Hujasesta typerä.

”Sä et tee mitään vertaisarvioitua akateemista tutkimusta. Se juuri on kuvajournalismin vahvuus. Sä menet paikkaan, katsot mitä siellä on ja kasvat siihen asiaan katsomisen kautta, katsomisen lähtökohdista. Se on oma metodinsa, hyvä metodi”, Hujanen tuhahtaa.

Lukioikäinen Touko Hujanen oli absolutisti, joka piti runopiiriä tamperelaisessa synnytysvalmennuskeskuksessa ja valokuvasi ystäviään tietämättä juuri mitään kuvajournalismista tai lehtikuvasta. Hän kuvasi, koska se oli hyvä syy juoksennella kikkelit paljaina.

Valokuvan ja yliopiston vetovoima saivat miehen valitsemaan oppiaineekseen kuvajournalismin. Vuonna 2005 aloittaneen Hujasen vuosikurssilla oli myös sittemmin vuoden lehtikuvaajaksi valittu ja Fotofinlandialla palkittu Maija Tammi.

Muutaman vuoden päästä absolutismi sai jäädä. Samoihin aikoihin Hujanen sai ensimmäisen oman alan työpaikan Savon Sanomista. Kesäkuvaajan toimi oli Hujasen uran käännekohta, jonka kautta huomio kiinnittyi outoon ja kiinnostavan ilmiöön nimeltä kuvajournalismi. Kukaan ei tuntunut edes tietävän mitä se on. Se oli jotain määritelmiä pakenevaa ja ainutlaatuista.

”Tajusin, että tämä kuvajournalismi on maailman oudoin juttu, oudompaa kuin taide. Valokuvataide on Suomessa kuitenkin todella institutionaalista”, Hujanen sanoo. 

Hujasen opiskeluaikana ala oli eräänlaisessa murroskohdassa. Vanhat tekijät alkoivat väistyä, lehtikuva vaikutti kuolevan. Juuri alan murros sai kuvajournalismin näyttäytymään Hujaselle elinvoimaisena asiana, johon kannattaa panostaa.

”Tuntui suorastaan anarkistiselta tehdä lehtikuvaa, kun se on kuolemassa. Se oli maaginen juttu.”

Savon Sanomien jälkeen Hujanen pääsi Helsingin Sanomien kesäkuvaajaksi. Unelmien työpaikka Hesarissa sai kuvaajan muuttamaan Tampereelta nykyiseen kotikaupunkiinsa Helsinkiin.

Muutaman vuoden päästä hänet palkittiin vuoden nuorena lehtikuvaajana, myöhemmin vuoden lehtikuvaajana.

Seuraava askel olisi kansainvälinen ura. 

Hujanen matkusteli kuvaajaystävineen kansainvälisillä kuvajournalismifestivaaleilla muun muassa Ranskan Arlesissa ja haki vaikutteita. Pian kävi kuitenkin ilmi, etteivät kaverusten ottamat lehtikuvat kiinnostaneet maailmalla. Kansainvälinen suunta oli erilainen kuin mihin kotimaassa oli totuttu: oli rakennettava tarinallisia kuvasarjoja yksittäisten lehtikuvien sijaan.

Samaan aikaan Helsingin Sanomat otti käyttöön uudet freelancer-sopimukset, jotka entistä voimakkaammin irrottivat kuvaajan instituutiosta. Myös alan arvostus oli kateissa. 

Uudenlainen tilanne pakotti kuvaajat katsomaan peiliin.

”Miksi tehdä tätä jos lehtikuvaa ei arvosteta? Meidän porukan ratkaisu oli 11-kollektiivi, jonka kautta loimme jotain, mihin uskoa.”

 

Palatkaamme hetkeksi ajassa vajaat kymmenen vuotta taaksepäin. Tampereen yliopistolla on käynnissä yhteiskuntatieteiden perusopintojen luento. Yliopistouraansa aloitteleva Touko Hujanen ei jää kuuntelemaan yhdentekevää luentoa, vaan marssii ystävänsä kanssa tympääntyneenä ulos salista. Kaverukset päivittelevät asiaa toisilleen ja päätyvät yhteisymmärrykseen siitä, mikä on oikeasti kiinnostavaa.

”Kaveri totesi sen jälkeen, että ihmisiä kiinnostaa universaalisti vain kaksi asiaa: avaruus ja seksi. Se oli niin kuolematon juttu, että niinpä! Niinpä!”, Hujanen naureskelee.

Kuolematon oivallus on nyt kaivettu esiin ja realisoitu 11-kollektiivin uutena hankkeena, joka on avaruus- ja seksiteemainen tapahtumien sarja. Yhteistyökumppaneina ovat tiedekeskus Heureka sekä hitaan ja laadukkaan verkkojournalismin suomalainen uranuurtaja Long Play. Lisäksi kootaan teemaan liittyvä julkaisu ja nettisivu.

Myös Turun valokuvakeskus Periin pystytetään projektiin liittyvä näyttely.

11-kollektiivi on nimensä mukaisesti yhdentoista valokuvaajan ryhmä. Lähinnä Tampereella kuvajournalismia opiskelleista koostuvaan porukkaan kuuluu Hujasen ja Maija Tammen lisäksi esimerkiksi vuoden lehtikuvaajaksi valittu ja ympärileikkauskuvillaan kohua nostattanut Meeri Koutaniemi

Ryhmä toteuttaa vuosittain yhden ison projektin. viimeisin niistä on vuonna 2013 Suuren journalistipalkinnon yleisösuosikiksi noussut Kriisi-julkaisu, joka tehtiin yhdessä Kaskas Media -sisältötoimiston kanssa.

Ala on kuitenkin jatkuvassa liikkeessä. Kun kollektiivi perustettiin vastaamaan tiettyyn tarpeeseen, asiat ovat muutamassa vuodessa ehtineet muuttua täysin.

”Viimeisen parin vuoden aikana illuusio kansainvälisestä urasta on muuttunut kuplaksi. Nyt ei voi jäädä siihen, mitä opit kaksi vuotta sitten”, Hujanen kertoo.

Prosessia täytyy hallita entistä kokonaisvaltaisemmin. Seuraava askel on Hujasen mukaan Uuden Maan Sanomien edustama artesaanijournalismi, jossa tehdään vähemmän mutta täydellä sydämellä.

”Se on journalismin pienpanimokulttuuria.”

Ennen Villi-Iraa ja Uuden Maan Sanomia oli Aulis Junes. Aulis on anarkisti, joka valtasi 60-luvulla heroiiniriippuvaisilta kartanon Linnunlaululla lähellä Helsingin rautatieasemaa. Hän on entinen seksuaaliterapeutti, joka lämmittää taloaan puulla ja elää käytännössä kuin metsästäjä-keräilijä konsanaan. Samalla hän sattuu omistamaan muun muassa kaksi eri maatilaa ja hotellin.

Aulis oli myös lähtölaukaus Touko Hujasen harhailulle ympäri Uusimaata.

”Mulla on paha tapa imeytyä aina johonkin pappaan”, Hujanen naurahtaa.

Hujanen kysyi itseltään, että jos rautatieaseman vieressä on tämänkaltaisia juttuja, mitä muualta mahtaakaan löytyä. Se sysäsi valokuvaajan tarkastelemaan lähiympäristöään aiempaa tarkkaavaisemmin.

Ja kuten jo tiedämme, vastaan osui niin espoolainen domina, inkoolainen puidenhalaajamummo kuin ilmahirven suomenmestarikin.

Artesaanijournalismin mallia Hujanen haki esimerkiksi amerikkalaiselta Little Brown Mushroom -kustantamolta, jonka mustavalkoisia kuvia ja tekstiä sisältäviä julkaisuja painetaan yhdysvaltalaisessa mittakaavassa häviävän pieniä määriä.

”Olen ihaillut sitä, että tehdään journalismia editioon. Se on statementti niiltä ihmisiltä, jotka voisivat tehdä American Airlinesin ja Niken kampanjoita. Sen sijaan he harhailevat Ohion metsissä, laittavat tuotteensa nahkakansioon ja myyvät sitä. Se on todella hyvä kehityssuunta, että tehdäänkin vähemmän.”

Hujasen mielestä artesaanisanomalehti toteuttaa Marshall McLuhanin ajatusta siitä, että väline itsessään on viesti, joka kertoo jotain. Se kertoo, että vähemmän on enemmän.

”Viesti on vähän kauhea. Mikään ratkaisu tämä ei ole millekään alalle, mutta se on ratkaisu niille, jotka sitä haluavat tehdä. Ei meidän tarvitse ratkaista osakekeinottelijan ongelmia. Me olemme täällä tekemässä jotain merkityksellistä. Myös journalistit on saatu mukaan joihinkin vitun toivotalkoisiin ja uskomaan siihen, että meidän tehtävämme on nyt luoda jotain kasvutaloutta.” 

Hujanen vetää henkeä ja jatkaa.

”Mitään kasvua ei tule niin että halutaan kasvua. Kasvua tulee keskittymällä sisältöön ja luomalla aidosti kiinnostavia ja merkityksellisiä asioita”, hän sanoo.

”Oleellinen kysymys on se, miten vaikutetaan ihmisiin.”