Henkilö
11.04.2013

”Me ei välitetä muista kuin itsestämme”

Tylsät tarinat alkavat syntymästä, siitä missä kävi koulunsa, mistä valmistui, mistä osti asunnon, kuukausipalkan määrästä, sosiaaliturvatunnuksista, työpaikoista ja tulevaisuuden suunnitelmista. Näin runoilee Robert Meriruoho.

Miten Proffan kellarissa keskioluttuoppia silmäilevä runoilija Robert Meriruoho aloittaisi tarinansa kertomisen?

"Elämä koostuu pienistä mukavista hetkistä. Kertomus voisi alkaa vastaavasta hetkestä, kuin missä nyt ollaan. Juttelisin elämästä jossain baarissa jonkun tyypin kanssa. Ei ole kovinkaan keskeistä, miten aloitus loppuisi tai jatkuisi."

Runot olivat Meriruoholle alkujaan tapa purkaa yksinäisyyttä ja ahdistusta. Kutsumattomat ystävät rimpauttivat ovikelloa Göteborgissa ja Tukholmassa, kaupungeissa, joissa tuolloin alle parikymppinen miehenalku opiskeli käytännöllistä filosofiaa.

Tililtä puuttui pääomaa. Vähät eurot siirtyivät sukkelasti vuokranantajan säästötilille.

"Runot tuntuivat luontevalta tavalta avata pahaa oloa. Yhden runon pystyi kirjoittamaan lähestulkoon missä ja koska vain. Mä olin liian laiska kirjoittamaan proosaa. Se olisi vaatinut istumalihaksia ja keskittymiskykyä."

Meriruohon riimien tulkinta ei vaadi sivistyssanakirjaa. Ne ovat tujuja makupaloja Ruotsista, jolla on hyvin vähän yhteistä Victorian ja Danielin rakkautta hehkuvien hääkuvien kanssa.

Puhtaaksi vapaan tyylin oppilaaksi Meriruoho ei tunnustaudu. Häneltä kuitenkin löytyy myös niin sanottuja proosarunoja.

"Runossa täytyy olla jotain, joka tekee siitä runon. Oli se sitten arkiset kielikuvat tai rytmi. Käytän tehokeinoina aika paljon niin pitkää poljentoa kuin toistoakin. "

Keskustelun tiimellyksessä nousee useamman kerran esille avantgarde ja sen osin haitallinen vaikutus runoudelle.

Meriruohon mielestä runoskene on turhan eristäytynyt. Ymmärrettävyys on julistettu lainsuojattomaksi.

"Monet runoilijat runoilevat vain toisille runoilijoille. Se on ihan absurdi tilanne. Kuinka moni sairaanhoitaja hoitaa vain toisia sairaanhoitajia?"

Keskiverto kirjastokortteilija on sisäistänyt runoilijoiden toiveet. Runokirjaan ei tartuta, koska ei siitä mitään ymmärrä.

"Ilokseni olen huomannut, että puheenomainen runous on tekemässä aika vahvaa paluuta skeneen. Heli Slungan Orjan kirja ja J.K. Ihalaisen Tisle edustavat molemmat tätä comebackia."

Näkymätön ihminen

Vuonna 2012 ilmestynyt Meriruohon runokokoelma Göteborgilainen viikonloppusatu on takakannen mukaan tekijänsä "anarkistisen elämänfilosofian manifesti".

"Ehkä se on tosiaan enemmän myyntipuhe. Johonkin saatekirjeeseen sen laitoin, mutta kyllä vapausteema on kirjassa keskeinen. Anarkistinen elämänfilosofia on enemmän henkilökohtaista, yksilöstä lähtevää vapaudenkaipuuta."

Jos esikoisteos Göteborgilainen viikonloppusatu olisi parfyymi, koostuisi se neljästä pääaromista: krapulaisen poikamiesboxin tunkkaisuudesta, vastakorkatun kossupullon lupauksesta, porvarillisen elämäntavan homeisuudesta ja rakkauden suloisuudesta.

Minä-kertojaan nojaavan tarinan rakenne muovautui yhtenä "vähän rankempana viikonloppuna", jolloin Meriruoho takoi ajatuksiaan runoiksi kiivaalla tahdilla.

Aikansa kutakin. Meriruoho sanoo tietoisesti vievänsä runojaan freesiin suuntaan.

"Olen pyrkinyt pois viinanhuuruisesta Bukowski-meiningistä. Kuinka kiinnostavaa on lukea siitä, mitä lähestulkoon jokainen suomalainen tekee perjantaista sunnuntaihin? Dokaaminen on niin epäkiinnostava aihe."

"Ihmeen moni myös kirjoittaa runoja runojen kirjoittamisesta. Se on ehkä kaikista tylsin aihe."

Meriruohon porvarillinen kritiikki on iskevimmillään runoissa Isänmaa soitti tänne eilen ja Keskinkertaisen menestyksen mies. Ne puhuvat viiltävän humoristisesti maailmasta, joka ei tunnu omalta.

Meriruoho tuskin on ihan heti vaihtamassa maastopusakkaansa klubitakkiin.

Elämänkokemuksen myötä osa rahaa kohtaan koetusta happamuudesta on kuitenkin karissut.

"Olin 20-vuotias, kun kirjoitin ihan ensimmäiset jutut Göteborgilaiseen viikonloppusatuun. Joistain ajatuksistani olen kasvanut ulos. Jotkut niistä tuntuvat aika naiiveilta, kun on nähnyt, millaista köyhyys on monille ihmisille. Ei sitä kurjuutta haluaisi liikaa romantisoida. Ei ole kauhean siistiä, jos elämä mahtuu kahteen muovikassiin."

Meriruoho aikoo jatkossakin kirjoittaa puluille leivän muruja nakkelevista, vanhuksilta näyttävistä, 40-vuotiaista unohdetuista.

"Mutta jos tänä päivänä kirjoitan kerjäläisromanttisia runoja, niin pointtina on kantaaottavuus. Näin ei pitäisi olla."

Puhtaan köyhyyden ohella Meriruohoa rassaa ihmisten kollektiivinen välinpitämättömyys. Empatia ja sympatia ovat monille yhä vieraampia käsitteitä, joita pohditaan lähinnä taksvärkkipäivänä.

"Joku voi kävellä työmatkallaan joka päivä saman romanikerjäläisen ohi ja ennemmin tai myöhemmin se kerjäläinen ikään kuin muuttuu näkymättömäksi. Naapurit, kaverit, ystävät, kaikki voivat muuttua näkymättömiksi. Me ei välitetä muista kuin itsestämme."

Ei vain syksybluesia

Ruotsissa vietetyt vuodet laihojen makaronipussien keskellä opettivat Meriruohon kunnioittamaan työtä. Vaikka runoilijan habitus täsmää boheemin taitelijakuvan kanssa, haraavat teot vastaan.

"En halveksu työntekoa. Alusta asti on ollut selvää, että haluan hankkia jonkin ammatin."

Toisen vuoden terveydenhoitajaopiskelija ei tee duunia pelkän toimeentulon vuoksi.

Runous on intohimo, ja niin sanotut tavalliset työt ruokkivat aivoja paremmin kuin samppanjasosialistien utopiat.

"Kun on päivät kumihanskat kädessä, kirjoittaminen ei pääse karkaamaan todellisuudesta. Haluan, että ne ihmiset joiden kanssa teen töitä, pystyvät lukemaan mun runoja. Multa loppuisivat aiheet, jos en tekisi ihan tavallisia töitä ja olisi ihmisten parissa."

Meriruohon polttoaineena ovat paitsi arjen tapahtumat, myös kärsivän taiteilijan perustyökalut eli voimakkaat tunteet.

Meriruoho toteaa, että taiteilijan täytyy ehkä vähän olla ahdistunut tuottaakseen julkaisukelpoista jälkeä.

Taide ei kuitenkaan synny pelkästä tuskasta. Tärkeintä on tasapaino.

"Vaikka on huonon päivän runoja, pitää olla myös hyvän päivän runoja. Täytyy löytää samanlainen balanssi kuin elämässä. Jos on pelkkää syksybluesia, niin ei sitä kukaan jaksa lukea. Hyvä kirjallisuus päästää ihmiset pois arjestaan."

Kirjoitusprosessin aikana Meriruoho ei mieti lukijoitaan, sillä kirjoitusvapauden menetys olisi liian suuri uhraus.

Meriruoho ei kuitenkaan näe syytä kirjoittaa ja julkaista runoja, jos niitä ei joku lue.

Live-esiintymisiä Meriruoho jännittää, mutta silti hän kirjoittaa tänä päivänä pidempiä tekstejä julkinen sana mielessään.

"Populistina olen sitä mieltä, että lavarunoudessa on parasta se, että siten runon voi tuoda kuultavaksi sellaisille ihmisille, jotka eivät muuten runoja lukisi."

"Kello tulee viisi ja häppäri loppuu", huikkaa Proffan kellarin Teppo Toivanen.

Lienee aika siirtyä toisaalle. Miten Meriruoho lopettaisi tarinansa?

"Hmm …ehkä mä päättäisin sen ihan samaan asiaan kuin mistä se alkoikin. Pieneen mukavaan hetkeen baarissa."

Teksti: JOUKO LUHTALA

Kuva: KRISTIAN TERVO