Olavi Uusivirta 9.11. Logomo Sunborn Live Opiskelijaliput 23,50 €
Henkilö
24.09.2015

Miksi listat ovat vaarallisia?

Teksti:
Wilhelmiina Palonen
Kuvat:
Aleksi Malinen

Anton Monti eli nuoruutensa Italiassa, joka leiskui poliittista väkivaltaa. Se sai hänet herkistymään radikalismille ja kirjoittamaan kuvauksen siitä, miten tavalliset ihmiset järjestäytyvät tuhoamaan vihollisensa.

Vene on purjeveneeksi komea, 39 jalkaa ja sen nimi on Papago. Kolme aktivistia lähtee purjehdusta rakastavan psykiatrin kanssa merelle. Matka alkaa Pohjois-Italiasta ja aktivistit suuntaavat kohti Libanonia. Veneessä luetaan scifiä ja kuunnellaan radiota. Joku jättää radion kuitenkin liian lähelle suuntimalaitetta, mikä sotkee signaalin. Virheellinen kurssi huomataan vasta, kun he ovat melkein Israelin aluevesillä, kymmeniä maileja sieltä, missä heidän pitäisi olla.

Vihdoin Papago saapuu Libanonin edustalle. Purjevene ankkuroidaan avomerelle, odottamaan yötä. Pimeällä paikalle saapuvat palestiinalaisjärjestön moottoriveneet, jotka ovat täynnä aseita. Italialaiset pelästyvät, sillä aselasti on useiden satojen kilojen suuruinen, vaikka etukäteen on sovittu vain parista sadasta kilosta. Kaikki lastataan Papagoon, ja italialaiset nostavat vasemmat nyrkkinsä ilmaan tervehdykseksi palestiinalaisille. Nämä vastaavat voitonmerkeillä ja kohottamalla rynnäkkökivääreitään. Sen jälkeen Papago palaa Italiaan.

On vuosi 1979 ja purjeveneessä salakuljetetaan maahan tiettävästi suurinta aselastia toisen maailmansodan jälkeen.

Operaation taustalla on järjestö Punaiset prikaatit. Prikaati tarkoittaa yleensä armeijan pienintä yksikkö, joka kykenee itsenäiseen taisteluun. Nämä ihmiset eivät kuitenkaan ole minkään armeijan palkkalistoilla, vaan he ovat nuoria tehdastyöläisiä, jotka uskovat tekevänsä Italiassa vallankumouksen. He eivät vain kuljeta aseita, vaan käyttävät niitä. Koko Italia on huomannut sen viimeistään vuotta aiemmin.

VANHA NUORI RADIKAALI

Anton Monti haluaa kertoa Punaisista prikaateista. Järjestöstä on kirjoitettu Italiassa valtavasti, mutta suomalais-italialainen Monti on kirjoittanut väkivaltaisista vallankumouksellisista kirjan suomeksi. Kirja julkaistaan lokakuun alussa.
“Siihen on oikeastaan kolme syytä, miksi lähdin kirjoittamaan kirjaa”, sanoo Monti.

Ensimmäinen syy on henkilökohtainen ja se liittyy nuoruuteen. Monti muutti lapsena Helsingistä Italiaan, jossa elettiin hänen nuoruusvuosinaan poliittisesti sähköistynyttä aikaa. Hän oli 14-vuotias vuonna 1978, kun Punaiset prikaatit toteutti suurimman operaationsa: kaappasi maan entisen pääministerin Aldo Moron. Aktivistit pitivät Moroa 55 päivää vankina ja lopuksi ampuivat hänet.

Moron kaappaus on Italiassa kuin Kennedyn murha Yhdysvalloissa. Jokainen muistaa, missä oli juuri silloin, kun kuuli kaappauksesta ensimmäisen kerran. Monti oli Roomassa matkalla kouluun.

“Ihmettelin miksi täällä on niin paljon helikoptereita ilmassa. Koulussa opettajat olivat laittaneet televisiot päälle, niistä näkyi mitä on tapahtunut. Sen jälkeen opettajat lähettivät meidät kotiin, ja kaikki miettivät, mitä nyt tapahtuu.”
Moron murha pysäytti Italian, vaikka poliittisia murhia ja väkivaltaa oli ollut jo aiemmin.

“Sillä hetkellä yhteiskunnalla oli takki tyhjänä niin sanotusti”, toteaa Monti.

Punaiset prikaatit varmisti operaatiollaan paikkansa italialaisten mielistä. Montille järjestö tuli kuitenkin tutuksi myös muuta kautta. Hän toimi itse aktivistina puolueiden ulkopuolisessa Autonomia Operaiassa. Koska Punaisten prikaatien aktivisteja ja tukijoita oli runsaasti, saattoi politiikassa toimiva törmätä heihin tai ainakin epäillä törmänneensä. ”Ei kukaan tullut käyntikortin kanssa sanomaan, että kuuluu Punaisiin prikaateihin.”

Käydessään Pariisissa Monti sai käsiinsä järjestön dokumentin, josta ilmeni prikaatien sisäisiä ongelmia. Sellaisista ei ollut vuotanut tietoa ulkopuolelle aiemmin, vaan järjestö oli vaikuttanut graniittisen yhtenäiseltä. Myöhemmin Monti tapasi vielä enemmän ihmisiä järjestön liepeiltä. Järjestön sisäinen yhtenäisyys rakoili jo enemmän 1980-luvun puolivälin tienoilla. Vähitellen järjestö lakkasi olemasta.

Yllättäen vuonna 2003 järjestö kuitenkin perustettiin uudelleen. Johtajana toimi Montin ystävä vuosikymmenten takaa. Mies oli käynyt samaa koulua ja toiminut samoissa ryhmittymissä politiikassa. Nyt hän puhalsi henkeä väkivaltaiseen järjestöön, joka oli ollut lakkautettuna jo pitkään. Se oli yksi asioista, joka sai Montin selvittelemään järjestön historiaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä oli vanhan ystävän ratkaisun taustalla. Samalla Monti on kuitenkin sitä mieltä, että moni aikalaisista olisi voinut helposti päätyä samalle tielle kuin Punaiset prikaatit.

”Kirjan päätapahtumat sijoittuvat omaan nuoruuteeni ja jossakin elämän vaiheessa sitä ryhtyy kelaamaan taaksepäin asioita. Katsomaan nuoruuden aikoja ja miettimään sitä, miten ne ovat vaikuttaneet omaan olemiseen ja persoonaan.”

Se - halu ymmärtää menneisyyttä, omien ja muiden ympärillä olleiden - oli ensimmäinen, henkilökohtainen syy lähteä kirjoittamaan kirjaa.

JÄNNITYSKERTOMUS

Kun kuuntelee Montia, voisi kuvitella, että puhe on seikkailukertomuksesta tai veijariromaanista, eikä poliittisen järjestön historiasta.

”Se tarina itsessään on minusta hyvin kiehtova”, hän sanoo, ”se on rikostarinana kiinnostava. Siinä on kaikki elementit, mitä yleensä on tuollaisissa tarinoissa.”

Nuoret ihmiset suunnittelevat vallankumousta modernissa länsieurooppalaisessa yhteiskunnassa ja uskovat siihen todella. He ovat töissä tehtaassa, asuvat kommuunissa ja lukevat huolellisesti Marxinsa.

Operaatioita suunnittelee valtava koneisto. Toimintaa rahoitetaan pankkiryöstöillä. Tarvittavat autot varastetaan ja niihin tehdään väärennetyt rekisterikilvet. Järjestöllä on oma logo, jonka käyttöä valvotaan.

”Oli budjetti ja oli organisaatiokaavio, johon laitetaan ihmisiä, mutta yhtään enempää sitten ei oteta. Heillä ei ollut tarvetta rekrytoida kaikkia, vaan he koko ajan ajattelivat, miten se heidän firmansa pysyy mahdollisimman tehokkaana. Se on samanaikaisesti äärimmäisen kiehtovaa ja totta kai äärimmäisen vaarallista.”

Järjestö pitää itseään oikeutettuna tuomitsemaan ihmisiä. Moni poliitikko, virkamies ja teollisuusjohtaja yllätetään ampumalla jalkoihin. Myöhemmin kiinniottotilanteessa poliisi tulee paikalle ja ampuu takaisin. Paljon on merkittäviä yksittäisiä operaatioita. Niin kuin aselastin salakuljetus Papagolla.

Jos henkilökohtaisen menneisyyden tarkasteleminen oli ensimmäinen syy kirjoittaa kirja, niin vetävä tarina on toinen. Monti vakavoituu hetkeksi. Yhtä asiaa hän haluaa korostaa.

”En ole kirjoittanut Punaisten prikaatien uhreista. Tiedostan sen koko ajan ja haluan, että muutkin tiedostavat. Ei puhuta mistään pienestä määrästä uhreja.”

Moni ampumisista ei rajoittunut vain jalkoihin, vaan aktivistit tähtäsivät ylemmäs.

Monti on keskittynyt niihin nuoriin ihmisiin, jotka päätyivät rakentamaan julman organisaation. Vallankumoushaaveiden taustalla on paljon inhimillistä. Navigoidaan väärin, riidellään ja suunnitellaan häämatkaa. Vallankumoukseenkin voi väsyä. Yksi kapinallisista haluaa hetkeksi pistäytyä taidemuseoon katsomaan impressionistien näyttelyä.

Aldo Moron kaappaus oli julma, mutta senkään ei ollut tarkoitus loppua Moron ampumiseen. Neuvottelut vain jumittuivat, eivätkä kaappaajat saavuttanet mitään tavoittelemistaan myönnytyksistä. He antoivat Moron itsensä ohjailla neuvotteluja, koska tämä oli siinä taitavampi kuin he, mutta se ei auttanut. Sitten he eivät vain tienneet, mitä olisivat vangilleen tehneet.

Politiikkaan turtuu, jos se ympäröi koko ajan. Osa Punaisten prikaatien jäsenistä halusi lähteä koko järjestöstä. Heistä jotkut joutuivat ammutuksi. Kuitenkin myös suuri osa muusta Italiasta sai politiikasta jossain vaiheessa tarpeekseen.

”Tuli vähän niin kuin krapula kaikesta, mikä liittyy politiikkaan. Ihmiset rupesivat ottamaan selvästi etäisyyttä siitä. Se oli ollut kuitenkin sitä, että teit politiikkaa koulussa, yliopistolla ja työpaikalla – niin kuin aamusta iltaan”, sanoo Monti ja nauraa, ”Kyllä siitä tuli aika sumuinen olo.”

Myös Monti etääntyi politiikasta. Koko 90-luvun hän keskittyi oikeastaan vain työntekoon Italian ulkomaankauppaministeriössä, muutti Suomeen, eikä juuri seurannut, mitä politiikassa tapahtui. Myöhemmin hän toimi usean yrityksen johdossa. Isäksi tulon jälkeen hän jäi lapsen kanssa kotiin ja alkoi kirjoittaa.

KESKUSTELUA ÄÄRIPÄIDEN KANSSA

Monti kiinnostui politiikasta uudelleen 2000-luvun alussa globaalikriittisen liikkeen myötä. Hän havahtui miettimään radikalismia ja Italiassa tehtyjä virheitä.

Sen jälkeen poliittisesta väkivallasta on tullut, miten sen nyt sanoisi, ajankohtaista Suomessa. Siitä muodostui kolmas syy kuvata radikaalia poliittista liikehdintää, vaikka aikakausien väliltä voi etsiä aina vain rajoitetusti yhtäläisyyksiä.

Monti sanoo sanottavansa varovaisesti, sana kerrallaan. Hän ei halua tehdä kärjistäviä rinnastuksia, eikä hän halua, että hänet ymmärretään väärin.

”Näen, että Suomessa on lisääntynyt tietynlainen vihapuhe ja pienimuotoinen poliittinen väkivalta.”

Politiikan äärimuodoille herkistyy, kun tietää, mitä tapahtuu, kun joku aloittaa hyvin suurista tavoitteista hyvin pienillä keinoilla. Vähäiset tapahtumat kasvavat suureksi näytelmäksi. Siksi Monti suhtautuu vakavasti sellaisiin asioihin kuin poliittisten vastustajien ja vihollisten nimien listaamiseen.
”Se tekee sellaisen jaon ja vastakkainasettelun. Silloin herää kysymys, miksi näitä listoja tehdään. Ne kielivät jostakin.”

Montin näkemys listoista ei ole pelkästään vanhan aktivistin analyysiä. Hän on naimisissa Anni Sinnemäen kanssa, joka toimi Vihreiden puheenjohtajana ennen nykyistä puheenjohtajaa Ville Niinistöä. Viimeisin listakohu osui lähelle.

Vihapuheen ja Punaisten prikaatien kaltaisen organisoidun toiminnan välillä on tietysti merkittäviä eroja. Vihapuhe on pahan olon purkamista, ei järjestelmällistä tuhoamista.

”Olen koettanut löytää ulos teitä radikalismista. On hirveän tärkeää ymmärtää, että radikaaleja liikkeitä on. Jos halutaan välttää menneisyyden ongelmia, niin pitäisi aina antaa ihmisille mahdollisuus vaikuttaa yhteiskunnallisesti muutenkin kuin virallisten puolueiden kautta. Keskustelu pitäisi aina pitää auki radikaalien liikkeiden ja muiden välillä – sekä oikealla että vasemmalla.”

Kun Punaiset prikaatit saivat Aldo Moron kiinni, heidän johtajansa koetti keskustella tämän kanssa politiikan epäkohdista. Vain huomatakseen, etteivät he ymmärtäneet toisiaan. Vallankumoukselliset ja entinen pääministeri puhuivat eri asioista ja käyttivät erilaista kieltä.
Monti haluaa, ettei inhimillinen tragedia unohdu. Radikalismi voi olla yhteiskunnalle raskasta ja jakaa sen kahtia.

”Ehkä kuuntelemalla ja ymmärtämällä tällaisia tarinoita pystytään torjumaan tiettyjä uhkia”, sanoo Monti ja hymyilee.

Nuoruuden tapahtumista on toisaalta vain vähän aikaa. Papago, salakuljetukseen käytetty purjevenekin, on vielä olemassa.