Henkilö
17.10.2012

Rangaistuksia humanistisella sivujuonteella

Pahuus on osa ihmisyyttä, sanoo Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerma.

Vankilaan pääsy on tehty siviilille vaikeaksi.

Turvatarkastus ei anna armoa, edes harmittomille ylioppilaslehden toimittajille.

Metallinpaljastin piippaa kohdallani monta kertaa. Sisään ei pääse, ennen kuin on onnistunut kävelemään portin läpi ilman hälytystä.

Syyksi paljastuvat alusvaatteisiin verhoutuvat kaarituet.

Kamera, kynä ja lehtiö pakataan läpinäkyvään vankilan laukkuun.

Omat kassimme ja pussimme jätämme kuvaajan kanssa pukuhuoneisiin.

Jäämme odottamaan odotushuoneeseen Hannu Lauermaa, jonka vieraita olemme tänään.

Lauerma on toiminut Psykiatrisen vankisairaalan vastaavana ylilääkärinä vuodesta 1996 lähtien. Lisäksi hänet tunnetaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessorina ja Turun yliopiston psykiatrian dosenttina. Sivutoimisesti hän on tehnyt töitä yksityislääkärinä 80-luvun lopulta alkaen.

Lauerman cv on vaikuttava: satojen tieteellisten artikkeleiden ja esiintymisten lisäksi hän on kirjoittanut tieteellisiä ja ammatillisia kirjoituksia eri medioihin.

Lauerma saapuu odotushuoneeseen. Kädenpuristus toivottaa meidän tervetulleiksi. Niin tervetulleiksi, kuin vankilaan on sopiva.

Paljon vartija

Psykiatrisen vankisairaalan Turun yksikkö vastaa koko maan vankien akuutista, tahdosta riippumattomasta hoidosta.

Se tarkoittaa sitä, että kun vastikään vangitusta, aiemmin päivittäin ryypänneestä vangista tulee juoppohullu ja hän menee delirium-tilaan, hänet hoidetaan Turussa.

Vangeista kuudesosa on psykopaatteja ja osalla on syviä depressioita.

Edustettuna on koko psykiatristen sairauksien kirjo, myös skitsofrenia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö.

"Meillä on noin 40 potilaspaikkaa täällä ja 15 Vantaalla", Lauerma kertoo.

Vankisairaalassa tehdään myös mielentilatutkimuksia ja vaarallisuusarviointeja pitkiä tuomioita suorittaville vangeille. Viime syksystä alkaen Turussa on tehty myös vapautumista hankkivien elinkautisvankien väkivaltariskiarviointeja.

Vankipotilaita otetaan arvioitaviksi myös niin sanottuihin ei-akuuttisiin diagnostisiin tutkimuksiin.

Lauerman mukaan diagnoosin tekeminen vangille ei periaatteessa eroa mitenkään siviilille tehtävästä diagnoosista.

"Vangeissa hieman enemmän niitä, jotka peittelevät oireitaan, koska he pelkäävät päätyvänsä pidempään psykiatriseen sairaalahoitoon. On myös niitä, jotka harvinaisissa tapauksissa teeskentelevät oireitaan. Suuri osa vangeista on peruuttamattomasti epäsosiaalisia, jotka pyrkivät jujuttamaan ihmisiä. Tähän täytyy olla mentaalisesti valmistautunut, kun tekee diagnoosia."

Hyvin suurella osalla vangeista on somaattisia sairauksia, aivovammoja ja kirjava päihdehistoria. Yli puolella vangeista on C-hepatiitti, mikä indikoi suonensisäisten huumeiden käytöstä.

Paljon vartija Lauermalle työ on ensisijaisesti kiehtovaa.

"Diagnostiikka on vaativaa mutta hirvittävän mielenkiintoista."

Praktisesti pahuuteen

Laurman tapa lähestyä pahuutta on verrattain praktinen.

Hän on lääkäri, ei filosofi.

"Pahuus on tuhoavaa käytöstä – tuhoavaa, hävittävää ja väkivaltaista käytöstä, jolla ei ole mitään legitimiteettiä. Tai sitten se on toisten ihmisten oikeuksien loukkaamista joillain muilla tavoilla."

Hän ei usko, että suuremmalla filosofoinnilla on paljoakaan tavoitettavaa, ainakaan hänen näkökulmastaan.

Erään pahuuden muodon hän on kuitenkin valmis nimeämään.

"Kyllä välinpitämättömyys on pahuutta, pahimmillaan ja kärjistyneimmillään. Monesti ihmiset, jotka antavat pahuuden tapahtua, ovat syyllisiä."

Myös niin sanottu kollektiivisen syyllisyys, josta hän nimeää esimerkiksi holokaustin, juontaa Lauerman mukaan juurensa asioiden mahdollistamiseen ja passiivisuuteen.

"Hyvin yleinen tarina on, että vankien kasvuolosuhteet ovat hyvin kehnot. Tyypillistä on, että vanki on joutunut väkivallan tai vähintään pitkäaikaisen emotionaalisen laiminlyönnin uhriksi. "

Ristiriitaisuus, tunnekylmyys, julmuus ja pilkka kasvatuksessa vaikuttavat Lauerman mukaan keskeisesti psykopaattisten ominaisuuksien kehittymiseen. Tuhojaan voi tehdä myös ristiriitaisuus.

Se, että lapsi piestään, kun tällä on tulitikkuja kädessään, ja seuraavana päivänä siksi, että niitä ei ole, kun faija haluaa röökiä.

Vaikka pahuutta on vaikea saattaa mitattavaan muotoon, näkee Lauerma muutamia mittareita, joilla yhteiskunnan onnistumista pahuuden ennaltaehkäisemisessä voi arvioida.

Eräs on lapsiin kohdistuneiden henkirikosten määrä, joka oli 1950-luvulla lasten määrään suhteutettuna 18-kertaa yleisempää kuin 2000-luvulla. Vielä 90-luvullakin lapsia tapettiin kaksinkertainen määrä nykyiseen verrattuna.

Tilastojen valossa emme siis elä perhesurmien piikkiä.

Historialliseen tarkasteluun Lauerma nostaa myös kehittyneen lastensuojelun, joka nykyisellään pelastaa kohtalaisen osan lapsia erilaisista perhehelveteistä.

"Koko kansa käy peruskoulun mittaisen koulutuksen, mikä on näkynyt esimerkiksi puolustusvoimien palikkatestissä."

70-luvulla kuoli alle 14-vuotiaita lapsia tapaturmissa noin 10-kertaa enemmän kuin nyt, mikä on osoitus siitä, että lasten turvallisuuteen kiinnitetään aiempaa enemmän huomiota.

"Yhä harvemmat lapset saavat aivovaurion, joka tilastollisesti kolminkertaistaa poikalapsen vankilaan joutumisen todennäköisyyden."

Siitä, kuinka paljon yhteiskunnan tulisi holhota yksilöä, Lauerma ei tohdi lausua paljon. Hän tiivistää ajatuksensa lasten suotuisan kasvatuksen tukemiseen.

"Jos vanhemmat eivät osaa, kykene tai viitsi lasta hoitaa, yhteiskunnan tukitoimet ovat tärkeitä. Ne luovat turvallisuutta."

Vähäistä kidutusta

Vankila on Lauerman mukaan "humaani kiduttamisen muoto". Vaikka rangaistuksen istuminen on kiduttamista, on vangilla mahdollisuus hyötyä tuomiostaan.

"Tämä on kaikista ihmisen luomista sanktiointijärjestelmistä kunniallisin ja paras. Näen tässä kärsimyksen aiheuttamisessa humanistisen sivujuonteen."

Lauerma ei kannata kuolemantuomiota.

"Se on peruuttamaton ja raaistava tuomio. Niissä maissa, joissa se on käytössä, sen soveltaminen ei näytä tapahtuvan demokraattisesti vaan se kohdistuu tietyntyyppisiin köyhiin, joilla on vähemmän mahdollisuuksia käyttää huippuasianajajia."

"Eikä taida muuten monikaan Suomen poliisi kannattaa kuolemanrangaistusta. Sellainen rikollinen, jota ollaan ottamassa kiinni ja joka tietää, että häntä ollaan tappamassa, on todella vaarallinen. Sellainen, jolle jätetään mahdollisuudet muuttaa kurssia valvotuissa oloissa, on paljon helpommin lähestyttävissä."

Väärinkäytöksiä

Lauerma ei lähde kritisoimaan arkikieltä, jossa kuulee usein käytettävän ilmausta hullu.

Kielteisenä hän näkee sen sijaan, että näennäisen eksakteja lääketieteellisiä termejä käytetään haukkumasanoina.

Eräs esimerkki harhaanjohtavasta käytöstä löytyy psykopaatista. Sillä tarkoitetaan tunnekylmää, asosiaalista, manipuloivaa ihmistä.

"Termi sai aikanaan haukkumasanan luonteen, ja sen käytöstä jouduttiin luopumaan vuosikymmeniksi. Nyt se on tehnyt tuloaan takaisin, sillä tarvitsemme yksinkertaisesti nimityksen tällaiselle persoonallisuuden kehityshäiriölle."

Psykopatia ja esimerkiksi narsismi ovat esimerkkejä arkikielessä kuluville sairauksille.

Samoin kävi aikanaan myös hysterialle.

"Hysteria oli merkittävä kuvaus sairaudelle, mutta sitä alettiin käyttää väärin. Jos säätyläisnainen vähän korotti ääntään, häntä sanottiin hysteeriseksi."

Lauerma muistuttaa, että aggressiota, joka yleensä rajataan pahuuden ilmenemismuodoksi, on joka puolella.

Sitä on kasvien erittämissä toksiineissa sekä valkosolun ja mikrobin kohtaamisessa.

"Kun otamme purkista sardiinin tai viipaleen makkaraa, nautimme veritöiden hedelmistä. Ihminen ei ole tullut toimeen evoluution aikana tappamatta ravintoa."

Lauerma sanoo, että meillä on täydelliset valmiudet tappamiseen. Myös myytit ja kertomukset ovat järjestelmällisesti aggressiivisia: jumalat ovat julmia ja vaativat poikalapsia uhreiksi.

Pahuus on syvällä kulttuurissamme, ja aggression kieltäminen on äärettömän naiivia.

"Pahuutta on mahdoton karsia ihmisestä menettämättä ihmisyyttä. Sen kanssa on vain opittava taiten elämään."

TEKSTI: LAURA MYLLYMÄKI

KUVA: KRISTIAN TERVO