Henkilö
11.03.2015

Saarnaaja

Teksti:
Esa Keskinen
Kuvat:
Lauri Hannus

Alpo Suhonen on suorasukainen monen alan konkari, jonka mielestä urheilu tarvitsee lisää kulttuuria. Itävallan jääkiekkoliitolle työskentelevä valmentaja laukoo mielipiteitä politiikasta, Euroopasta sekä maailmasta kaukaloiden sisä- ja ulkopuolella.

Helmikuun puolessavälissä Wienissä on keväisen lämmin ilma. Toppatakissa tulee hiki.

Kaupungin jääkiekkojoukkueen Vienna Capitalsin hallien sisällä on kuitenkin viileää. Stadion on nyt hiljainen, mutta harjoitushallissa treenataan. Vieressä Itävallan jääkiekkoliiton toimistorakennuksessa on ollut jo kolmen vuoden ajan liiton urheilujohtaja Alpo Suhosen verstas.

Hän on rakentamassa identiteettiä Itävallan jääkiekkoilulle. Maan kiekkoperinteet ovat paljon pidemmät kuin Suomessa, mutta lajin urbanisoituminen jätti alppikylien luonnonjäillä pelatun jääkiekon jalkapalloilun ja hiihtolajien jalkoihin. Suhonen valmentaa itävaltalaisille pelaajille itävaltalaisia valmentajia tuontiammattilaisten tilalle.
 

Juon eteeni tarjottua espressoa toimistossa, kun Suhonen näpyttelee vielä tietokoneelle jotain.

”Mä täs yhtäkkii viel tarkistan tän Facebookin.”

Satakuntalainen puheenparsi on vieläkin kuultavissa.

Viime aikoina Suhonen on tehnyt Facebook-sivullaan nostoja Pertti Kurikan Nimipäivien viisuehdokkuudesta, Banksyn Gaza-graffiteista ja Suomen hiihtomaajoukkueen toilailuista. Ohessa lentää pari piikkiä Juhani Tammiselle ja Hjallis Harkimolle, vanhoille kiistakumppaneille.

Valkeakoskella syntynyt Suhonen asui lapsuutensa useassa paikassa. Porissa ja lähiympäristössä hän vietti pääosan nuoruudestaan. Samalla tutuksi tuli viisi eri oppikoulua ja pari lyseota.

“Porin lyseosta mut potkittiin pihalle, kun kysyin lupaa osallistua nuorten maajoukkueleirille. Lähdin leirille ja myöhemmin menin yksityisopetukseen yhteislyseoon.”

Porin Karhujen kasvatti on pelannut uransa aikana SM-liigassa myös Ässissä ja Jokereissa.

“Kirjoitin ylioppilaaksi Helsingissä ja myöhemmin kävin Helsingin toimittajakoulua, sitäkin vaihtelevalla menestyksellä.”

Helsinki-komennuksen jälkeen hän oli voittamassa Ässille ensimmäistä Suomen mestaruutta vuonna 1971. Senkään jälkeen Suhonen ei ole pysynyt paikoillaan.

”Eikös tämä ole tyypillistä nykyelämää, että ei ole mitään pysyvää. Itse ajattelen niin, että parasta pitkäjänteisyyttä on intensiivinen lyhytjänteisyys. Jos suhtautuu niihin asioihin intensiivisesti, joista on kiinnostunut, niin se on sitten ihan sama missä sitä on.”

Suhonen keskittyy myös puhuessaan intensiivisesti yhteen asiaan kerrallaan loikaten pian kokonaisuudesta toiseen. Välillä hitaampi joutuu pinnistelemään pysyäkseen mukana.

 

 

Urheilun ja kulttuurin yhteiselo on seurannut häntä läpi elämän. Valmentajauransa ohessa tai välissä Suhonen on toiminut teatteriohjaajana, Turun kaupunginteatterin johtajana ja Pori Jazzin toiminnanjohtajana. Lisäksi hän on julkaissut kirjoja ja pitänyt taidegalleriaa. Toimittajan töitä hän ehti tehdä muun muassa Forssan Lehdessä, kunnes kiekkovalmentajan ura vei miestä.

“Kun voitin valmentajana alle 18-vuotiaiden maajoukkueen kanssa Euroopan mestaruuden vuonna 1978, niin siinä vaiheessa oli ymmärrettävää, että jääkiekkoura meni edelle.”, hän muotoilee.

Arkisen tyylikkäästi pukeutunut Suhonen voisi olla ulkonäkönsä puolesta eläköitynyt toimitusjohtaja, kauppatieteellisen proffa, tai niin, valmentaja. Viittovat kädet tukevat puhetta ja pikeepaidan kaulukset sojottavat tummansinisen neuleen alta. Silmät nauravat viiruillaan mustasankaisten silmälasien takana.

Selkeästi monissa liemissä keitetty maailmanmies. Kun Suhonen oli vielä nuori ja levoton, hän löysi henkireiän urheilemisesta.

”Mulle urheilu oli varmaan jonkinlainen henkinen pelastus lapsuuden ja nuoruuden ahdistuksesta.”

Tavanomaisten suurten kysymysten lisäksi pohdittavana olivat sotien jälkeisen Suomen olot ja ilmapiiri. Edellinen sukupolvi oli sodan traumatisoimaa, ja 40–50-lukujen taitteen niukkuus kuristi vöitä.

”Sotien turmelemista vanhemmista on vaiettu Suomessa aika pahasti ihan näihin päiviin asti. Minunkin isäni kuoli alkoholiin hyvin nuorena.”

Monelle tuon ajan nuorelle urheiluseurojen toimintaan osallistuminen oli ainoita keinoja löytää oma viiteryhmänsä. Suhonen etsi kiihkeästi vastauksia oman olemassaolonsa tarkoitukseen ja oikeutukseen myös ruumiillisen kilvoittelun ulkopuolelta.

“Urheilu ei sinänsä vastaa eksistentialistisiin kysymyksiin, mutta taide pystyy siihen. Parhaan valmentajakoulutuksen olen saanut kirjallisuudesta, filosofiasta ja teatterista”, Suhonen pohtii.

Yhteiskunnan murroksessa 60- ja 70-luvuilla Suhosen sukupolvi, suuret ikäluokat, halusi muutosta ja rakensi utopioita. Suhonen itsekin pyöri jo silloin kulttuuripiireissä. Helsingissä hänet löysi istumasta milloin Vanhan Kuppilasta, milloin Kosmoksesta.

”Taistolaiset ovat vain osa tuon ajan totuutta. Jälkikäteen kaikki on politisoitu liian voimakkaasti. Oikeasti oli kyse paljon laajemmasta ilmiöstä. Usko tulevaan, tasa-arvo ja hyvä elämä. Ne arvot näkyvät edelleenkin.”

Valtakunnanpolitiikkaan Suhonen pyrki eduskuntavaaleissa vuonna 2011 vihreiden ehdokkaana. Äänimäärä ei kuitenkaan riittänyt siivittämään miestä Arkadianmäelle, eikä Suhosella ole suunnitelmissa yrittää uudestaan.

“Enköhän ole antanut oman panokseni politiikkaan. En ole ollut minkään puolueen jäsen. Ne yrittävät määritellä ihmisiä aivan liian kapeasti. Olen ehkä tietyllä tavalla tällainen anarkisti”, Suhonen sanoo.

Suhosen itsensä ei voi sanoa alistuneen kapeisiin raameihin. Ei kouluvuosinaan tai ammattilaisuransa aikana. Kulttuuriharrastukset ja siviilipalvelus eivät olleet tavanomaisia 60-luvun urheilupiireissä. Neuvostoliitossa pelireissuilla käynyt sivari leimattiin hyvin äkkiä kommunistiksi.

”Jos musta olisi vaikka tehty suoraan Karl Marxin filosofinen seuraaja, mä olisin hyväksynyt sen. Marxin puolueeseen voisin ehkä liittyä!” Suhonen naureskelee.

Tietynlainen kapina ja marxilaisuus kaikuu edelleen, kun puhe kääntyy politiikan nykytilaan. Vuoroviikoin alkoholipolitiikkaan tai maahanmuuttajiin kiinnittyvä julkinen puhe näyttäytyy ainoana tärkeänä keskusteluna, vaikka ongelmat ovat muualla ja suurempia.

“Onhan tämä nykyinen poliittinen keskustelu Suomessa ihan naurettavaa. Samalla kaikki puolueet ovat kuitenkin vallitsevan talousjärjestelmän kannattajia, mikä on mielestäni mieletön paradoksi. Eihän siinä ole mistään muutoksesta kysymys, vaan siitä miten tässä kapitalismissa nyt sitten jotenkin pärjättäisiin.”

 

Yhtäkkiä toimiston ovi aukeaa ja seuraa keskustelua saksaksi: sähköpostiin on lähetetty kopio ehdotuksesta Suhosen jatkosopimukseksi. ”Pysyn täällä nyt vielä vuoden tai pari.”

Urheilujohtajana Suhonen on saanut tehtäväkseen Itävallan jääkiekon eheyttämisen. Hän lyö pöytään nivaskan paperia täynnä strategisia linjauksia. Rakenteellinen puoli tarvitsee uudistuksia, ajattelutavat on pöllytettävä ja niin edelleen. Pitää myös rakentaa halleja kaupunkeihin ja saada kahden passin pelaajat pois maajoukkueesta.

“Pitää olla oma identiteetti pohjalla ja siihen päälle kansainvälinen know-how”, Suhonen maalailee.

Keski-Euroopassa on orastavaa kiinnostusta satsata lajiin. Sveitsi on jo nostanut jääkiekkonsa menneiden vuosien tasolle — prosessi, jossa myös Suhonen oli mukana valmentamalla maan pääsarjan joukkueita. Rahoittajiakin löytyy. Esimerkiksi itävaltalainen Red Bull omistaa joukkueet Salzburgissa ja Münchenissä.

“Mä en itse oikein perusta siitä touhusta. Se on niille yksi tapa tehdä bisnestä. On rahaa ja seinät mutta sisältö on vajaa”, Suhonen tokaisee.

Wienissä Suhonen näkee rakentavansa organisaatiota lajin ehdoilla. Kaupungissa hän on käynyt ensi kerran jo 60-luvun lopulla liftatessaan ympäri Eurooppaa. Oopperan ja Sacher-kakkujen kaupunkiin hän saapui Tonavaa pitkin laivan kansipaikalla. Rahaton nuorukainen joutui pihistelemään ymmärrettävästi myös majoituksesta.

”Kaupungissa kyselin, että mistä saisi oikein halvalla huoneen. Paikka löytyi, vein tavarani huoneeseen ja lähdin kaupungille. No, sitten kun palasin yöllä hotellille tajusin, että sehän oli bordelli. Niissä oli siihen maailmanaikaan huokea yöpyä.”

Nykyistä Wienin asukasta kiehtoo erityisesti kaupungin sivistyshistoria. Keisareiden 600-vuotinen valtakausi koki täällä huipentumansa Itävalta-Unkarin suuruuden vuosina 1800-luvun lopulla. Keisarillisen konservatismin ikeestä pusertui uusia suuntauksia tieteeseen ja taiteeseen pitkälle viime vuosisadalle asti.

Klimt, Adler, Freud, Wittgenstein… Koko modernismi syntyi periaatteessa täällä ja levisi Zürichin, Pariisin ja Berliinin kautta uudelle mantereelle. Suomalaisilla on periferiassaan vielä oppimista. Todellinen sivistys ja kulttuuri on niin syvä asia, että sitä on vaikea ymmärtää muuten kuin olemalla paikalla.”

Välillä Suhosen ulosanti muistuttaa korkealentoisuudessaan toisen vahvan urheilupersoonan, Juhani Tammisen verbaalista tulitusta. Suhonen saattaa aloittaa lauseen juniorikiekkoilun karusta luonteesta ja lopettaa sen Heideggerin näkemyksiin. Filosofista otetta ei ole aina katsottu pelkästään hyvällä.

”Olen ollut ymmälläni siitä, kuinka persoonaani on suhtauduttu urheilumaailmassa.”

Mistä käsitys tietystä urheilijan arkkityypistä edes tulee? Ainakaan Suhoselle älykön ja urheilijan roolit eivät ole toisensa poissulkevia.

“Kuten sanotaan, urheilu on performing art. Urheileminen on kehollis-tajunnallinen prosessi.”

Urheilun pitäisikin Suhosen mielestä rakentaa yksilön kasvua ihmisenä. Nuori harrastaja tarvitsee ohjausta urheilullisten asioiden lisäksi myös ihmiskäsityksen rakentamisessa.

“Sellainen maailmankuva, jossa urheilija menee kotiin ja on edelleen vain urheilija katsoessaan televisiota sohvalla, ei ole erityisen rakentava. Kehittyäkseen urheilijana tulee kehittyä ihmisenä. Se kaikki lähtee valmentajista ja vanhemmista.”

Nykyään moni taho maailmalla jakaa Suhosen eetoksen monipuolisemmasta urheilukäsityksestä.

“Ei ole tervettä, että ihminen nähdään vain biologisena komponenttina ja suorittajana. Nyt tällainen tayloristinen vanha teollisuusajattelu on selkeästi repeämässä, minkä on pelkästään hyvä asia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on meneillään useita reilun pelin projekteja, vaikkapa Play for All – Sport for Life.”

Se toinen kinakumppani, Harkimo, on kutsunut Suhosta paskanpuhujaksi. Suhonen puhuu kyllä paljon ja suuria linjoja vedellen. Hän ei suinkaan säästele sanojaan, vaan saarnaa suoraan sydämestään. Se on kiristänyt monia välejä.

”Olen erilainen ja se on aiheuttanut vaikeuksia. Jääkiekon maailma on kapitalistinen ja sen tietty konservatismi on häirinnyt minua, ja oma persoonani taas jääkiekkouraani. Suomessa poliittinen puhe otetaan usein liian vakavasti, vaikka siinä olisi mukana sarkasmia.”

Suhonen käyttää surutta termejä kapitalismi, kommunismi ja marxismi, jotka ovat suomalaisessa keskustelussa hieman kuin kirosanoja. Hän viittaa niillä laajempiin historiallisiin käsitteisiin. Pitkään urheiluseurat jakautuivat yhteiskunnallisten ja poliittisten linjojen mukaan, mutta rajojen hämärtymisenkin jälkeen työläistaustaiset pelaajat saattoivat ajautua konflikteihin porvarillisten seurajohtajien kanssa. Suhosen mielestä samanlainen ylhäältä alaspäin johdettu järjestelmä häiritsee suomalaista urheilukulttuuria edelleen.

“Kun kasvatuksellinen ja aattellinen puoli katosi parikymmentä vuotta sitten, raha otti vallan. Nykyään ajatellaan muutenkin, että kaikki olisi pelkkää taloutta, koko maailma. Eihän se ole missään tapauksessa niin. Myös urheiluun on siirretty uusliberalistinen talouspolitiikka yhdistettynä brutaaliin maailmankuvaan. Köyhät kyykkyyn ja häviäjät helvettiin.”

 

Suhosen elämään mahtuu kommervenkkejä ja skismoja myös työminän ulkopuolella. Avioero, terveysongelmat ja loppuun palamisen rajalla heiluminen ovat vaatineet välillä pysähtymistä ja elämäntapojen tarkastelua.

“Sitä on palloillut ison energian ja burn-outin rajalla moneen otteeseen. Voi kuitenkin sanoa, että lapsilla on ollut jonkinlainen isä, ainakin silloin tällöin. Erosta ja etäisyyksistä huolimatta meillä on hyvät perhesuhteet”, Suhonen kuvailee.

Suhosella on kolme poikaa, joiden kaikkien voi sanoa jatkaneen isänsä jalanjäljissä. Yksi on jääkiekkovalmentaja Tšekeissä, toinen maalaa ja kolmas on dj ja radiotoimittaja.

“Suomeen tulee lennettyä kerran pari kuukaudessa”, Suhonen laskeskelee.

Terveyden pettäminen kesken kauden Chicago Blackhawksia valmentaessa kismittää Suhosta edelleen. Suhonen oli ensimmäinen eurooppalainen päävalmentaja NHL:ssä, kun hänet pestattiin Blackhawksin luotsiksi vuonna 2000.

“Kaikki tuntui sujuvan hyvin ja oli tekemisen meininki, mutta sitten uuvuin huomaamatta. NHL-urani loppui siihen, vaikka olisin mielelläni valmentanut siellä.”

Silloinkin Suhonen palkattiin uudistamaan paikoillaan polkevaa joukkuetta.

“Kehittyvä ja innovatiivinen organisaatio alkaa aina aikanaan stagnoitumaan. Nokia on siitä hyvä esimerkki. Ihmiset alkavat ylläpitää enemmän omia työpaikkojaan kuin kehittää järjestelmää.”

Niinpä jonkun täytyy nytkäyttää asiat jälleen liikkeelle.

“Mä luulen, että mun persoona on aika hyvä tällaisessa liikkuvuudessa.”

Turun kaupunginteatterissa Suhoselle sovitettiin samaa myllertäjän viittaa 1990-luvun alussa. Hänen oli määrä keksiä koko teatteri uudelleen, mutta pestiä kesti vain vuoden. Rajut uudistukset eivät olleet helppoja teatterille, eivätkä Suhoselle.

“Teatteri on parhaimmillaan väline, media, joka kertoo meistä itsestämme jotain. Se tavoite näkyy esimerkiksi Pirkko Saision SLAVA!:ssa. Turkuun kaupunkina mulla on lämmin suhde. Sanotaanko, että tunnen turkulaisen elämäntavan.”

 

Kriisejä kaihtamattomasta luonteestaan huolimatta Suhonen on pohjimmiltaan rauhan ystävä. Kiristynyt ilmapiiri ja Ukrainan tilanne herättävät huolta ympäri Eurooppaa majailleessa miehessä.

“Suomessa media antaa lokaa vain Putinille, joka sen ansaitseekin. Pitäisi silti huomioida, kuinka myös länsi ruokkii Ukrainan kriisiä.”

Suhosta kuunnellessa vaikuttaa välillä siltä, että koko planeetta tarvitsisi kammeta paikoiltaan ja laittaa jälleen pyörimään oikealla radallaan. Pitäisi esimerkiksi valmistautua sellaiseen maailmaan, jossa ei ole taloudellista kasvua, vaikka perustamalla maailmanhallitus.

“Maailmantalouden vaikutus esimerkiksi Forssaan on niin murskaava, että emme enää tiedä kuinka sen kaltainen pieni paikkakunta voi ylläpitää toimintojaan. Silti talousjärjestelmä jatkaa vain tiettyjen väestönosien rikastuttamista. Kuinka yhteiskuntarauha voidaan säilyttää, kun maailman rikkain prosentti omistaa kohta yli puolet kaikesta varallisuudesta?”, Suhonen älähtää.

Maailman tilasta hänellä on tarkkoja mielipiteitä, mutta omaa uraansa Suhonen ei tässä vaiheessa halua suunnitella liikoja. Wienin pestin jälkeen 66-vuotias Suhonen on valmis vaihtamaan jääkiekosta johonkin muuhun, mutta ei lopettamaan työntekoa.

“Mielelläni palaisin jonkin kulttuuriin liittyvän ammatin pariin. Kirjoittamista jatkan varmasti.”

Yksi tulevaisuuden teesi Suhosella on kuitenkin jo selvillä tässä sekavassa maailmassa.

“Urheilun pitää lähentyä taidetta.”