Henkilö
28.09.2011

Sandaalien maailmanselitys

  • On epäsuhtaista työntää toisella kädellä pois muualta tulleita ja haluta toisella osaksi suurta kansainvälistä yhteisöä&quot
    &quot

Taiteilija Kristiina Tuura haluaa vaikuttaa taiteella, joka osallistaa ja joka tulee lähelle. Samalla hän haastaa suomalaiset mukaan kotouttamistalkoisiin.

Kristiina Tuura ei ole tehty sokerista.

Vaikka ulkona sataa, hän asettelee määrätietoisesti kumisia sandaaleja polkumuodostelmaan valokuvausta varten.

"Valitaan tähän näitä kumisia sandaaleja. Ne eivät sitten haise myöhemmin", hän ohjeistaa.

Sandaalit, joita Tuura asettelee kiviportaille, ovat kulkeneet pitkän matkan Suomeen. Ne on kerätty kodeistaan pakoon lähteneiltä ihmisiltä ympäri maailmaa. Vaihdossa lahjoittajat ovat saaneet tilalle uudet sandaalit.

Samalla Tuura on työryhmineen kerännyt pakomatkojen ja sandaalien tarinat.

Dokumentaristista

taiteilijaksi

Suuri yleisö tuntee Tuuran kenties parhaiten elokuvaohjaaja. Hän on opiskellut taideaineita Ruotsissa Göteborgissa, Lahden taideoppilaitoksessa ja lopulta 70-luvulla elokuvataidetta Taideteollisessa korkeakoulussa.

Hän työskenteli vuosikausia tekemällä rekvisiittaa ja lavastuksia näytelmäelokuviin, kunnes hän 80-luvun lopulla päätti alkaa tehdä omia elokuvia.

Tuura on ohjannut ja tuottanut ennen kaikkea dokumentteja, joista suuri osa kertoo elämästä Afrikan mantereella.

Hän on ansioitunut myös opettamalla maahanmuuttajia ja pakolaisia Suomessa Yleisradion Basaari-ohjelman yhteydessä 90-luvulla. Lähes vuoden verran Tuura opetti Afganistanissa sikäläisiä nuoria naisia tekemään tv-dokumentteja.

Lisäksi lyhyemmät vierailut ovat vieneet hänet Aasiaan opettamaan paikallisia tv-toimittajia.

"Jossain vaiheessa en uskonut enää median voimaan muuttaa maailmaa. Halusin tehdä jotain aiempaa konkreettisempaa. Se tarkoitti sellaisten teosten tekemistä, jotka olisivat lähellä ihmistä ja käsinkosketeltavia", Tuura kertoo.

Kohti

virkattua telttaa

Käännekohta Tuuran elämässä oli vuonna 2007 tehty matka pakolaisasutusalueelle Ugandaan, missä hän opetti sudanilaisia ja kongolaisia pakolaisia mediataidoissa.

Eräänä iltana kurssipäivän päätteeksi Tuura käveli pakolaisasutusalueen kylänraittia ja kohtasi naisen.

Hän esitteli Tuuralle virkkuutöitään, joita hän teki muun työn ohessa. Nainen pyysi Tuuraa ostamaan käsitöitään.

"Minulle tuli kauhea pihtauskohtaus. Ajattelin, että nyt ei pidä ostaa mitään turhaa", Tuura muistaa.

Koskettavaa oli, että naisen käsityöt olivat liinoja, jotka olivat tarkoitettu sohvan tai nojatuolin päällisiksi. Naisella itsellään ei ollut huonekaluja.

Kohtaaminen jäi piinaamaan Tuuraa.

"Mietin, miksi en voinut ostaa käsitöitä, vaikka se ilmiselvästi oli naiselle tärkeä asia."

Silloin Tuura keksi, että hän alkaa ostaa satojen naisten käsitöitä. Hyvin nopeasti kehkeytyi idea teltasta, jossa käsityöt toimisivat rakennuspalikoina.

"Siitä käynnistyi suunnitteluprosessi. Saman tien keksin, että käsitöiden lisäksi minun täytyy kerätä muitakin esineitä. Aloin kerätä sandaaleja ja alumiinikattiloita."

Kun Turun kulttuuripääkaupunkivuoden hankehaku aukesi, Tuura päätti hakea mukaan Pata, sandaali ja virkattu teltta -hankkeella.

Identiteettinä

taiteilija-tuottaja

TYYn kehitysyhteistyöviikolla sandaalit matkaavat Educariumin aulaan. Jokaisesta sandaalin lahjoittaneesta on kerätty kansioon valokuva ja tarina.

"Ajatus on, että useampi ihminen voi lukea tarinoita yhtä aikaa ja kosketella sandaaleja."

Myös virkatun teltan tekemiseen on osallistunut satoja ihmisiä. Joukko turkulaisia on auttanut teltan yhteen ompelemisessa, ja koululaiset ovat tehneet telttaan liitepalasia, jotka pitävät sitä kasassa.

"Suomalaisten kohtalot liittyvät pakolaisten kohtaloihin, kun ollaan mukana kokeilemassa sandaaleja ja lukemassa elämäntarinoita. Nämä tarinat tulevat lähemmäs ihmistä kuin television ohjelmat."

Tuura kokee taiteilijana olemisen tällä hetkellä läheisimpänä identiteettinään. Samalla hän muistuttaa, että arki on pitkälti tuottajan työtä.

"Työhön liittyy paljon käytännön asioiden organisointia, järjestelyä ja rahan anomista. Sisältöön liittyvää työtä ehdin tehdä liian vähän. Samalla koen kuitenkin, että tässä työssä yhdistyvät tekemäni taideopinnot, työ rekvisitöörinä ja lavastajana sekä työ toimittajana. Tässä yhdistyy kaikki, mitä olen elämäni aikana tehnyt."

Tuuran kiinnostus kehitysyhteistyöhön ja matkusteluun syntyi aikanaan sattumalta.

80-luvun loppupuolella Tuuran Afrikassa asunut ystävä, ohjaaja Päivi Takala pyysi häntä mukaan tekemään dokumenttielokuvaa sambialaisista lastenlauluista.

"Suostuin. Silloin minulla ei ollut mitään käsitystä dokumenttielokuvan tekemisestä, sillä olin aikaisemmin tehnyt vain fiktiota."

Kaksikko teki elokuvan Rumpu, ruokokitara ja Honda, joka vielä yli 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen kiertää kansainvälisiä elokuvafestivaaleja.

"Kun elokuva oli tehty, jäin kiinni dokumentin maailmaan ja Afrikkaan, vaikka minulla ei aiemmin ollut mitään pitkän tähtäimen suunnitelmaa."

Sittemmin Tuura on käynyt Afrikassa noin 20 kertaa. Miltei kaikki vierailut ovat olleet työmatkoja.

Osallistavaa

taidetta

Kiinnostavana sivujuonteena Pata, sandaali ja virkattu teltta -hankkeessa alettiin tehdä tilkkutäkkejä Mogadishun ulkopuolella sijaitsevaan lastenkotiin.

Kaikki alkoi siitä, kun projekti sai lahjoituksena valtavan määrän villalankoja käyttöönsä. Pian Tuura huomasi ilokseen, että kymmenet vapaaehtoisen naiset lähtivät mukaan virkkuutalkoisiin. Toimiston ovikello saattaa soida käytännössä milloin vain, kun joku haluaa lahjoittaa tekemiään tilkkuja hankkeen käyttöön.

"Monet ovat ottaneet meihin yhteyttä ja kysyneet, saavatko he lankoja käyttöönsä ja luvan osallistua tilkkujen tekemiseen. Tätä kautta olemme tarjonneet kymmenille ihmisille tavan olla mukana maailman menossa."

Tuuran mukaan monet saattavat ajatella, että tärkeämpää olisi lähettää paikan päälle ruokaa ja rahaa, koska Mogadishussa kärsitään nälänhätää.

"Meillä nyt kuitenkin sattui olemaan nämä langat, joita emme halunneet heittää hukkaan. Nyt ne tuottavat lämpöä kylmiin Mogadishun talviöihin."

Poliittinen pohjavire

Taiteilija myöntää, että ilman poliittista pohjavirettä Padan, sandaalin ja virkatun teltan toteuttamiseen ei olisi ollut mieltä lähteä. Hän uskoo, että taiteeseen tarvitaan estetiikkaa syvempi lähtökohta.

Ennen kaikkea Tuuraa ihmetyttää lisääntynyt vihamielinen suhtautuminen pakolaisiin. Hän muistuttaa, että pakolaiset ovat tuoneet paljon myös suomalaisen taiteen kenttään.

"Suomessa on paljon esimerkiksi loistavia evakkokirjailijoita kuten Eeva Kilpi, Anu Kaipainen ja Laila Hirvisaari. He ovat kuvauksillaan vaikuttaneet taiteeseemme."

Tuura ei ymmärrä, miksi suhteellisen pienestä pakolaisten määrästä nousee Suomen kokoisessa maassa valtava haloo.

Hän huomauttaa, että kotouttamislaki pitää sisällään kaksisuuntaisen kotouttamisen.

"En näe mieltä kaikessa siinä kielteisessä energiassa, jota Suomessa näyttää tällä hetkellä olevan. Se, että tuijotamme muualta tulleita ja heidän tekemisiään toiminnan kohteina, ei riitä. Meidän on nähtävä myös itsemme toiminnan kohteina."

Hän alleviivaa, että monikulttuurisuus on suuri etu Suomen kansainvälistymispyrkimyksissä. On epäsuhtaista työntää toisella kädellä pois muualta tulleita ja haluta toisella osaksi suurta kansainvälistä yhteisöä.

"Tulemme tulevaisuudessa tarvitsemaan näitä nyt nuoria, valtavan kielitaitoisia ihmisiä. He ovat meille kullanarvoisia."

Teksti: LAURA MYLLYMÄKI

Kuva: LAURI HANNUS

Sandaaliteos on esillä

Educariumin aulassa TYYn

kehitysyhteistyöviikolla 3.-7.10.

Kehyviikon teemana on

kulutus ja kehitys.