Henkilö
27.01.2016

Showpainia ja sukupuolipolitiikkaa

Teksti:
Jouko Luhtala
Kuvat:
Noora Isoeskeli

Jessica Love määriteltiin alun perin mieheksi. Teini-iässä hänestä tuli itsensä näköinen versio naisesta. Ja showpainija.

Jessica Loven laveasti kaartuva lyönti kolahtaa Teuvon leukaluuhun. Stereotyyppistä perussuomalaista edustava jässikkä kompuroi kehän köysiin.

”Saatanan transu!” joku huutaa. Epäilemättä Teuvon innoittamana, hänellä kun on tapana kailottaa manifestiaan ”sekasikiöistä”. Teuvo kun ei erityisesti arvosta heteronormatiiveja rikkovia kilpakumppaneitaan, kuten Jessicaa.

Valtaosa yleisöstä kuitenkin mylvii tyytyväisyyttään Teuvon katseen tyhjentyessä ja suun hiljentyessä.

Katsomo odottaa sateenkaarisankarin nyrkkien viimeistä sarjatulta, jolla ”kaljaa kittaavaan, isänmaalliseen Teuvoon” iskostetaan liberaalin maailmankatsomuksen aakkoset.

Katseet ovat liimautuneet Jessica Loveen, 26-vuotiaaseen showpainijaan. Hän on juuri nyt mukavuusalueensa ytimessä: huomion keskipisteenä.

Tapaan Jessican ostoskeskuksen käytävällä. Hän erottuu. On aina erottunut. Varjoissa lymyily ei ole osa Jessican persoonaa.

Iso on hyve, pieni pahe, eikä hienovaraisuudesta seuraa kuin väärinymmärryksiä. Jessican sormiin on tatuoitu kirjaimet L, O, V ja E.

Jessicalla on tapana jakaa yleisölle tikkareita. Niitä ei ole tällä kertaa mukana. Toisin on ulkomaanreissuilla. Lentokoneen ruumaan pakataan tyypillisesti satoja sydämen muotoisia Muumitikkareita, joita Jessica ostaa lähimarketista laatikko kerrallaan.

Painipersoona on Jessicalle kiinteä osa siviilielämää.

Hiukset ovat shokkiväreissä vain, koska räväkkä painija ei voi kulkea tummanruskeassa letissä. Sellaista Jessican tosin juuri nyt tekisi mieli.

”Haluan näkyä ihmisenä takariviin asti. Näkeehän sen siitäkin, millaisella prätkällä ajelen. Pitkäkeulainen, vanha rottapyörä kääntää katseita. Voi sanoa, että olen huomionhakuinen”, Jessica nauraa.

Puhuttuani aikani painiviihdettä tekevistä ”hahmoista”, Jessica tarttuu tähän ja korjaa. On parempi puhua painijoista kuin hahmoista.

”Me ollaan aika paskoja näyttelijöitä.”

Painija Jessica Love ja intiaanihenkiseen, mokkanahkaiseen hapsutakkiin pukeutunut siviili-Jessica eivät kuitenkaan ole täysin yksi ja sama persoona. Jessica kuvailee painiminäänsä vähän blondiksi, pikkaisen todellisuudesta irrallaan liitäväksi uusien sukupuoliarvojen ja -normien puolustajaksi.

”Kehäpersoonani on hössöttävämpi, ulospäinsuuntautuneempi ja hassumpi. Olen silloin ylivedetty versio itsestäni. Iloisuuteni on käännetty kaakkoon. Tyttöystäväni vihaa sitä.”

Jessica Love lyö omien sanojensa mukaan ”ihan helvetin kovaa”.

”Sanon aina vastustajalle, että tänään ei sitten pelleillä. Mikään ei ole hirveämpää kuin kälyiset lyönnit. Tosin jos vastustaja leikkii, niin sitten pitää itse lyödä kahta kovempaa. Jos lyö kovaa, niin sitten tulee takaisinkin.”

Showpaini ei ole Suomessa rahakone. Yleisömäärät pyörivät tyypillisesti sadan ja kahdensadan välillä.

Piirit ovat pieniä, mutta intohimoisia. Se samainen painija, joka lavalla venyttelee lihaksiaan sisääntulomusiikin tahtiin, on todennäköisesti organisoinut koko höskän, kaahannut firman pakun tapahtumapaikalle ja ranne ruvella jakanut mainoksia.

Jessica löysi vapaapainin videopeleistä. Vuosituhannen alussa ilmestyneet ensimmäiset Smackdown!-pelit tönäisivät kohti kehää. Kanveesiin Jessica tintattiin vuonna 2005. Tuolloin hän meni katsomaan painia livenä.

”Saa huutaa törkeyksiä! Livepaini on niin paljon siistimpää kuin nauhalta katsominen. Siinä voi tapahtua mitä tahansa. Showpaini on interaktiivista väkivaltateatteria, johon voi huutelemalla vaikuttaa yleisöstäkin.”

Tasapainotan kukkahattuni, räpsytän huolestuneita ripsiäni tiedostavasti ja kysyn melkein vakavalla naamalla: tarvitaanko väkivaltateatteria tässä jo valmiiksi kamalassa maailmassa?

”Ehdottomasti. Väkivalta on oikein tehtynä hauskaa. Silmitön väkivalta ei ole siistiä. Mutta jos väkivalta on hyvin toteutettua ja reilua, niin onhan se sellaista hyvän ja pahan ikuista taistelua.”

Taistelusta seuraa kipua. Sitä Jessican mielestä saa – ja pitää – olla. Välillä jälki on rumaa. 

”Ei hätää”, vakuutteli Jessica aikanaan tyttöystävälleen pään vuodettua valtoimenaan verta matsin päätyttyä.

”Showpainissa ikään kuin koetetaan tappaa se vastapuoli, mutta ei kuitenkaan tapeta.”

Väkivalta pysyy kehässä.

”Ei mulla ole tarvetta hakata ihmisiä kehän ulkopuolella. Me tehdään yhdessä elämää suurempaa show’ta. Se on hauskempaa kuin kadulla riehuminen.”

”Siitä ei puhuta. Kukaan ei hyödy siitä informaatiosta mitään. Et säkään varmaan mieti enää hintoja markkoina”, Jessica läimäyttää, kun kysyn, millä nimellä hän kulki ennen kuin hänestä tuli Jessica.

Jessica ei aina ole ollut kuin sisäisesti Jessica.

Vielä murrosiän alkutaipaleella Jessica vaelsi katuja ”aika äijänä”. Kuteet ja otteet olivat sitä luokkaa, että hän olisi hyvin voinut astella moottoripyöräkerhon tiloihin, eikä kukaan olisi ainakaan ulkoisen olemuksen vuoksi näyttänyt ovea.

Ylivedetty kukkoilu oli vastareaktio sille, minkä Jessica vähintään jo alitajuisesti tiesi: hän ei ollut kotonaan miehisessä vartalossaan.

Kaikki lähti rintaliiveistä. Hämmennykseen tuli järkeä, kun eteen osui puolivahingossa artikkeli transihmisistä. Teoriasta oli pitkä matka uuteen identiteettiin. Kesti vuosia, että Jessicasta tuli Jessica myös arjessa.

”Olihan se aikamoista kaksoiselämää yhteen aikaan. Minusta oli kovaa vauhtia tulossa Jessica, ja piti esittää machomiestä siinä ohessa.”

Tänä päivänä Jessica näyttää silmiini siltä, miltä se sukupuoli, josta olen tottunut käyttämään termiä nainen, nyt varsin tyypillisesti näyttää. Jessicalla myös on virallisesti naisen nimi ja sosiaaliturvatunnus.

Yhtä asiaa Jessica kaipaa miesvuosiltaan.

”Harmittaa, että en koskaan kasvattanut viiksiä. Viikset ja takatukka on niin härski yhdistelmä, että sellainen olisi pitänyt olla.”

Jessica ei haaveile elämästä naisena, jonka sukupuoli on määritelty biologisesti. Hän ei suoraan sanoen halua olla sellainen. Lähestulkoon pienenä kapinan merkkinä hän on säilyttänyt ”naispeniksensä”. Kivekset, Tero ja Sami, roikkuvat edelleen.

”Olen aika lailla vain minä. Olen oma itseni välittämättä sukupuolirooleista ja -roolituksista. Sukupuolet luovat vain stereotyyppisiä kuvia, ja stereotypiat kaventavat niitä mahdollisuuksia, millaisia ihmiset voivat olla.”

Showpainiympyröissä Jessica Loven sukupuolenkorjaukseen on suhtauduttu hyvin. Haitaksi ei ole, että kaikkeen erikoislaatuiseen suhtaudutaan pääsääntöisesti – jo ihan viihdearvojen vuoksi – vähintäänkin positiivisen uteliaasti.

”Tiedätkö sä kuinka homoa se porukka on?”, Jessica repeää nauramaan ja jatkaa ”kai se kaikissa miesvaltaisissa lajeissa on sama, ei se läpänheitto kovin heteroa ole.”

Toisenlaista kuvaa tarjoilee myöhemmin kuluvana vuonna teattereihin saapuva, Night Vision -festivaaleilla yleisöpalkinnon voittanut dokkari Spandex Sapiens (Oskari Pastila, 2015). Elokuva seuraa ensisijaisesti Michael ”Starbuck” Majalahtea, showpainijaa, joka haluaa olla nuorisolle alfaurosmainen miesmalli, eikä ”jotain miehen ja naisen väliltä”.

Jessica Love on Spandex Sapiensin keskeisin sivuhenkilö, Majalahden ideologinen vastavoima. Kun Love ja Starbuck lukottavat ja hakkaavat toisiaan, niin jälkimmäinen vähän väliä transuttelee. Se on osa show’ta, mutta elokuvan perusteella myös aito ja peittelemätön osa Majalahden ajatusmaailmaa.

”Ei transuttelu mua satuta. Mulla menisi aika huonosti, jos se ottaisi kipeää. Kun Starbuck huutelee törkeyksiään, niin hän saa yleisön vihat niskaansa. Saan sympatiat puolelleni: ei hitto Jessica, vedä sitä turpaan.”

Jessica Lovella on unelma. Hän haaveilee maailmasta, jossa sukupuoli ei ole samalla tavalla luokittava tekijä kuin nyt. Siinä maailmassa joka toiseen hakemuslappuun ei tarvitse nimen ja syntymäajan oheen rastittaa sukupuolta.

Määrittelystä riippuen Suomessa on satoja tai tuhansia ihmisiä, joiden sukupuoli on ollut syntyessä epäselvä. Joka vuosi kolminumeroinen luku suomalaisia hakeutuu sukupuolenkorjausprosessiin. Suomessa ei virallisesti tunnisteta niin sanottua kolmatta sukupuolta.

”Sukupuolista ei hyödy juuri kukaan juuri koskaan mitään. Silti sitä kysytään kaikkialla ja me käytämme, minä mukaan lukien, valtavasti aikaa jonkin rajatapauksen sukupuolen arveluun. Yritän päästä tavasta eroon.”

Normien purkamisesta Jessica uskoo tulevan vaikeaa. Näin siitä huolimatta, että tasa-arvoisen avioliittolain läpi luotsanneen Tahdon-kampanjan myötä sukupuoliasiat ovat nyt jossain määrin pinnalla ja ilmapiiri uudistuksille verrattain myönteinen.

”Joka paikassa on miesten ja naisten jutut. Muutoksen täytyy lähteä ihmisten omatoimisuudesta. Pitää tuoda reilusti esille, että on muutakin kuin naiset ja miehet. Sukupuoli on muutakin kuin biologiaa, se on pikemmin kolmiulotteinen käsite. Ihminen itse määrittää, onko hän mitään sukupuolta.”

Se, että kaikki eivät aina ymmärrä, ei Jessica Lovea haittaa.

”Olen vähän väliinputoaja ja tykkään siitä. Se tekee minusta minut.”