Henkilö
17.03.2011

Suosiolla kummallinen

  • Iida Rauma

Iida Raumasta tuntuu, että hän kirjoitti niin törkeän kirjan, ettei kehtaa lähettää sitä äidinkielen opettajalleen.

Iida Rauma on huojentunut. Kolmen vuoden työrupeama on ohitse. Helsinkiläisen yksiön eteisen tukkii suuri pahvilaatikko täynnä painotuoreita kirjoja.

26-vuotiaan Rauman esikoisromaani Katoamisten kirja ilmestyi maaliskuun alussa. Helpotuksen tunteeseen sekoittuu jännitys teoksen vastaanotosta. Arvosteluja Rauma ei aio edes vilkaista.

"Niiden lukeminen on jotenkin ällöttävä ajatus. Yleensäkin on outoa, että joku lukee kirjani", hän pohtii.

Rauma kuvailee Katoamisten kirjan tekoprosessia tuskaiseksi. Vaikka monissa muissa kirjoitusprojekteissa hän on nauttinut työstä, romaanin kirjoittaminen oli alusta loppuun taistelua.

Tuskaa lisäsi yletön itsekritiikki. Rauma pystyi tuottamaan lauseita vain laittamalla wordin tekstivärin valkoiseksi, jotta ei näkisi omaa tekstiään. Hän vaihtoi tekstin takaisin mustaksi vasta päivän päätteeksi.

Esikoisteoksen ensimmäinen versio oli Rauman lopputyö Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineeseen keväällä 2008.

Rauman pääaine yliopistolla on poliittinen historia. Välillä hän teki yliopistolta syrjähypyn taideakatemian elokuvalinjalle. Viimeiseen kahteen vuoteen hän ei ole kuitenkaan opiskellut kumpaakaan alaa, sillä hän on keskittynyt romaanin kirjoittamiseen.

Talvi meni romaania viimeistellessä ja lunta kolatessa. Rauma ja hänen teatterikorkeakoulussa opiskeleva tyttöystävänsä työskentelevät Helsingissä talonmiehinä. Heille maksetaan lauttasaarelaisessa talossa asumisesta, kun he vastapalvelukseksi siivoavat rappukäytävät ja puhdistavat pihalta lumet.

"Se on ollut ihan vitun kauheeta koko talvi. Pihaa on jotain tuhat neliötä ja olemme siivonneet sen lumikolalla", Rauma nauraa. Onneksi keski-ikäiset ja hyvätuloiset lauttasaarelaiset eivät häiriköi tai sotke rappua tahallaan.

Lesboista, lesboteematta

Lapsi, vanhus, nainen, lesbo, pakolainen... Katoamisten kirjan yhtenä teemana on, että kun ihminen typistetään ryhmänsä edustajaksi, osa hänen minuudestaan katoaa.

Tarinan keskushenkilöt ovat naisia haluavia naisia, mutta kirja ei silti kerro lesboudesta. Se kertoo pahasti hajalla olevista nuorista ihmisistä, jotka sattuvat olemaan lesboja. "Ajattelin kirjoittaa sellaisista ihmisistä, joita itse tunnen", Rauma kuittaa.

Samalla tavoin kuin Rauma ei tahdo sulloa romaanihenkilöitään lokeroihin, hän ei oikeastaan tahtoisi määritellä itseäänkään sen paremmin naiseksi kuin lesboksikaan. "En oikein pidä siitä sanasta itseeni liittyen. Käytän sitä lähinnä torjumaan miesten lähestymisyrityksiä, koska se tuntuu selkeimmältä."

Kun hän huomasi yläasteella olevansa kiinnostunut tytöistä, havainto ei ollut erityisen dramaattinen. "Taisin tuntea itseni jo siinä vaiheessa niin perustavalla tavalla vääränlaiseksi ja oudoksi, ettei se tehnyt asiaa ainakaan pahemmaksi."

Siksi Rauma ei kokenut tarvetta kirjoittaa ainaisia kaapistatulokertomuksia. Toisaalta hänestä olisi kuitenkin ollut omituista vahvistaa romaanissaan ajatusta, että kaikkihan ovat heteroita ja jos eivät ole, sitä pitäisi jotenkin erityisesti perustella.

Silti lesboista kirjoittamisessa on se riski, että tarinaa luetaan vain seksuaalisuuden kuvaamisen kautta. "Se on jotain mistä olen vääntänytkin muutaman lukijani kanssa. Että ei, kirjassa ei ole lesboteemaa, samalla tavalla kuin siinä ei ole Turku-teemaa vaikka se sijoittuu Turkuun."

Henkilöhahmojen homoseksuaalisuus ei ole Katoamisten kirjassa kovin olennaista, mutta se on asia, johon on helppo tarttua.

Pirkko Saisio on saanut kantaa virallisen lesbokirjailijan arvonimeä viimeiset kolmekymmentä vuotta. Rauma ei hingu hänen manttelinperijäkseen.

"Olisi tosi surullinen ajatus, että joku lukisi kirjani, koska tahtoo lukea kirjan lesboista. Väitän että kirja olisi silloin surkea pettymys."

Kadoksissa olevien ihmisten parisuhteet ovat harvemmin auvoisia idyllejä, oli kumppani mitä sukupuolta hyvänsä. Katoamisten kirjassa ne ovat täynnä etääntymistä, turhautumista ja väkivaltaa. "Ehkä minä saan lesbot niskaani, koska en ole kirjoittanut kyllin idealistisesti", Rauma hymähtää.

Hauras inhimillisyys

Turussa asuessaan Rauma teki opiskelun ohessa sijaisuuksia vanhainkodissa, vaikka hänellä ei ole alan koulutusta. Siellä hän oppi ainakin sen, että ihmisillä on tarve kertoa itsestään, kunhan joku kuuntelee heitä.

"Vaikka olisi pahasti dementoitunut, ei tunnistaisi läheisiään eikä muistaisi edes kuka on, ihmisessä on jäljellä samat inhimilliset tunteet. Sellaiset asiat eivät lähde pois ihmisestä", Rauma sanoo.

Viisi vuotta sijaisuuksia opettivat hänelle kuitenkin myös sen, kuinka helppo tuo inhimillisyys on riistää. Ihminen jota ei katsota silmiin ja puhutella nimeltä on vähän vähemmän olemassa.

"Väkivalta on sitä, että ihmistä ei nähdä ihmisenä, vaan jonkun tietyn ominaisuuden kautta. Jos ihminen on esimerkiksi laitospotilas, hänet nähdään vain laitospotilaana, jolla on laitospotilaan tarpeet. Silloin häneen kohdistuva väkivalta on helpompi hyväksyä."

Rauma halusi tarkastella Katoamisten kirjassa sitä, kuinka väkivaltaa tapahtuu juuri niissä paikoissa, jotka mielletään turvallisimmiksi – kodeissa, kouluissa, erilaisissa laitoksissa.

Katoaminen on Rauman kirjassa sekä konkreettista laukun pakkaamista ja tiehensä lähtemistä että minuuden vähittäistä häviämistä. Romaanissa katoavat niin dementoituneet vanhukset kuin kaikki romaanin kertojalle rakkaat ihmisetkin.

Kaikki muuttuu paremmaksi

Kirjan julkaiseminen on ollut Rauman haaveena pitkään. Ensimmäisen käsikirjoituksensa hän kirjoitti abikeväänä, kun muut pänttäsivät ylioppilaskirjoituksiin. Yritelmä oli kirjoittajansa mukaan kuitenkin "ihan kauhea", eikä teoksella ole Katoamisten kirjan kanssa juuri muuta yhteistä kuin ahdistuneet lesbot.

"Siinä oli joku Fucking Åmål -tyylinen lesboteema ja uskonnolliset ja painostavat vanhemmat, vaikka en tiedä mitään uskonnosta. Minä tai vanhempani emme edes kuulu kirkkoon", Rauma hymähtää.

Vaikka Rauma on koko ikänsä kirjoittanut paljon, hän oli lukioon saakka vakuuttunut olevansa surkea kirjoittaja. Hän vihasi äidinkielen tunteja ja sai oppiaineesta huonoja arvosanoja. Lukion kannustava opettaja muutti kaiken.

"Ajattelin aina, että jos kirjoitan kirjan, haluan lähettää sen hänelle, mutta nyt en ole enää varma. Tuo on jotenkin niin törkeä kirja, etten kehtaa. Tulee jotenkin niin julkisesti runkannut olo", hän tokaisee.

Littoisista kotoisin oleva Rauma päätyi lukion jälkeen yliopistoon, koska hänen silloinen tyttöystävänsäkin pyrki sinne.

Katoamisten kirjan päähenkilö on yhtä lailla tuuliajolla. Hänen pitäisi aloittaa uusi, aikuinen elämä, mutta se ei onnistu. Hän tahtoisi paeta sekä menneisyyttä että tulevaisuutta vetämällä tauotta joko käteen tai päänsä sekaisin.

Vaikka Raumalla ei mielestään ole kovin paljon yhteistä kirjansa kertojan kanssa, hän ei muistele lämmöllä omaakaan kouluaikaansa. Hän kuvitteli ala-asteella olevansa hyvin erilainen kuin muut. Myöhemmin hänelle on valjennut, ettei hän ehkä ollutkaan. "Lapsi vain helposti kuvittelee niin, jos hän joutuu sekä ikäistensä että opettajien silmätikuksi."

Yläasteella luokkatoverien joukkoliikkeen kohteeksi joutumiseen riittää, että pussailee koulun diskossa väärää poikaa kuten Rauma. "En ollut kovin suosittu, joten se oli hirveä sosiaalinen rike", hän irvistää.

Porukan ulkopuolelle jäänyt kuvittelee olevansa poikkeava. Lasten julmuutta vaarallisempaa on kuitenkin se, jos aikuisetkin asettuvat kiusantekijöiden puolelle. "Pahinta oli se, että kun yritti hakea apua omaan tilanteeseensa opettajilta tai koulukuraattorilta, keneltä tahansa ihmiseltä jonka olisi pitänyt ottaa vastuu, he vain toistivat saman vähättelyn."

No, muuttuuko kaikki paremmaksi, kuten homoseksuaalisia nuoria lohduttamaan tarkoittava kampanja vakuuttaa?

Muuttuu, Rauma lupaa. "Kyllä aikuisena on paljon helpompaa. Olisi hirveää olla lapsi, koska silloin ei ole täysivaltainen ihminen, joka saa päättää asioistaan."

Katoamisten kirjan päähenkilö pohtii lapsena, mitä tapahtuu, jos ei jaksakaan aikuisena "olla joka päivä ihan tavallisesti". Kuinka Rauma vastaisi hänelle?

"Itse koetan elää sellaista elämää, ettei tarvitsekaan olla joka päivä ihan tavallisesti. Yritän keksiä itse, miten tahdon elää enkä yritä tehdä sellaisia asioita joita ihmisten pitäisi tehdä."

Teksti: ANNA-ELINA MATILAINEN

Kuva: LAURI HANNUS