Henkilö
09.09.2014

Toisten nahoissa

Teksti:
Susanne Salmi
Kuvat:
Aleksi Malinen

Henni Kitti on kulkenut pitkän tien Napapiiriltä Turkuun ja kuvataiteilijasta kirjailijaksi. Vieläkään hän ei tahdo päästää itseään helpolla, vaan tarttuu mieluiten sellaisiin aiheisiin, joista ei tiedä juuri mitään.

Tukholman eteläpuolella sijaitsee Gotlannin saari, tuhansien ruusupensaiden ja Peppi Pitkätossun koti. Siellä kului myös esikoiskirjailija Henni Kitin loppukesä. Kirjailijoille ja kääntäjille tarkoitettu taiteilijaresidenssi vilisi luovia ihmisiä ja uusia vaikutteita.

”Minulla on edelleen vähän hakusessa, miten suhtautuisin kirjoittamiseen. Siksi se oli tosi hyvä paikka: siellä oli muitakin ihmisiä tekemässä samaa työtä”, kirjailija kuvailee matkan antia.

Aiemmin kuvataiteilijana tunnetun Kitin esikoisromaani Elävän näköiset ilmestyi viime keväänä. Kirjailija aloitti matkansa kohti kustantamon ovia Turun yliopistosta, jossa hän osallistui luovan kirjoittamisen Mestarikurssille. Käsikirjoituksen sai luettavakseen WSOY:n kustannustoimittaja, joka innostui näkemästään.

Miltä kustannussopimuksen saaminen tuntui?

”Olihan se ihan hirveän pelottavaa. Vasta Mestarikurssilla tajusin, että täytyykö tämä käsikirjoitus nyt julkaista toisten luettavaksi”, Kitti hymähtää.

”Oma suhtautumiseni kirjoittamiseen oli kokonaisvaltaisen neuroottista. Ihan joka asia mietitytti: olenko kirjoittanut faktat oikein? Olenko kuvaillut ihmisiä riittävän kivasti? Ovatko lauseet hienoja?”

Pelot osoittautuivat turhiksi. Elävän näköiset keräsi ylistäviä arvioita esimerkiksi Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien kulttuurisivuilta.

 

Pellosta Berliiniin

Vuonna 1985 syntynyt Kitti varttui Napapiirin tuolla puolen, Pellon kunnassa. Junaradan varressa kyhjöttävässä pitäjässä on alle viisituhatta asukasta, ja siellä puhutaan voimakasta Tornion murretta. Parikymppisenä Kitti pakeni etelään ja jäi sille tielleen.

”Minulla on ikävä tiettyjä asioita, ne ovat yleensä aika pieniä juttuja. Kaipaan tiettyjä paikkoja ja kävelyreittejä”, kirjailija kertoo.

Raiteet toivat Helsinkiin ja Kuvataideakatemiaan. Kitti valmistui taiteen maisteriksi, mutta pelkkä piirtäminen ei antanut hänelle tarpeeksi.

Kuvat alkoivat vaihtua sanoihin jo vuonna 2009. Tuolloin Kitti piti ensimmäisen näyttelynsä, istuskeli kolme viikkoa puolityhjässä galleriassa ja pitkästyi.

”Silloin aloin kirjoitella. Olin aiemminkin kuvitellut, että kirjoittaisin vielä joskus jotakin, mutta se nyt oli vain sellaista kuvittelua.”

Kirjoittajalle sopiva paikka löytyi Turun yliopistosta. Tänä syksynä esikoiskirjailija aloittaa jo neljännen vuotensa yleisen kirjallisuustieteen opiskelijana. Yliopiston tärkein anti löytyi kuitenkin sivuaineopinnoista: luovan kirjoittamisen kursseilla Elävän näköiset alkoi hiljalleen muuttua irrallisista liuskoista oikeaksi romaaniksi.  

Alkusysäys tuli kuitenkin aivan muualta. Kitti oli residenssitaiteilijana Berliinissä, kun hän keksi vierailla kaupungin luonnontieteellisessä museossa. Siellä kerrottiin, miten eläimiä täytetään.
Luontokappaleet näyttivät niin eläviltä, että niistä oli kirjoitettava kirja.

 

Tuntikausia yläilmoissa

Elävän näköiset kertoo kolmen sukupolven tarinan. Romaani alkaa 1950-lukulaisesta navetasta ja päättyy 2000-luvun Helsinkiin. Kuinka alle kolmikymppinen kirjailija onnistuu vangitsemaan ajan, jota hän ei ole omin silmin todistanut?

”Saman kysymyksen voi kysyä mistä vain. Miten määritellään, mikä on osa omaa elämää? Jos tunnen ihmisiä, jotka ovat eläneet silloin, niin onhan se jossain määrin osa elämääni”, Kitti pohdiskelee.

”Minusta on tosi kiinnostavaa kirjoittaa sellaisesta, mistä ei ole omakohtaista kokemusta. On mielenkiintoista, minkälaisen käsityksen jostain asiasta saa taustamateriaalin perusteella.”

Kitti on kuin tutkimuskohteensa viettelemä tiedemies: hän heittäytyy mielellään maailmoihin, joista ei tiedä mitään etukäteen. Kirjailijan vapaudet ovat kuitenkin aivan eri luokkaa kuin tutkijalla. Romaania suunnitellessa lähteinä voi käyttää mitä tahansa valokuvista Wikipediaan.

”Google Mapsia tuli jossain vaiheessa käytettyä tosi paljon. Olen lennellyt tuntikausia yläperspektiivissä eri kaupunkien yllä”, Kitti nauraa.

Kirjailijan mieli laukkaa myös ilman moderneja apuvälineitä. Välillä tekstiin saattaa ilmestyä vieraalta tuntuvia sävyjä tai yllättäviä asenteita. Silloin kirjoittamisesta tulee kilpajuoksua, jossa kirjailija yrittää pysyä omien tekemistensä perässä.

Elävän näköisten henkilöhahmot – viettelyksiin sortuva Alfred, synkkämielinen Aleksandra ja suvun nuorimman sukupolven Anders – ovat kuin oikeaa lihaa ja verta, ja heidän ajatuksissaan
vietetään aikaa monen sivun verran. Sellainen ei kuitenkaan kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan:

”Alun perin en halunnut kirjoittaa mitenkään ihmiskeskeisesti. Ajattelin, että haluan tehdä henkilöhahmot vähän huonosti, jottei niistä tule kirjan keskusta”, Kitti kuvailee.
”Jossain vaiheessa tajusin että ai kauhea, nyt olenkin kirjoittanut ikään kuin ne olisivat ihmisiä. Mutta sitten piti vain todeta, että hyvä näin.”

Elävän näköisiä yksityiskohtia

Esikoisromaani on ollut viime vuosien ajan Kitin pääprojekti. Piirtämisestä hän kertoo saaneensa tarpeekseen Kuvataideakatemiassa. Kirjoittamaan pakotti tunne siitä, ettei eläinten täyttämistä voisi käsitellä kuvataiteen keinoin.

Taiteilijataustasta on kuitenkin hyötyä myös kirjoittaessa. Kitin mukaan opinnot Kuvataideakatemiassa ovat antaneet hänelle kyvyn suhtautua omiin tekemisiinsä aiempaa analyyttisemmin. Jatkuva harjoittelu ja palautteen saaminen opettavat tarkastelemaan työnsä jälkiä sopivan etäisyyden päästä.

Kitin teoksia on nähty muun muassa Turun B-galleriassa ja Helsingin Taidehallin Nuorten näyttelyssä. Maalauksissa ja piirroksissa vilisevät sudet, hevoset ja leijonat. Elävän näköiset antaa samoille eläimille uuden muodon.

”Tuntuu, että kaikki kuvataiteessa tekemäni on jollakin tavalla osa sitä samaa jatkumoa. Kirjoitukseni jatkavat ja syventävät aiemmin käsittelemiäni asioita”, Kitti kuvailee.

Taiteilijan luomistyyli ei ole muuttunut miksikään, vaikka välineet ovat vaihtuneet. Kitti vaikuttaa olevan itsekin häkeltynyt siitä, kuinka kivuttomasti loikka kuvista sanoihin sujui. Esikoiskirjailijan teksti on samanlaista kuin hänen piirustuksensa: tärkeää on pinnan tarkkuus, pienet yksityiskohdat, joiden ympärille teokset rakentuvat.

Eivätkä nämä kaksi taiteenlajia lopulta ole niin kaukana toisistaan kuin äkkiseltään voisi luulla:
”Molemmissa on pohjimmiltaan kyse ajattelemisesta”, Kitti summaa.