Henkilö
26.10.2011

Valoa tunnelin päässä

  • Ohjaaja Aleksi Mäkelä teki jälleen elokuvan hiljaisesta suomalaisesta miehestä, jonka elämä menee päin helvettiä.

Kotirauha-elokuvan ohjaaja ei halua synkästä aihevalinnasta huolimatta masentaa, eikä varsinkaan karkottaa yleisöään.

Ohjaaja Aleksi Mäkelä ärsyttää monia elokuvaharrastajia. Miehen elokuvat ovat vuoden 1999 Häjyistä lähtien olleet lähes poikkeuksetta kotimaisten katsojatilastojen kärjessä, vaikka kriitikot heristelevät sormeaan niiden laskelmoidulle kaupallisuudelle.

Elitisteille aiheuttaa näppylöitä myös se, että leffojen tematiikka pyörii usein suomalaisen äijäkulttuurin ympärillä. Kaiken huipuksi niiden ääniraidoilla soivat maamme kuluneimmat listaykköset.

Nyt ensi-iltansa saava Kotirauha on Mäkelän kymmenes pitkä elokuva. Pohjalaisen perheenisän syöksykierteestä kertova teos pyörittelee tekijälleen tuttuja teemoja.

"Päähenkilö on puhumaton mies, joka ei pysty sanomaan, että kaikki on menossa päin helvettiä, ja häpeää omaa tilaansa", Mäkelä kertoo.

"Kirjoittamisen aikaan julkisuudessa oli paljon puhetta rakennuslamasta, joten tarina tuntui luontevalta liittää siihen."

Elokuvan pääroolin esittää Mäkelän luottonäyttelijä Samuli Edelmann. Epätoivoisiin tekoihin ajautuvan hahmon voi nähdä eräänlaisena suomalaisen miehen arkkityyppinä.

"Minun on ainakin helppo samastua tuohon kuvaan", ohjaaja tuumii. "Olemme jatkuvasti lavertelemassa ja selittelemässä omia tarkoitusperiämme."

Sukulais-

suhteiden taakka

Mäkelä innostui elokuvanteosta jo varhain. Aluksi näyttelijän urasta unelmoinutta poikaa alkoi nopeasti kiinnostaa estradilla näkymisen sijaan se, mitä kulisseissa tapahtui.

"Mietin, että jonkun on täytynyt myös laittaa näyttelijät kankaalle", Mäkelä naurahtaa.

Keskeisenä innoittajanaan Mäkelä mainitsee pitkän näyttelijäuran tehneen isänsä Vesa Mäkelän, jonka kykyä kertoa tarinoita Aleksi pitää mielikuvituksensa herättäjänä.

Verisiteet ovat tärkeitä myös Kotirauhassa, jossa epäonniset perhesuhteet nousevat lopulta kertomuksen keskiöön.

"Olin aikaisemmin käsitellyt elokuvissani lähinnä erilaista kaveruutta. Tämä on ensimmäinen kerta tuotannossani, kun sukulaisuus on tärkeämmällä sijalla."

Suvun paine on merkittävässä roolissa Carrére Emmanuelin ahdistavassa Valhe-elokuvassa, josta Mäkelä paljastaa ottaneensa vaikutteita. Siinä elämänsä suureksi peitetarinaksi muuttanut mies murtuu lopulta henkisesti tilanteen muuttuessa mahdottomaksi.

Toisin kuin Emmanuel, Mäkelä korostaa, ettei halunnut päättää omaa kertomustaan murheelliseen nuottiin.

"Oli pakko antaa toivoa. Minusta olisi liikaa vaadittu, jos istuttaisin yleisön alas kahdeksi tunniksi ja lopuksi musertaisin heidät."

Kelluntaa

valtavirrassa

Toteamus onnellisen lopun tärkeydestä kuvastaa laajemminkin Mäkelän töiden taustalta löytyvää filosofiaa. Ohjaaja ei halua tulla muistetuksi egoistisena taiteilijana.

"Olen aina lähtenyt siitä ajatuksesta, että elokuvat tehdään yleisölle. Täällä ei ole hirveästi varaa kokeilla ihan mitä sattuu, koska sijoitettu raha ei ole ilmaista."

Kotimaista elokuvaa on Mäkelän mukaan tehtävä niin, että se vastaa mahdollisimman hyvin katsojien odotuksia.

"Ihmisillä pitää olla selkeä mielikuva elokuvasta. Heidän pitää ainakin uskoa tietävänsä, mitä ovat menossa katsomaan."

Ohjaaja ei usko, että yleisö menee kovinkaan usein katsomaan elokuvia tietämättä niistä mitään. Siksi markkinointi näyttelee tärkeää osaa prosessissa.

"Kaikki lähtee jo siitä, minkälainen juliste leffalla on, keitä sitä on ollut tekemässä ja mitä siitä on etukäteen kuullut."

Valtavirran myötäilyssä ei ole Mäkelän kohdalla kyse taiteellisesta kompromissista, sillä omien sanojensa mukaan kotimaisen elokuvan konkari tekee juuri sellaista elokuvaa kuin haluaakin. Mahdollisimman suuren katsojamäärän kerääminen on nimittäin mukavaa käytännöllisistäkin syistä.

"Ei minustakaan olisi mukavaa katsella näitä omia leffojani yksin kotona", Mäkelä virnistää. "Samaan tapaan toivon itsekin leffassa käydessäni, että sali tulisi täyteen. Silloin kokemus on yhteisöllinen."

Teksti: TUOMAS JALAMO

Kuva: LAURI HANNUS