Henkilö
07.12.2011

Viihdettä vasemmalta

  • ”Elämässä on aina kaihoa ja rosoa, eikä kaikki mene putkeen. En kuitenkaan halua näyttää sellaista maailmaa, jossa kaikki olisi ihan vitun paskaa”, miettii Helsinki-filmin toimitusjohtaja Aleksi Bardy.

Helsinki-filmin toimitusjohtaja Aleksi Bardy luonnehtii itseään äärivasemmistolaiseksi. Hänen mielestään hyvä elokuva ei kuitenkaan paasaa, vaan herättää kysymyksiä.

"Hyvät tarinat saavat kokijan ymmärtämään erilaisia vaikuttimia. Haluaisin ymmärtää Hitleriä, mutta petyin aihetta käsittelevään Perikato-elokuvaan. En tajua elokuvan myötä yhtään enempää, mitä hänen päässään liikkui", toteaa Helsinki-filmin perustaja ja toimitusjohtaja Aleksi Bardy.

Vuonna 2003 perustettu Helsinki-filmi on toteuttanut isoja hittejä, kuten Jussin voittaneen Napapiirin sankarit -elokuvan. Muita yhtiön menestyksekkäitä elokuvia ovat esimerkiksi Kielletty hedelmä (2009), Tyttö sinä olet tähti (2005) ja Hymypoika (2003).

41-vuotiaalla Bardylla on takanaan lukuisia elokuvatuotantoja niin tuottajan kuin käsikirjoittajan roolissa sekä melkein kahdenkymmenen vuoden kokemus television maailmasta.

Nuoriso-

kapinallinen

Bardyn etelähelsinkiläisessä lapsuudenkodissa punersi vasemmistolaishenki, ja ensikosketus työväenliikkeeseen haettiin Suomen Demokratian Pioneerien Liitosta.

Kirjoittamisesta ja piirtämisestä kiinnostunut Bardy julkaisi ensimmäisen oman lehtensä kaverinsa Lassen kanssa 10-vuotiaana. Yläasteikäisenä mukaan astuivat tietokoneharrastuksen myötä ohjelmointia koskevat artikkelit alan lehdissä, ja lukioikäisenä Bardy päätoimitti Suomen Lukiolaisten Liiton jäsenlehteä Improbaturia.

"Maailmani jakautui pahoihin oikeistolaisiin ja hyviin vasemmistolaisiin. En kuitenkaan ollut sitä mieltä, että kaikki oli paskaa. Kannatettavia asioita olivat kaikki kapinallisuuden muodot ja toisinajattelu, nuoret ja vanhat, naiset ja vihreät. Pelkästään yhteiskunta oli perseestä."

Lukion jälkeen Bardy työskenteli vuoden Helsingin ylioppilaslehdessä toimittajana jatkaen samaa, paasaavaa linjaansa.

"Erityisen ylpeä olen armeijan ympäristövaikutuksia käsittelevästä artikkelista, jonka otsikko oli Armeija ampuu merta ja metsää."

Ylkkärin pestin jälkeen Bardy työskenteli kolme vuotta kulttuuritoimittajana Ylellä. Haave elokuva-alasta vahvistui kuitenkin vuosi vuodelta. Opiskelupaikka Taideteollisen korkeakoulun dokumenttielokuvan linjalla irtosi viimein, viidennellä yrittämällä keväällä 1994.

Parhaaseen

katseluaikaan

Bardy työskenteli opintojen ohessa käsikirjoittajana suomalaiskotien kestosuosikeissa, Kotikatu- ja Salatut elämät -sarjoissa.

"Salkkareissa" Bardy toimi myös esimiehenä.

"Olin kapitalismin etulinjassa heilumassa ruoskan kanssa, vailla mahdollisuutta vaikuttaa niihin ehtoihin, joilla työtä tehtiin. Pätkätyön ja alan julma puoli on, että ne, jotka eivät jaksa juosta riittävän kovaa, siirretään syrjään."

Bardy näkeekin työn isossa koneistossa kaksijakoisesti. Toisaalta käsikirjoittajille annetaan suhteellisen vapaat kädet, toisaalta sarjan juoni oli sidottu viihdyttävyyteen. "Sarja ei ikinä lopu, eikä tule ikinä valmiiksi. Se on kauhean kuluttavaa."

Bardy ei kuitenkaan näe saippuaoopperamaailmassa työskentelyn sotivan hänen vasemmistolaista arvomaailmaansa vastaan. Parhaassa tapauksessa ne voivat jopa palvella toisiaan.

"Mitä se hyödyttää, jos teen lyhytelokuvan, joka näytetään Tampereen lyhytelokuvajuhlilla ja keskiyöllä TV2:lla? Sen yleisö on jo valmiiksi kulttuurin puolella ja jossain määrin vasemmistolainen. Eikö olisi yhteiskunnallisempaa mennä sinne, mitä yleisö katsoo?"

Bardy kuitenkin myöntää, että saippuaoopperan kautta yleisön puhuttelu saattoi jäädä monilta osin pintaraapaisuksi. Hän kuitenkin sanoo, ettei haluaisi tehdä tyhjää viihdettä.

Kahden vuoden Salkkari-rupeaman jälkeen Bardy irtisanoutui ja pestautui Filmiteollisuuteen käsikirjoittamaan Itse Valtiaat -sarjaa. Sitä kautta Bardy tutustui Filmiteollisuuden porukkaan ja alkoi puhua oman tuotantoyhtiön perustamisesta.

Paasaus jää

taka-alalle

Helsinki-filmin perustamisen taustalla oli Bardyn ajatus siitä, että hän tietää kaiken elokuvan tekemisestä paremmin kuin muut. Bardya myös askarrutti mahdollisuus luoda työpaikka, jossa työskentelyn henki olisi inhimillisempi kuin alan muissa työpaikoissa.

"Olen aina ollut vasemmistolainen. Se on merkinnyt sitä, että olen halunnut ajatella asioita myös työntekijän ja niin sanotusti tavallisen ihmisen näkökulmasta. En voi silti sanoa, että Helsinki-filmi olisi elokuva-alan työnantajana radikaalisti erilainen kuin muut. Noudatamme kuitenkin alan työehtosopimusta, vaikka se ei ole yleissitova ja meillä on suhteellisen paljon vakituisia työsuhteita"

Julistavaa vasemmistolaisuutta ei Helsinki-filmin tuotannoista tunnista. Elokuvat näyttäytyvät ulkopuoliselle suhteellisen kevyinä ja helppoina, vaikka yhtiöllä on myös puhtaasti taiteellista tuotantoa, kuten Kukkia ja sidontaa tai Muukalainen.

"En ole missään vaiheessa menettänyt idealismiani, mutta tietty ehdottomuus on kadonnut. Elokuvatyö ja poliittisuus ovat osa minua. En silti ajattele, että olisin pelkästään näiden kahden navan ympärillä."

Bardy pyrkiikin omien sanojensa mukaan tuottamaan sellaisia elokuvia, jotka eivät väitä, vaan jotka esittelevät ongelman, johon ei ole yhtä selkeää ratkaisua. "Parhaat elokuvat ovat sekä viihteellisiä että ajatuksia herättäviä. Eihän Napapiirin sankarit väitä mitään kuntauudistuksista tai nuorisotyöttömyydestä."

Suomalainen

(elokuva) on nössö

Bardy haluaa viestittää työnsä kautta kahta asiaa: toivoa ja ymmärrystä. Hän ei halua tehdä elokuvia, joiden loppuratkaisu olisi itsemurha.

"Elämässä on aina kaihoa ja rosoa, eikä kaikki mene putkeen. En kuitenkaan halua näyttää sellaista maailmaa, jossa kaikki olisi ihan vitun paskaa."

Viimeisin Helsinki-filmin tuotos on Kjell Westön samannimiseen romaaniin pohjautuva Missä kuljimme kerran.

"Westön tarina kuvaa hienosti suojeluskuntiin liittyvien yläluokan poikien ajatuksia ilman minkäänlaista sormella osoittelua tai demonisointia. Tarina ymmärtää molempien puolten emotionaaliset puolet ja näyttää, miten optimismi jälleen valtaa Suomen."

Viime vuosina suomalainen elokuva on nostanut hurjasti profiiliaan elokuvateattereissa. Silloin kun Bardy aloitti opintonsa, kotimaisia elokuvia ei katsonut juuri kukaan.

"Suomalaisen elokuvan rahoitustilanne on parantunut, mutta se on vieläkin kesken verrattuna muihin Pohjoismaihin. Meillä on hyvä yleisösuhde ja joka vuosi tehdään hyviä elokuvia. Mitään syytä erityiseen itsetyytyväisyyteen ei kuitenkaan ole: nykyisilläkin budjeteilla voisi tehdä laadullisesti ja sisällöllisesti parempia ja rohkeampia elokuvia, jos haastaisimme itseämme ja toisiamme enemmän."

Bardy näkeekin kotimaisen elokuvan kentällä pienen vaaran klikkiytymisestä Suomi-genreen, jota on helppo lähteä toistamaan.

"Kaipaan sellaisia irtiottoja, mitä Ruotsissa tehdään. Siellä on tilaa kummallisillekin elokuville, joka ei välttämättä tarkoita, että ne olisivat yleisölle liian vaikeita. Tällaisia ovat esimerkiksi Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in) sekä Apinatytöt (Apflickorna)."

Bardy nostaa hattua myös joillekin suomalaisille pätkille, kuten elokuville Rare Exports, Pussikaljaelokuva ja Hyvä Poika. Puhuessaan hän mainitsee usein myös ohjaaja Dome Karukosken.

Suomalaiset ovat Bardyn mukaan elokuvanteossa vielä yleisesti ottaen liian nössöjä. Hänen mielestään muutos lähtee tekijöistä itsestään. Henkilökohtaisesti Bardy haluaisi kehittyä elokuva-alalla kaikkea osaamistaan hyödyntäen.

"Tarinan työstäminen ajatuksesta valkokankaalle kestää usein pitkään. Esimerkiksi Häjyt-elokuvan kirjoitusprosessi kesti kahdeksan vuotta. Kirjoittamisen ajatustyö tapahtuu kävellessä ja polkupyöräillessä, ratikassa tai taksissa istuessa. Tavallisten ihmisten keskellä."